Tristramin lapsuus

“Poika”, hän virkkoi, “sun nimes’ olkoon surun;
Tristram se olkoon mun kuoloni tähden.”
Niin hän virkkoi ja metsään synkkään kuoli.
Murheeseen mustaan puolison jätti.

Oli kerran kuningas nimeltä Meliodas, ja hän oli Lyonessen maan
valtias, ja tämä kuningas Meliodas oli niin jalo ritari kuin kukaan
siihen aikaan elävistä. Hänen vaimonsa oli Cornwallin kuninkaan
Markin sisar; hänen nimensä oli Elizabeth, ja hän oli sekä hyvä
että kaunis. Siihen aikaan hallitsi Arthur kuningas ja hän oli koko
Englannin, Walesin ja Skotlannin ja monen muun valtakunnan kuningas.
Monessa seudussa oli kyllä monta kuningasta, mutta he olivat kaikki
saaneet maansa Arthur kuninkaalta. Sillä Walesissa oli kaksi
kuningasta ja pohjoisessa oli monta kuningasta; ja Cornwallissa ja
lännessä oli kaksi kuningasta; samoin Irlannissa oli kaksi tai kolme
kuningasta; mutta kaikki he olivat Arthur kuninkaan vasalleja.

Meliodas kuninkaan vaimo oli hyvä ja lempeä nainen, ja hän rakasti
suuresti puolisoansa, ja tämä samoin häntä, ja he elivät sangen
onnellisina yhdessä. Mutta siinä maassa oli muuan lady, joka oli
kovasti kiukuissaan, sillä hän olisi itse jo aikoja sitten tahtonut
päästä Meliodas kuninkaan puolisoksi, vaikk’ei tämä koskaan ollut
häntä rakastanut. Eräänä päivänä kun kuningas meni metsästämään, tuo
lady saattoi hänen taikojensa avulla ajamaan takaa hirveä, kunnes
hän saapui eräälle vanhalle linnalle, ja siellä kuningas joutui tuon
häijyn ladyn vangiksi.

Kun Elizabeth kuningattaren puoliso ei palannut, niin hän oli aivan
tulla hulluksi surusta, ja hän otti erään kamarirouvan mukaansa ja
riensi metsään kuningasta etsimään.

Ja siellä, keskellä tuota kylmää ja kolkkoa metsää, syntyi pieni
poika, mutta kuolema tuli äitiraukan luo. Ja kun kuningatar näki
ettei mikään auttanut, vaan että hänen täytyi kuolla ja jättää tämä
maailma, niin hän kävi kovin surulliseksi.

“Kun te näette minun puolisoni, Meliodas kuninkaan, niin sulkekaa
minut hänen suosioonsa”, hän sanoi kamarirouvallensa, “ja kertokaa
hänelle, mitä minä täällä rakkaudesta häneen olen kärsinyt ja kuinka
minun täytyy tänne kuolla keneltäkään apua saamatta. Ja ilmoittakaa
hänelle, että minua suuresti surettaa että minun täytyy jättää tämä
maailma ja hänet, älköön hän sentähden minua unhoittako. Ja näyttäkää
nyt minulle pieni lapseni, jonka vuoksi minä olen kaiken tämän tuskan
kärsinyt.” Ja kun hän näki lapsen, niin hän sanoi hellästi leikkiä
laskien: “voi pikku poikani, sinä olet tappanut äitisi, ja senvuoksi
sinusta, joka olet murhaaja niin nuorena, varmaankin tulee miehekäs
mies aikoinasi.” Sitten hän käski kamarirouvaa hartaasti pyytämään,
että Meliodas kuningas antaisi lapselle nimeksi “Tristram” — se
merkitsee niin paljo kuin: “surussa syntynyt.”

Ja sen sanottuaan kuningatar kuoli.

Kamarirouva pani hänet suuren puun varjoon ja peitti lapsen niin
hyvin kuin taisi kylmää vastaan. Sillä hetkellä saapuivat paikalle
paroonit, jotka olivat lähteneet kuningatarta hakemaan, ja kun
he näkivät että hän oli kuollut, ja kuvittelivat mielessään että
kuningaskin oli saanut surmansa, niin muutamat heistä tahtoivat
tappaa lapsenkin, niin että he olisivat päässeet Lyonessen maan
herroiksi.

Mutta kamarirouva rukoili niin kauniisti lapsen puolesta, että
useimmat paroonit eivät siihen suostuneet.

Sitten he kantoivat kuningatarvainajan kotiin, ja suuresti häntä
murehdittiin.

Sillävälin Merlin, tuo suuri tietäjä, vapautti Meliodas kuninkaan
vankeudesta kuningattaren kuoleman jälkeisenä aamuna, ja kun kuningas
palasi kotia, niin useimmat paroonit iloitsivat. Mutta sitä surua,
mihin kuningattaren kuolema kuninkaan saattoi, sitä ei yksikään kieli
voi kertoa.

