Vaarojen kappeli ja häijy velho

Kay herran varuksiin puettuna Lancelot herra ratsasti pitkän aikaa
isossa metsässä, ja viimein hän saapui tasangolle, joka oli täynnä
kauniita jokia ja niittyjä. Edessään hän näki pitkän sillan ja
sillalla kolme eriväristä silkistä ja santelipuusta tehtyä telttaa.
Telttojen ulkopuolella riippui kolme valkoista kilpeä peitsien
kahvapäissä, ja pitkiä peitsiä oli pystytetty telttojen ympärille, ja
jokaisen teltan ovessa seisoi asemies. Lancelot herra kulki niiden
ohi eikä sanonut sanaakaan.

“Kas tuolla kulkee tuo kopea Kay herra”, sanoivat ritarit, joille
teltat kuuluivat. “Hänen mielestään ei kukaan ritari vedä hänelle
vertoja, vaikka päinvastoin on usein nähty käyvän.”

“Kautta kunniani, minäpä karkaan hänen kimppuunsa, koska hän on niin
ylen kopea”, sanoi yksi ritareista, “ja saatte nähdä kuinka minä
häntä pitelen.” Ja hän asestautui ja ratsasti rivakasti Lancelotin
jälkeen ja kutsui häntä taisteluun.

Mutta Lancelot herra kaatoi hänet maahan, ratsuineen päivineen, ja
sitten kun molemmat toiset ritarit tulivat veljensä avuksi, niin hän
löi heidätkin. Yksi heistä hyppäsi silloin pystyyn aivan verisin päin
ja ryntäsi suoraan Lancelot herraa kohden.

“No, anna jo olla”, Lancelot virkkoi, “minä en ollut silloin kaukana
sinusta, kun sinut lyötiin ritariksi, Raynold herra, ja minä tiedän
sinut myös kunnon ritariksi, eikä minua haluta sinua surmata.”

“Suur’ kiitos hyvyydestänne”, Raynold herra virkkoi, “ja minä
uskallan sanoa omasta ja veljieni puolesta, että me mielellämme
antaudumme teille, jos me saamme tietää teidän nimenne, sillä me
näemme kyllä, että te ette ole Kay herra”.

“Sen asian laita olkoon kuinka hyvänsä”, Lancelot vastasi, “sillä
teidän tulee antautua Guinevere kuningattarelle. Katsokaa, että
saavutte hänen luokseen helluntaipäiväksi ja antautukaa hänen
armoillensa ja sanokaa että Kay herra teidät lähettää.”

Silloin ritarit vannoivat niin tekevänsä, ja Lancelot herra jatkoi
matkaansa.

Ratsastaessaan pitkin synkkää metsää hän saapui aukeamaan ja näki
siellä neljä ritaria tammen alla. Ne olivat kaikki Arthur kuninkaan
hovista, ja Lancelot herra tunsi heidät kaikki — ne olivat:
Sagramour le Desirous, Ector de Maris, Gawaine herra ja Uwaine herra.
Kun he näkivät Lancelotin ja hänen varuksensa, niin he luulivat,
että hän oli Kay herra, ja päättivät ruveta hänen kanssaan otteluun
koetellakseen hänen voimiansa. Mutta Lancelot herra kävi vuoronperään
kaikkien heidän kimppuunsa ja kaatoi heidät kaikki ja jatkoi
matkaansa naureskellen.

“Mitäs te sanotte tästä teosta”, Gawaine virkkoi, “että yksi peitsi
on kaatanut meidät neljä.”

“Piru hänet periköön”, sanoivat he kaikki, “sillä hän on sangen
väkevä mies.”

“Kyllä häntä saattaakin sanoa väkeväksi mieheksi”, Gawaine virkkoi,
“sillä minä uskallan panna pääni pantiksi, että hän on Lancelot
herra, minä tunnen hänet ratsastuksestaan. Antaa hänen mennä, sillä
kun saavumme hoviin, niin saamme kuulla.”

Lancelot ratsasti taas kauan aikaa synkkää metsää ja viimein hän
näki mustan koiran nuuskivan pitkin maata, ikäänkuin se olisi ollut
haavoittuneen hirven jäljillä, ja silloin Lancelot herra näki maassa
verisen jäljen. Niin hän ratsasti koiran perässä, ja se katsoi vähän
väliä taakseen. Se meni ison suon poikki, ja Lancelot seurasi sitä,
ja sitten hän näki vanhan kartanon, ja sinne koira juoksi sillan
yli, joka oli vanha ja heikko. Lancelot herra tuli isoon halliin ja
keskellä hallia hän näki makaamassa kuolleen ritarin, jalonnäköisen
miehen, ja koira nuoli hänen haavojansa.

