Taikalaivan ihmeellinen seikkailu

Eräänä päivänä tapahtui, että Arthur oli metsästämässä useiden
ritariensa kanssa suuressa metsässä. Kuningas itse, Gaulin Accolon
ja Uriens kuningas, Morgan le Fayn puoliso, ajoivat takaa komeata
hirveä ja heidän ratsunsa olivat niin nopsat että he tovin perästä
olivat kymmenen penikulmaa edellä kumppaneistaan. Ankarasta ajosta
nääntyneinä heidän ratsunsa viimein vaipuivat maahan, mutta yhä he
näkivät edessään hirven, joka näytti aivan uupuneelta.

“Mitä nyt teemme?”, Arthur kuningas sanoi, “me olemme aika pulassa.”

“Käykäämme jalkaisin”, sanoi Uriens kuningas, “kunnes kohtaamme
jonkin asumuksen.”

Silloin he näkivät hirven makaavan leveän järven rannalla ja koirat
olivat sen saavuttaneet, ja Arthur kuningas puhalsi torvellaan merkin
että otus oli kaatunut.

Sitten hän katseli ympärilleen ja näki edessään järvellä pienen
laivan, joka oli aina veden rajaan asti verhottuna silkillä. Ja laiva
tuli suoraan heitä kohden ja laski rannan hietikolle. Arthur kuningas
meni rantaan ja kurkisti laivaan, mutta ei nähnyt siinä ainoatakaan
maallista olentoa.

“Tulkaa”, sanoi Arthur kuningas, “menkäämme katsomaan, mitä tuossa
laivassa oikein on.”

Niin he kaikki kolme astuivat laivaan ja näkivät että se oli
runsaasti koristettu silkkikankaalla. Mutta sitten kaikki pimeni
ja he näkivät yht’äkkiä ympärillään laivan kaikilla kulmilla
satoja soihtuja, jotka valaisivat kirkkaasti. Ja samassa ilmestyi
kaksitoista ihanaa impeä, jotka tervehtivät polviaan notkistaen
Arthur kuningasta ja kutsuivat häntä nimeltään ja sanoivat että
hän oli sangen tervetullut, ja että he kestitsisivät häntä miten
parhaiten taitaisivat. Kuningas kiitti heitä kohteliaasti.

Neidot veivät kuninkaan ja hänen molemmat toverinsa kauniiseen
huoneesen, jossa oli pöytä runsaasti katettuna kaikilla hyvillä
tavaroilla; ja siellä heille tarjottiin kaikellaisia viinejä ja
ruokia, mitä he vain saattoivat ajatella, ja se ihmetytti suuresti
kuningasta, sillä hän ei ollut koskaan eläessään syönyt parempaa
ateriaa.

Kun he olivat syöneet kyllikseen, niin Arthur kuningas vietiin
toiseen huoneeseen, joka oli kauniimmin koristettu kuin hän koskaan
oli nähnyt. Ja samaten palveltiin Uriens kuningasta, ja Accolon
herra vietiin kolmanteen huoneeseen, joka myös oli ylen ihanasti
koristettu. Ja niin he menivät iloissaan maata ja vaipuivat heti
uneen.

Mutta herätessään aamulla Uriens kuningas huomasi olevansa
Camelotissa puolisonsa Morgan le Fayn luona, ja se hämmästytti häntä
suuresti, sillä edellisenä iltana hän oli ollut kahden päivän matkan
päässä Camelotista.

Ja kun Arthur kuningas heräsi, niin hän huomasi olevansa pimeässä
tyrmässä ja kuuli ympärillään monen onnettoman ritarin vaikerruksia.

“Keitä te olette, jotka niin valitatte?” Arthur kuningas sanoi.

“Meitä on täällä kaksikymmentä ritaria vankina”, he sanoivat, “ja
useat meistä ovat maanneet täällä seitsemän vuotta, ja toiset
kauemman ja toiset vähemmän aikaa.”

“Mistä syystä?” kysyi Arthur.

“Saatte kuulla”, ritarit sanoivat.

