Uni lohikäärmeestä ja karjusta

Pitkän sotansa jälkeen Arthur kuningas lepäsi ja piti komeita pitoja
liittolaiskuninkaittensa ja prinssiensä ja jalojen ritariensa
kanssa, jotka kaikki kuuluivat Pyöreään pöytään. Ja kun hän istui
kuninkaallisella valtaistuimellaan, niin saliin astui kaksitoista
vanhusta, joilla oli kaikilla oliivin oksa kädessä, merkkinä
siitä että he tulivat Rooman keisarin Luciuksen lähettiläinä ja
sanansaattajina. Kumarrettuaan kuninkaalle, he ilmoittivat hänelle
Lucius keisarin tervehdyksen ja käskivät Arthuria tunnustamaan
hänet herrakseen ja maksamaan sitä veroa, joka Englannilta oli
tuleva Roomalle, niinkuin hänen isänsä ja edeltäjänsäkin ennen
olivat tehneet. Jollei hän suostuisi siihen, niin keisari oli tekevä
suuren sotaretken häntä, hänen valtakuntiaan ja alamaisiaan vastaan,
ikuiseksi varoitukseksi kaikille kuninkaille ja ruhtinaille, jotka
uskaltaisivat kieltäytyä maksamasta veroa Roomalle, koko maailman
valtiaalle.

Kun he olivat esittäneet asiansa, niin kuningas käski heidän
poistua ja kutsui kokoon kaikki lordinsa ja Pyöreän pöydän ritarit
neuvottelemaan asiasta ja lausumaan siitä mielipiteensä. He sanoivat
kaikki, että veron vaatiminen oli kohtuutonta, ja jokainen heistä oli
valmis sotimaan ja auttamaan kuningasta voimiensa mukaan. Skotlannin
kuningas, Vähän-Britannian kuningas ja läntisen Walesin herra
lupasivat kaikki miehiä ja rahaa, ja Lancelot herra ja muut ritarit
lupasivat samoin. Kun Arthur kuningas näki heidän uljuutensa ja hyvän
tahtonsa, niin hän kiitti heitä sydämellisesti. Ja lähettiläille
annettiin runsaasti lahjoja ja heidät lähetettiin takaisin Roomaan
sen vastauksen kera, että Arthur kuningas ei ollut velvollinen
maksamaan veroa kenellekään maalliselle ruhtinaalle, ei kristitylle
eikä pakanalle, hänelle oli Englannin valtakunnan herruus kuuluva
hänen edeltäjiensä oikeuksien mukaan ja hän oli päättänyt tulla
suuren ja mahtavan sotajoukon kanssa Roomaan valloittaakseen Jumalan
armollisella avulla keisarikunnan ja kukistaakseen niskoittelijat.

Kun lähettiläät palasivat tuoden sen sanoman Lucius keisarille, niin
hän lähetti kokoomaan sotamiehiä yli koko maailman, kaikista Rooman
keisarikunnan alusmaista. Niin suuri joukko kuninkaita ja herttuoita
ja sotapäälliköitä ja tuhansittain kansaa kokoontui Rooman ympärille.
Ja sitäpaitsi keisarilla oli luonaan viisikymmentä jättiläistä,
joiden oli määrä häntä suojella ja murtaa Arthur kuninkaan joukon
rintama.

Sillävälin Arthur kuningas piti Yorkissa parlamenttia ja määräsi,
että hänen poissa ollessaan Guinevere kuningatarta ja valtakuntaa
piti hallitseman Britannian Baldwin herran ja Constantine herran,
Cornwallin Cador herran pojan, josta isänsä kuoleman jälkeen
tuli valtakunnan kuningas. Sitten Arthur kuningas lähti kaikkine
joukkoineen ja purjehti Sandwichista monilukuisine laivoineen,
kaleereineen, venheineen ja sotamiehineen.