Silloin astui halliin muuan lady itkien ja väännellen käsiänsä.

“Oi ritari”, hän huusi, “liian paljo murhetta sinä olet minulle
tuottanut!”

“Miksi te niin sanotte?” Lancelot herra virkkoi. “Minä en ole tälle
ritarille koskaan tehnyt mitään pahaa, sillä tänne toi minut tuo
koira verisiä jälkiä pitkin. Sentähden jalo lady, älkää olko minulle
vihoissanne, sillä minä olen suuresti suruissani teidän murheenne
tähden.”

“Totisesti, herra”, nainen virkkoi, “minä tiedän että te ette
ole minun puolisoani surmannut, sillä se, joka teki sen teon, on
vaikeasti haavoitettuna eikä arvattavasti koskaan parane, — siitä
minä olen pitävä huolta.”

“Mikä oli teidän puolisonne nimi?” Lancelot herra kysyi.

“Herra”, nainen virkkoi, “häntä kutsuttiin Gilbert herraksi ja hän
oli parhaimpia ritareita maan päällä, enkä minä tiedä sen nimeä, joka
hänet surmasi.”

“Jumala teitä lohduttakoon ja auttakoon”, Lancelot herra virkkoi, ja
niin hän lähti.

Sitten hän meni taas metsään ja siellä hän kohtasi erään neidon, joka
tunsi hänet hyvin.

“Mikä onnellinen kohtaus, jalo herra!” sanoi neito, “minä pyydän ja
rukoilen sinua ritariutesi nimessä, auta minun veljeäni, joka on
vaikeasti haavoitettuna. Sillä tänä päivänä hän taisteli Gilbert
herran kanssa ja surmasi hänet rehellisessä taistelussa ja siinä
minun veljeni vaikeasti haavoittui. Ja tässä läheisessä linnassa asuu
muuan lady, velhonainen, ja hän sanoi minulle tänä päivänä että minun
veljeni haavat eivät parane, ennenkuin minä tapaan ritarin, joka
suostuu menemään Vaarojen kappeliin, ja sieltä hän löytää miekan ja
verisen vaipan, johon Gilbert herra oli käärittynä. Ja tuo miekka ja
tuon vaipan palanen parantaisivat minun veljeni haavat.”

“Tämäpä on ihmeellistä”, Lancelot virkkoi, “mutta mikä on teidän
veljenne nimi?”

“Herra”, neito sanoi, “Meliot de Logres on hänen nimensä.”

“Se surettaa minua”, Lancelot virkkoi, “sillä hän on Pyöreän pöydän
ritareita, ja häntä auttaakseni teen kaikki mitä voin.”

“Silloin, herra”, virkkoi neito, “seuratkaa tätä valtatietä, niin se
vie teidät Vaarojen kappeliin, ja minä odotan tässä, kunnes Jumala
lähettää teidät takaisin; ja jos te ette onnistu, niin minä en tiedä
ainoatakaan ritaria maan päällä, joka saattaisi suorittaa tämän
seikkailun.”




Niin Lancelot herra lähti, ja kun hän saapui Vaarojen kappelille,
niin hän hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa pieneen porttiin.

Heti kun hän astui kirkkopihaan, niin hän näki useita komeita kilpiä
alassuin maassa, ja useita niistä kilvistä Lancelot herra oli ennen
nähnyt ritarien kantavan.

Silloin hän näki ympärillään seisovan kolmekymmentä isoa ritaria,
jokainen kolmea jalkaa pitempi kuin kukaan, jonka hän oli nähnyt, ja
kaikki ne kiristelivät hampaitansa ja irvistivät Lancelot herralle.
Kun hän näki heidän käytöksensä, niin häntä pelotti suuresti ja
hän nosti kilpensä eteensä ja otti miekan käteensä ja valmistautui
taistelemaan. Ja kaikki nuo ritarit olivat puetut mustiin
haarniskoihin ja kilvet olivat koholla ja miekat paljastettuina.
Mutta kun Lancelot herra lähti kulkemaan heidän keskitsensä, niin he
väistyivät molemmin puolin ja antoivat hänelle tietä, ja siitä hänen
rohkeutensa taas kasvoi ja hän astui kappeliin.