Kuningas piti hänelle komeat maahanpaniaiset, ja sitten hän kastatti
lapsen, niinkuin hänen vaimonsa ennen kuolemaansa oli määrännyt; ja
hän antoi sille nimeksi “Tristram” — lapsi, joka on surussa syntynyt.

Seitsemän vuotta Meliodas kuningas murehti vaimoansa, ja koko sen
ajan pientä Tristramia hoidettiin hyvin.

Mutta sitten tapahtui, että Meliodas kuningas nai Brittanyn herttuan
Howellin tyttären. Ennen pitkää uusi kuningatar sai itsekin lapsia,
ja hänessä herätti kateutta ja häntä suututti, että hänen omat
lapsensa eivät saisi omistaa Lyonessen maata, ja senvuoksi hän mietti
miten hän saisi surmatuksi nuoren Tristramin. Niin hän pani myrkkyä
hopeamaljaan ja asetti sen siihen huoneesen, jossa Tristram ja hänen
lapsensa yhdessä leikkivät, siinä tarkoituksessa että Tristram joisi
siitä kun hänen tulisi jano. Mutta kävikin niin että kuningattaren
oma pieni poika huomasi myrkkymaljan ja luuli että siinä oli hyvää
juotavaa, ja janoissaan kun oli, hän tyhjensi sen suurella halulla ja
kuoli äkkiä siihen paikkaan.

Kun kuningatar kuuli poikansa kuolemasta, niin voitte mielessänne
kuvitella kuinka surulliseksi hän kävi. Mutta kuningas ei ensinkään
aavistanut puolisonsa kavaluutta. Mutta lapsensa kuolemastakaan
huolimatta kuningatar ei sentään tahtonut luopua ilkeästä
aikeestansa, vaan uudestaan hän otti enemmän myrkkyä ja pani maljaan.




Sattumalta Meliodas kuningas silloin näki tuon myrkytetyn viinin, ja
kun hän oli kovin janoissaan, niin hän otti maljan juodakseen siitä.
Mutta juuri kun hän oli juomaisillaan, kuningatar huomasi sen ja hän
juoksi kuninkaan luokse ja tempasi äkkiä maljan hänen kädestänsä.

Kuningas ihmetteli kovin, miksi hän niin teki, ja muisti sitten
kuinka hänen poikansa oli äkkiä kuollut myrkystä. Silloin hän otti
kuningatarta kädestä ja virkkoi:

“Sinä kavala petturi, sinun pitää sanoa minulle, mitä lajia juomaa
tämä on, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.” Ja niin sanoessaan hän
paljasti miekkansa.

“Voi armoa, herrani”, kuningatar huusi, “minä kerron teille kaikki.”

Sitten hän kertoi, kuinka hän olisi tahtonut tappaa Tristramin, niin
että hänen omat lapsensa olisivat saaneet periä maan.

“Vai niin”, kuningas virkkoi, “tästä laki teitä rangaiskoon.”

Paroonien kokouksessa tuo häijy kuningatar tuomittiin poltettavaksi,
ja iso rovio rakennettiin. Mutta kun kuningatar jo oli roviolla ja
hänen piti kärsiä rangaistuksensa, niin nuori Tristram polvistui
Meliodas kuninkaan eteen ja pyysi, että tämä lupaisi hänelle yhden
asian.

“Mielelläni sen teen”, kuningas virkkoi.

“Antakaa siis minulle”, nuori Tristram sanoi, “äitipuoleni,
kuningattaren, henki.”

“Sitä pyytäessäsi et tee oikein, sillä sinun pitäisi oikeutta myöten
häntä vihaaman, sillä hän olisi sinut surmannut, jos hän vain olisi
saanut tahtonsa täytetyksi; ja sinun tähtesi on kaikkein viisainta
että hän kuolee.”

“Herra”, Tristram virkkoi, “minä rukoilen teitä, antakaa hänelle
armossanne anteeksi, ja mitä minuun tulee, niin Jumala antakoon
hänelle anteeksi, niinkuin minä olen antanut! Ja koska teidän
korkeutenne suvaitsi suostua minun pyyntööni, niin minä rukoilen
teitä Jumalan rakkauden tähden pitämään lupauksenne.”

“Koska niin on asianlaita, niin tahdon antaa hänen henkensä teidän
käsiinne”, kuningas virkkoi. “Minä annan hänet teille. Menkää
roviolle ja ottakaa hänet ja tehkää hänelle mitä tahdotte.”

Niin Tristram meni roviolle ja pelasti kuninkaan määräyksestä
kuningattaren kuolemasta.

Pitkään aikaan Meliodas kuningas ei tahtonut olla missään tekemisissä
kuningattaren kanssa, mutta viimein nuoren Tristramin hyvästä
vaikutuksesta hän teki sovinnon vaimonsa kanssa. Eikä kuningatar
koskaan unhoittanut, kuinka hyvä Tristram oli ollut häntä kohtaan,
vaan rakasti hellästi Tristramia senjälkeen.