Ja kun kuningas makasi hytissään laivassa, niin hän vaipui uneen ja
näki ihmeellisen unen. Hänestä näytti että kauhea lohikäärme tuhosi
paljo hänen väkeänsä, ja se tuli lentäen lännestä päin. Sen pää oli
silattu taivaansiniseksi, ja sen lavat loistivat kuin kulta, sen
ruumis oli kuin ihmeellisen värinen panssari, sen pyrstöstä riippui
riekaleita, sen jalat olivat sopulinnahan peittämät ja sen kynnet
kiilsivät kuin kirkas kulta. Hirveä liekki leiskui ulos sen suusta,
ikäänkuin kaikki maa ja meri olisi tulessa leimunnut.

Sen jälkeen tuli idästä päin hirmuinen karju suuressa pilvessä. Sen
sorkat olivat isot kuin pylväät, se oli takkuinen ja inhoittavan
näköinen, rumin eläin mitä nähdä saattoi, ja se röhki ja karjui niin
kamalasti, että sitä oli oikein kauhea kuulla.

Silloin tuo pelottava lohikäärme lähestyi ja alkoi tapella karjun
kanssa, ja karju iski siihen torahampaillaan niin että meri tuli
aivan punaiseksi verestä. Mutta viimein lohikäärme hakkasi karjun
mäsäksi, sekä luut että lihat, niin että kappaleet ajelehtivat pitkin
merta.

Silloin Arthur kuningas heräsi ja oli aivan ymmällä tuon unen tähden,
ja hän lähetti heti hakemaan erästä viisasta filosofia ja käski hänen
sanoa, mitä se merkitsi.

“Herra”, sanoi filosofi, “se lohikäärme, josta sinä uneksit,
tarkoittaa sinua itseäsi ja sen siipien väri niitä valtakuntia,
jotka sinä olet valloittanut, ja sen pyrstö, joka oli ryysyjen
peitossa, tarkoittaa Pyöreän pöydän jaloja ritareita. Ja karju, jonka
lohikäärme tappoi ja joka tuli pilvistä, tarkoittaa jotain tyrannia,
joka kiusaa kansaa, taikka muutoin näytät sinä joutuvan taistelemaan
jättiläisen kanssa, jonka vertaa et koskaan ole nähnyt. Sentähden
älä ensinkään pelkää tuon hirveän unen tähden, vaan kulje sinä vain
voittajana eteenpäin.”

Pian senjälkeen kun Arthur kuningas oli nähnyt unta lohikäärmeestä
ja karjusta, saavuttiin Ranskan maalle, ja siellä muuan talonpoika
tuli Arthurin luo ja kertoi hänelle, että jo seitsemän vuotta hirveä
jättiläinen oli hävittänyt Brittanyn maata ja tappanut ja syönyt
suuhunsa paljo maan kansaa. Hiljattain oli hän ryöstänyt Brittanyn
herttuattarenkin, kun tämä oli seurueineen ratsastamassa, ja oli
vienyt hänet asuntoonsa, joka oli eräässä vuoressa, pitääkseen
häntä siellä elämänsä loppuun asti. Paljo kansaa oli seurannut
herttuatarta, enemmän kuin viisisataa, mutta eivät he kaikki
yhdessäkään voineet häntä pelastaa.

“Hän oli sinun serkkusi, Howell herttuan puoliso, hänen, jota
kutsumme sinun läheiseksi sukulaiseksesi”, virkkoi mies lopuksi, “ja
koska sinä olet hurskas kuningas, niin sääli tuota ladyä, ja koska
sinä olet suuri sankari, niin kosta meidän kaikkien puolestamme.”

“Voi”, Arthur kuningas sanoi, “se on suuri onnettomuus! Parhaimman
valtakuntani menettäminen minua vähemmän surettaisi, kuin ett’en
ennättänyt tulla vähän ennemmin tuota ladyä pelastamaan. No, mies,
voitkos viedä minut sinne missä tuo jättiläinen asustaa?”

“Kyllä, herra”, tuo kunnon ukko sanoi, “katso tuonne missä näet nuo
molemmat isot tulet palavan, sieltä sinä hänet löydät ja aarteita
enemmän kuin luulen olevan koko Ranskan maassa.”