Siellä hän ei nähnyt mitään muuta valoa kuin himmeän lampun palavan,
ja sitten hän huomasi kuolleen ruumiin, joka oli käärittynä
silkkivaippaan.

Lancelot herra kumartui ja leikkasi kappaleen vaipasta, ja silloin
hänestä tuntui kuin maa olisi vavahtanut, ja siitä hän pelästyi.
Sitten hän näki kauniin miekan kuolleen ritarin vieressä, ja hän otti
miekan käteensä ja meni ulos kappelista.

Tuskin oli hän astunut ulos kappelin pihalle, kun kaikki ritarit
alkoivat julmistuneina puhua:

“Ritari, Lancelot herra, pane pois tuo miekka kädestäsi, taikka sinä
olet kuoleman oma!”

“Joko elän tai kuolen”, Lancelot virkkoi, “niin suuret sanat eivät
saa minua siitä luopumaan. Taistelkaa siitä, jos tahdotte!” Ja niin
hän tunkeusi heidän lävitsensä.

Kappelin pihan ulkopuolella kohtasi hän kauniin neidon, joka virkkoi:

“Lancelot herra, heitä tuo miekka taaksesi, taikka sinä olet kuoleman
oma!”

“Ei pyynnöt eikä rukoukset saa minua siitä luopumaan”, Lancelot
virkkoi.

“Vai ei”, neito virkkoi, “jos sinä olisit heittänyt pois tuon miekan,
niin sinä et enää ikinä olisi saanut nähdä Guinevere kuningatarta.”

“Sittenhän olisin hullu, jos sen heittäisin”, Lancelot virkkoi.

“No, ritari kulta”, neito virkkoi, “anna minulle edes yksi suudelma.”

“Enpä toki”, Lancelot virkkoi, “siitä Jumala minua varjelkoon!”

“No niin, herra”, neiti virkkoi, “jos sinä olisit suudellut minua,
niin sinun viimeinen hetkesi olisi lyönyt. Mutta voi minua”, hän
virkkoi, “nyt olen hukkaan nähnyt kaiken tämän vaivan. Sillä
minä laitoin tuon kappelin sinun tähtesi. Ja tiedä nyt, Lancelot
herra, että minä olen sinua rakastanut seitsemän vuotta, mutta ei
kenenkään naisen ole suotu saada sinun rakkauttasi, paitsi Guinevere
kuningattaren. Ja koska minä en voinut saada sinua elävänä, niin
minulla ei ollut suurempaa iloa tässä maailmassa kuin saada sinun
kuollut ruumiisi. Minä olisin sen balsamoinut ja säilyttänyt sitä ja
pitänyt sitä luonani kaiken elämäni ajan, ja joka päivä minä olisin
sinua suudellut Guinevere kuningattaren kiusalla.”

“Hyvin sinä puhut”, Lancelot herra virkkoi. “Jumala varjelkoon minua
sinun kavaloista vehkeistäsi!”

Ja samalla hän otti ratsunsa ja lähti.

Ja kun Lancelot herra oli lähtenyt, niin tuo neito vaipui niin
suureen suruun, että hän kuoli ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut.
Ja hänen nimensä oli Hellawes, ja hän oli velho ja Nigramousin linnan
lady.

Pian Lancelot herra tapasi Meliot herran sisaren ja kun tyttö näki
hänet, niin hän taputti käsiänsä ja itki ilosta, ja sitten he
ratsastivat läheiseen linnaan, jossa Meliot herra makasi.

Heti kun Lancelot herra näki hänet, niin hän tunsi hänet Arthur
kuninkaan ritariksi, mutta Meliot herra oli kalmankalpea paljosta
veren vuotamisesta. Silloin Lancelot juoksi hänen luokseen ja
kosketti hänen haavojaan Gilbert herran miekalla ja pyyhki niitä sen
vaipan kappaleella, johon Gilbert herra oli ollut käärittynä, ja heti
Meliot herra parani ja nousi ylös terveempänä ja voimakkaampana kuin
hän koskaan elämässään oli ollut.

Sitten iloittiin ja riemuittiin ja Lancelot herraa kestittiin
parhaan mukaan. Ja kun Lancelot seuraavana aamuna lähti, niin hän
käski Meliot herran kiirehtimään Arthur kuninkaan hoviin, sillä
helluntaijuhla läheni, ja siellä hän oli tapaava Meliot herran, jos
Jumala niin salli.

You may also like