Kun kuningas oli kuullut tuon surkean tapauksen, niin hän palasi
telttaansa. Ja hän kutsui luokseen Kay herran ja Bedivere herran ja
käski heidän kaikessa hiljaisuudessa asettaa kuntoon hänen ja omat
ratsunsa ja varuksensa, sillä iltamessun jälkeen hän aikoi vain
heidän molempain kanssa tehdä toivioretken Pyhän Mikaelin vuorelle.
Niin he lähtivät kolmisin ja ratsastivat minkä ennättivät, kunnes
viimein saapuivat tuon vuoren juurelle. Siellä he hyppäsivät alas
ratsuiltansa ja kuningas käski heidän jäädä siihen odottamaan, sillä
hän tahtoi mennä yksin vuorelle.

Hän astui ylös mäkeä, kunnes hän tuli isolle tulelle, ja siellä hän
näki äsken luodun haudan partaalla leskivaimon istuvan ja vääntelevän
käsiänsä ja itkevän. Arthur kuningas tervehti häntä ja kysyi, miksi
hän niin valitti.

“Herra ritari, puhu hiljaa”, nainen vastasi, “sillä tuolla on piru
itse. Jos hän kuulee sinun puhuvan, niin hän tulee ja tappaa sinut.
Oi miesparka, mitä on sinulla tekemistä tällä vuorella? Vaikka
teitä olisi viisikymmentä sinun kaltaistasi, niin te ette kykenisi
vastustamaan tuota hirviötä. Tässä makaa haudattuna muuan herttuatar,
joka oli kaunein kaikista maan päällä, Howellin, Brittanyn herttuan
puoliso — tuo hirviö hänet surmasi.”

“Rouva”, sanoi kuningas, “minut on lähettänyt Arthur kuningas,
se suuri sankari, keskustelemaan tuon tyrannin kanssa hänen
vasalleistaan.”

“Yhhyh, vai keskustelemaan!” sanoi leski. “Se peto ei välitä
kuninkaista eikä muistakaan. Ole varoillasi, äläkä mene häntä
liian lähelle, sillä hän on voittanut viisitoista kuningasta ja on
tehnyt itselleen nutun, joka on täynnä jalokiviä ja reunustettu
heidän parroillaan, jotka he tässä viime jouluna hänelle lähettivät
kansaansa pelastaakseen. Ja jos sinä tahdot, niin puhu hänen kanssaan
tuon suuren tulen luona, jossa hän istuu illallisella.”

“Hyvä”, Arthur sanoi, “kaikista teidän pelottavista puheistanne
huolimatta minä tahdon tehdä tehtäväni.”

Sitten hän meni ylös vuoren kukkulaa kohden ja näki, kuinka
jättiläinen istui illallisellaan kalvaen isoa luuta ja paistaen
jykeviä jäseniään tulen ääressä, sillä välin kuin kolme kaunista
neitoa käänteli vartaita, joissa oli riippumassa kaksitoista pientä
lasta aivan kuin pienet linnunpoikaset. Kun Arthur kuningas näki tuon
surkean näyn, niin hän sääli heitä niin suuresti että hänen sydämensä
oli särkyä, ja hän huusi jättiläiselle:

“Se joka kaikkea maailmaa hallitsee, antakoon sinulle lyhyen iän
ja häpeällisen kuoleman! Minkätähden olet sinä tappanut nuo pienet
viattomat lapset ja surmannut herttuattaren? Nouse ylös, sinä
ahmatti, ja valmistaudu taisteluun, sillä tänä päivänä olet sinä
minun käteni kautta surmasi saava.”

Silloin jättiläinen hyppäsi pystyyn ja otti ison nuijan käteensä
ja iski sillä kuningasta, niin että tämän kypäri murskaantui, ja
kuningas iski häntä vuorostaan ja haavoitti häntä vaikeasti. Silloin
jättiläinen heitti pois nuijansa ja rutisti kuningasta käsivarsiensa
välissä, niin että hänen kylkiluunsa olivat murskaantua. Silloin
nuo kolme neitoa polvistuivat ja huusivat Kristusta Arthurin avuksi
ja turvaksi. Kuningas paini ja tappeli, niin että hän oli milloin
alla milloin päällä ja sillä tapaa painien ja tapellen he kierivät
alas kukkulaa, kunnes tulivat merimerkille. Ja kaiken aikaa heidän
painiessaan Arthur pisteli jättiläistä tikarillaan. Ja niin sattui
että he tulivat sille paikalle, jossa molemmat ritarit Arthurin
hevosen kera seisoivat.

Kun he näkivät kuninkaan jättiläisen käsissä, niin he tulivat ja
irroittivat hänet, ja samalla hetkellä jättiläinen heitti henkensä.
Silloin Arthur kuningas käski heidän lyödä poikki jättiläisen pään
ja asettaa sen peitsen kärkeen ja viedä sen Howell herttualle ja
ilmoittaa hänelle, että hänen vihollisensa oli saanut surmansa. Ja
senjälkeen hän käski heidän pistää tuon pään tornin huippuun, niin
että kaikki kansa saattaisi sitä katsella.

“Ja menkää te molemmat vuorelle ja noutakaa minun kilpeni ja miekkani
ja rautanuija”, virkkoi Arthur kuningas. “Ja mitä aarteisiin tulee,
niin ottakaa te ne, sillä siellä te löydätte rikkauksia suunnattoman
paljon. Niin että kun minä vain saan takin ja nuijan, niin en välitä
muusta.”

Niin ritarit noutivat nuijan ja takin ja ottivat itselleen hiukan
aarteita ja palasivat takaisin sotajoukkoon. Ja kohta levisi
tieto kuninkaan teosta kautta koko maan ja kansa tuli kiittämään
kuningasta. Mutta hän vastasi:

“Kiittäkää Jumalaa ja jakakaa aarteet keskenänne.”

Ja sen jälkeen Arthur kuningas käski serkkunsa Howell herttuan
rakennuttamaan sille vuorelle kirkon pyhän Mikaelin kunniaksi.

Seuraavana päivänä kuningas jatkoi matkaansa Roomaa kohden. Monen
kiivaan tappelun jälkeen hän löi roomalaiset ja surmasi Lucius
keisarin ja hänet kruunattiin kaikkien niiden maiden keisariksi,
jotka ulottuvat Roomasta Ranskaan asti. Sitten hän palasi
riemusaatossa maahansa kaikkine ritareineen ja kulki meren yli
ja nousi maihin Sandwichissa, jonne hänen puolisonsa Guinevere
kuningatar oli tullut häntä vastaan. Ja jokaisessa kaupungissa ja
linnoituksessa otti kansa hänet jalosti vastaan ja hänelle annettiin
kalliita lahjoja tervetuliaisiksi.

JÄRVEN HERRA LANCELOT

Metsän vahva ritari.

Arthur kuninkaan hovissa oli monta uljasta ritaria, ja muutamat
heistä olivat niin taitavia aseiden käyttämisessä, että he veivät
kaikista tovereistaan voiton miehuudessa ja sankariteoissa. Mutta
mainioin kaikista oli Järven herra Lancelot, sillä kaikissa
turnajaisissa ja tjosteissa ja aseteoissa hän voitti kaikki muut
ritarit, eikä hän koskaan ollut kertaakaan joutunut tappiolle, paitsi
petoksen tai taikajuonien kautta.

Senvuoksi Guinevere kuningatar piti häntä suuremmassa suosiossa
kuin ketään muuta ritaria, ja Lancelot herra puolestaan rakasti
kuningatarta koko elämänsä ajan yli kaikkien muiden ladyjen ja
neitojen. Ja kuningattaren tähden hän teki monta mainehikasta
tekoa ja useammin kuin kerran hän pelasti hänet kuolemasta jalolla
ritarillisuudellansa.

Kun Arthur kuningas palasi Englantiin Roomasta, niin kaikki Pyöreän
pöydän ritarit saapuivat hänen luokseen ja monta tjostia ja
turnajaista silloin pidettiin. Lancelot herra lepäsi jonkun aikaa
urheillen ja leikkien, mutta lopulta hänen mielensä taas alkoi
palaa kummiin seikkailuihin. Senvuoksi hän pyysi nepaansa Lionel
herran valmistautumaan matkalle, ja niin he hyppäsivät ratsuillensa
asestettuina kiireestä kantapäähän asti ja ratsastivat synkkään
metsään ja sieltä edelleen aavalle aukealle.

Puolenpäivän aikaan ilma kävi kovin kuumaksi ja Lancelot herraa
rupesi nukuttamaan. Silloin Lionel herra huomasi suuren omenapuun,
joka kasvoi pensasaidan vieressä, ja hän virkkoi:

“Veli, tuolla on suloista siimestä. Siellä meidän ja ratsujemme
kelpaa levätä.”

“Oikein puhuttu”, Lancelot herra virkkoi, “sillä seitsemään viime
vuoteen en ole ollut niin uninen kuin nyt.”

Niin he hyppäsivät alas satulasta ja sitoivat ratsunsa puuhun, ja
Lancelot heittäytyi pitkäkseen ja asetti kypärän päänsä alle ja
vaipui heti raskaaseen uneen. Mutta Lionel pysyi valveilla.

Sillä välin tuli ratsastaen kolme ritaria ja he pakenivat minkä
ennättivät, ja noita kolmea ritaria ajoi takaa yksi ainoa ritari. Kun
Lionel herra näki tuon ritarin, niin hän mielestänsä ei ollut koskaan
nähnyt niin kookasta ritaria eikä niin komeata ja karskin näköistä
miestä. Hetken kuluttua tuo vahva ritari hyökkäsi yhden päälle noista
kolmesta ritarista ja paiskasi hänet tantereeseen, niin että hän jäi
makaamaan liikkumatta. Sitten hän karkasi toisen ritarin kimppuun ja
antoi hänelle sellaisen iskun, että sekä mies että ratsu tupertuivat
maahan. Sitten hän ratsasti suoraan kolmatta kohden ja paiskasi hänet
peitsen kantaman päähän ratsunsa taakse. Sitten hän hyppäsi maahan ja
sitoi kaikki nuo ritarit heidän omilla suitsillaan.

Kun Lionel herra näki ritarin tuolla tapaa menettelevän, niin hän
päätti käydä hänen kimppuunsa, ja hän valmistautui tappeluun ja otti
hiljaa hevosensa, jott’ei olisi herättänyt Lancelot herraa. Ja hän
ratsasti äkkiä ritaria kohden ja kutsui häntä otteluun, mutta tämä
antoi Lionel herralle sellaisen iskun, että ratsu ja mies suistui
maahan. Sitten hän hyppäsi ratsultansa ja sitoi Lionel herran ja
heitti hänet ja nuo kolme muuta ritaria kunkin poikkipäin oman
ratsunsa selkään ja ratsasti heidän kanssaan linnaansa. Kun he
saapuivat sinne, niin hän otti heiltä aseet ja varukset ja ruoski
heitä okailla ja pisti heidät syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä
oli suuri joukko muitakin ritareita, jotka valittivat surkeasti.

Sillä välin oli Ector herra, kuultuaan että Lancelot herra oli
jättänyt hovin lähteäkseen seikkailuille, suutuksissaan mennyt häntä
etsimään. Ratsastaessaan kautta suuren metsän, hän kohtasi miehen,
joka näytti hänestä metsän vartialta, ja hän kysyi tuolta mieheltä,
tiesikö hän lähimailla mitään seikkailuja, joihin voisi antautua.
Metsänvartia vastasi, että penikulman päässä oli luja kartano, jota
ympäröi vallihauta, ja vasemmalla kädellä kartanon lähellä oli
kaalamo, jossa hevosia juotettiin, ja sen partaalla kasvoi kaunis puu
ja siinä riippui monta kilpeä, jotka ennen olivat kuuluneet uljaille
ritareille. Puussa riippui myös kuparista ja pronssista tehty malja
ja tätä maljaa piti Ector herran iskeä kolmasti peitsensä tylpällä
päällä, niin hän kyllä saisi kuulla outoja sanomia, joll’ei hänellä
ollut parempaa onnea, kuin kaikilla muilla ritareilla, joita monena
vuonna oli sen metsän läpi vaeltanut.

Ector herra kiitti miestä ja lähti, ja pian hän saapui puulle, jossa
hän näki monta kaunista kilpeä riippumassa. Niiden joukossa hän näki
veljensä Lionel herrankin kilven ja monen muun ritarin, jotka hän
tunsi Pyöreän pöydän kumppaneikseen. Se murehdutti hänen mieltänsä ja
hän päätti kostaa veljensä puolesta.

Hän kolhasi peitsellänsä maljaa kuin hullu ja sitten hän juotti
ratsuaan kaalamossa. Silloin tuli ritari hänen taakseen ja käski
hänen tulla pois vedestä ja valmistautua taisteluun. Ector herra
kääntyi äkkiä ja heitti peitsensä ja antoi ritarille oikein ankaran
iskun, niin että tämän ratsu kieri kahdesti ympäri.

“Sepä oli aimo isku”, tuo vahva ritari virkkoi, “ja ritarin tavoin
olet sinä minua pidellyt.” Ja samassa hän kannusti ratsunsa Ector
herran päälle ja tarttuen hänen oikeaan käsivarteensa hän tempasi
hänet satulasta ja ratsasti sillä tapaa hänestä kiinni pitäen suoraa
päätä linnansa halliin ja paiskasi hänet keskelle lattiaa.




Sen ritarin nimi oli Turquine herra.

“Koska sinä olet tänä päivänä pitänyt minua ahtaammalla, kuin kukaan
muu ritari näinä kahtenatoista vuotena”, hän sanoi Ector herralle,
“niin minä annan sinun pitää henkesi, jos sinä tahdot vannoa olevasi
minun vankinani koko elämäsi ajan.”

“Enpä toki, sitä en ikinä sinulle lupaa”, Ector herra virkkoi.

“Se surettaa minua”, virkkoi silloin Turquine herra.

Ja hän otti Ector herralta aseet ja varukset ja ruoski häntä okailla
ja pisti hänet syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä Ector herra
tapasi monta kumppania, jotka hän tunsi. Mutta kun hän näki siellä
Lionel herrankin, niin hän tuli sangen murheelliseksi. “Voi”, hän
sanoi, “missä on minun veljeni Lancelot herra?”

“Minä jätin hänet nukkumaan omenapuun alle, kun lähdin hänen
luotaan”, Lionel virkkoi, “ja kuinka hänen on käynyt, en saata sanoa.”

“Voi”, ritarit silloin virkkoivat, “jollei Lancelot herra meitä
auta, niin emme ikinä pääse vapaiksi, sillä emme tiedä ketään muuta
ritaria, joka kykenisi pitämään puoliansa meidän isäntäämme Turquineä
vastaan.”

Neljä kuningatarta.

Sillävälin Lancelot herra yhä makasi omenapuun alla. Silloin
puolenpäivän aikaan kulki siitä ohi neljä komeata kuningatarta, ja
jott’ei auringon paahde olisi heitä vaivannut, niin heidän vieressään
ratsasti neljä ritaria, jotka neljän keihään kärjessä kannattivat
viheriää silkkivaatetta kuningattarien ja auringon välillä. Ja
kuningattaret ratsastivat neljällä valkoisella muulilla.

Siten ratsastaessaan he kuulivat lähellänsä ison hevosen vihaisesti
hirnuvan, ja he huomasivat että muuan ritari nukkui täysissä
aseissaan omenapuun alla; ja heti kun nuo kuningattaret näkivät
hänen kasvonsa, niin he tunsivat hänet Lancelot herraksi. Silloin he
alkoivat riidellä, kuka heistä saisi voittaa hänen rakkautensa, sillä
he sanoivat kaikki tahtovansa hänet ritariksensa.

“Älkäämme riidelkö”, virkkoi silloin Morgan le Fay, Arthur kuninkaan
sisar, “minä panen hänet lumoukseen, niin ett’ei hän herää kuuteen
tuntiin, ja vien hänet linnaani. Ja kun hän on varmasti minun
käsissäni, niin päästän hänet lumouksesta, ja valitkoon hän sitten
meistä, kenen tahtoo.”

Niin he panivat Lancelot herran lumoukseen ja asettivat hänet
sitten hänen omalle kilvellensä, ja niin kaksi ritaria kuljetti
häntä keskellänsä ratsun selässä Chariotin linnaan. Siellä hänet
sijoitettiin kylmään huoneeseen, ja illalla myöhään tuli hänen
luokseen kaunis neiti tuoden hänen illallisensa. Silloin lumous oli
jo ohitse, ja kun neiti tuli, niin hän tervehti Lancelot herraa ja
virkkoi: “Mitä kuuluu?”

“En saata sanoa, jalo neiti”, Lancelot herra virkkoi, “sillä minä
en ensinkään tiedä, kuinka olen tähän linnaan joutunut, ell’en ehkä
taikuuden kautta.”

“Herra”, virkkoi neiti, “pysykää rohkealla mielellä, ja jos te olette
sellainen ritari kuin sanotaan, niin huomenna päivän koittaessa
saatte kuulla enemmän.”

Niin hän lähti, ja siellä Lancelot sai viettää koko yön vailla
kaikkia mukavuuksia.

Varhain seuraavana aamuna tulivat nuo neljä kuningatarta komeasti
koristettuina, ja he toivottivat Lancelotille hyvää huomenta ja
hän toivotti heille takaisin. Sitten he sanoivat hänelle, että he
tiesivät kyllä, kuka hän oli — Järven herra Lancelot, Ban kuninkaan
poika, jaloin ritari maailmassa.

“Me tiedämme kyllä ett’ei kukaan lady ole saanut sinun rakkauttasi
paitsi yksi, ja se on Guinevere kuningatar; mutta nyt sinun pitää
ainiaaksi hänet kadottaa ja hänen sinut, ja sentähden sinun pitää
nyt valita yksi meistä neljästä. Minä olen kuningatar Morgan le Fay,
Goren maan valtiatar, ja tässä on Pohjois-Walesin kuningatar ja
Eastlandin kuningatar ja Ulkosaarten kuningatar. Valitse nyt meistä
se, jonka tahdot, taikka kuole tähän tyrmään.”

“Se on vaikea seikka”, Lancelot herra virkkoi, “että minun täytyy
joko kuolla tai valita joku teistä. Mutta ennemmin minä kuitenkin
kunnialla kuolen tähän tyrmään, kuin otan teistä ketään vastoin
tahtoani ladykseni. Ja senvuoksi vastaan teille: minä en huoli teistä
kenestäkään, sillä te olette kaikki kavalia velhoja.”

“Vai niin”, kuningattaret virkkoivat, “sekö siis on vastauksenne,
ett’ette meistä huoli?”

“Niin on, kautta kunniani”, Lancelot sanoi, “minä en huoli teistä
kenestäkään.”

Niin he lähtivät ja jättivät hänet yksikseen suureen murheeseen.

Puolenpäivän aikaan neito taas tuli hänen luokseen, tuoden
päivällistä, ja hän kysyi: “Mitä kuuluu?”

“Totisesti, jalo neito”, Lancelot virkkoi, “ei elinikänäni ole ollut
näin huonosti asiat.”

“Herra”, virkkoi neito, “se surettaa minua, mutta jos te tottelette
minua, niin minä tahdon auttaa teitä tästä pälkähästä, ettekä te saa
mitään ikävyyksiä ettekä häpeätä, jos suostutte pyyntööni.”

“Sen lupaan teille; minua kovin kammottaa nuo velhokuningattaret,
sillä he ovat tuhonneet monta kunnon ritaria.”

Silloin neito kertoi että seuraavana tiistaina oli hänen isällään
turnajaiset Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa, ja jos Lancelot herra
tahtoisi tulla sinne auttamaan hänen isäänsä, niin hän päästäisi
hänet varhain seuraavana aamuna vapauteen.

“Jalo neito”, Lancelot virkkoi, “sanokaa minulle isänne nimi, niin
annan teille vastauksen.”

“Minun isäni on kuningas Bagdemagus, jonka viime turnajaisissa voitti
kolme Arthur kuninkaan ritaria.”

“Tunnen teidän isänne jaloksi kuninkaaksi ja hyväksi ritariksi”,
Lancelot virkkoi, “ja kautta kunniani, minä olen valmis palvelemaan
teitä ja teidän isäänne tuona päivänä.”

Niin tyttö kiitti häntä ja käski hänen olla valmiina varhain
seuraavana aamuna, jolloin hän tulisi vapauttamaan hänet. Hänen tuli
ottaa varuksensa ja ratsunsa ja kilpensä ja peitsensä ja ratsastaa
valkoisten veljesten luostariin, joka ei ollut täyteen kymmenen
penikulman päässä. Sinne hänen piti jäädä ja sinne tyttö toisi isänsä
häntä tapaamaan.

“Kaikki on tapahtuva”, Lancelot herra virkkoi, “niin totta kuin olen
rehellinen ritari.”

Varhain seuraavana aamuna tuli tyttö ja tapasi Lancelot herran
valmiina. Sitten hän vei hänet kahdentoista lukitun oven kautta
ja toi hänelle aseet ja varukset. Ja kun Lancelot oli täysissä
tamineissaan, niin tyttö vei hänet hänen oman ratsunsa luo, ja
ketterästi Lancelot sen satuloitsi, ja otti peitsen käteensä ja
ratsasti pois.

“Jalo neito”, hän virkkoi, “en teitä petä, niin totta kuin Jumala
minua armahtakoon.”

Niin hän ratsasti synkkään metsään ja kulki siellä kaiken sen päivän,
eikä löytänyt mistään valtatietä, ja viimein yö laski hänen ylitsensä.

Seuraavana päivänä hän saapui luostariin, ja siellä Bagdemagus
kuninkaan tytär oli jo häntä odottamassa ja toivotti hänet iloisesti
tervetulleeksi. Kiireesti hän sitten lähetti hakemaan isäänsä, joka
oli kahdentoista penikulman päässä luostarista, ja ennen iltaa
hän saapuikin uljaan ritariseurueen kanssa. Lancelot herra kertoi
kuninkaalle, kuinka hänet oli petetty ja kuinka hänen nepaansa Lionel
herra oli lähtenyt hänen luotaan tiesi minnekkä ja kuinka kuninkaan
tytär oli vapauttanut hänet vankeudesta. “Sentähden olen palveleva
häntä niin kauan kuin elän ja kaikkea hänen sukuansa”, hän virkkoi
lopuksi.

“Silloin olen varma teidän avustanne tulevana tiistaina”, sanoi
kuningas.

“Niin olette, herra”, Lancelot virkkoi, “enkä teitä petä, sillä olen
sen luvannut ladylleni, teidän tyttärellenne. Mutta sanokaa minulle,
herra, ketkä herrani Arthurin ritareista olivat Pohjois-Walesin
kuninkaan seurassa?”

Kuningas vastasi että ne olivat Mador, Mordred ja Gahalatine ja
ett’ei niitä kolmea vastaan hänen eikä hänen ritariensa voimat
riittäneet.

“Herra”, Lancelot virkkoi, “koska turnajaiset kuuluvat olevan kolmen
penikulman päässä tästä luostarista, niin teidän tulee lähettää
minulle kolme ritarianne, sellaisia, joihin luotatte, ja katsokaa
että nuo kolme ritaria saavat aivan valkoiset kilvet ja minä myöskin
ja ett’ei ole mitään maalauksia kiivissä. Me neljä ryntäämme sitten
esiin metsiköstä, joka on molempien joukkojen välissä, ja hyökkäämme
etumaisina teidän vihollistenne kimppuun ja pehmitämme heitä
voimiemme takaa. Ja sillä tapaa ei tulla tietämään, kuka ritari minä
olen.”

Sinä yönä, joka oli sunnuntaiyö, he sitten lepäsivät, ja seuraavana
päivänä lähti Bagdemagus kuningas, ja hän lähetti Lancelot herralle
ne kolme ritaria ja neljä valkoista kilpeä.