“Tämän linnan lordi on Damas herra nimeltään ja hän on kavalin
ritari mitä olla saattaa ja täynnä petosta, ja suurin konna, mitä
milloinkaan on elänyt. Hänellä on nuorempi veli, hyvä ja uljas
ritari, nimeltä Ontzlake herra, ja vanhempi veli, tämä Damas
petturi, ei tahdo antaa hänelle hänen perintö-osaansa, paitsi mitä
Ontzlake herra omalla uljuudellaan on saanut pidetyksi hallussaan.
Nuoremmalla veljellä on sangen kaunis ja rikas kartano, ja siinä hän
asuu kaikessa kunniassa ja on kaiken kansan rakastama, mutta Damas
herraa vihaavat kaikki, sillä hän on ilman sääliä ja suuri konna. He
ovat käyneet kauan sotaa keskenään, mutta Ontzlake on aina voiton
puolella; ja hän tarjoutuu tarjoutumistaan taistelemaan Damas herran
kanssa perinnöstä mies miestä vastaan, taikka joll’ei tämä tahdo itse
taistella, niin saa hän hankkia jonkun ritarin taistelemaan edestänsä.

“Siihen Damas herra suostuikin, mutta hän on niin vihattu, ett’ei
kukaan ritari tahdo taistella hänen puolestansa. Senvuoksi Damas
on joka päivä ritareineen väijymässä ja hyökkää kaikkien ritarien
kimppuun, jotka retkillänsä joutuvat näille maille, ja vie heidät
tyrmäänsä. Ja monta kunnon ritaria, luvultaan yksitoista, on kuollut
nälkään tässä tyrmässä. Jos vain yksi meistä, jotka olemme täällä,
olisi tahtonut taistella hänen veljensä Ontzlake herran kanssa,
niin hän olisi laskenut meidät vapaiksi, mutta kun tuo Damas on
niin viekas ja kavala, niin me emme ikinä tahdo taistella hänen
puolestansa. Ja me olemme niin nälän heikontamia, että me tuskin
voimme pystyssä pysyä.”

“Jumala armossaan teidät pelastakoon”, sanoi Arthur.

Silloin juuri tuli muuan neito Arthurin luo ja sanoi: “Mitä kuuluu?”

“En tiedä”, Arthur virkkoi.

“Herra, jos te tahdotte taistella minun isäntäni puolesta, niin
teidät lasketaan vapaaksi, muuten ette ikinä pääse täältä elävänä.”

“Se on kovaa”, Arthur sanoi, “mutta ennemmin tahdon taistella ritaria
vastaan kuin kuolla vankeudessa. Mutta vain sillä ehdolla, että minä
saan vapauteni, ja kaikki nämä vangit, lähden minä taisteluun.”

“Niin on tapahtuva”, sanoi neito.

“Minä olen valmis”, sanoi Arthur, “jos minulla vain olisi ratsu ja
varukset.”

“Teiltä ei ole mitään puuttuva”, neito vastasi.

“Minusta näyttää, neito, niinkuin olisin nähnyt teidät Arthurin
hovissa.”

“Ette suinkaan”, neito sanoi, “minä en ole koskaan ollut siellä, minä
olen tämän linnan herran tytär.”

Mutta hän valehteli, sillä hän oli yksi Morgan le Fayn neidoista.

Sitten hän meni joutuisasti Damas herran luokse ja kertoi, että
Arthur tahtoi taistella hänen edestänsä, ja niin tämä lähetti
hakemaan Arthuria. Ja kun Arthur saapui, niin hän oli niin kaunis ja
ylevä, että kaikki ritarit, jotka hänen näkivät, sanoivat että olisi
sääli, jos moinen ritari kuolisi vankeudessa.

Sitten hän ja Damas herra sopivat, että hän taistelisi Damas herran
edestä sillä ehdolla, että kaikki muut ritarit pääsisivät vapaiksi.
Damas herra vannoi Arthurille, että se tapahtuisi, ja Arthur
puolestaan vannoi taistelevansa niin kauan kuin pystyssä pysyisi.

Silloin kaikki kaksikymmentä ritaria tuotiin saliin pimeästä tyrmästä
ja laskettiin vapaiksi. Ja niin he kaikki jäivät katsomaan taistelua.

Morgan le Fayn kavaluus.

Palatkaamme nyt Gaulin Accoloniin, joka oli Arthurin ja Uriens
kuninkaan mukana, kun nämä menivät taikalaivaan nukkumaan.

Kun hän heräsi, niin hän huomasi olevansa syvän kaivon partaalla,
vain muutamia tuumia sen reunasta, suuressa hengen vaarassa.
Kaivosta kohosi hopeaputki ja putkesta suihkusi vettä korkealle
marmorialtaaseen.

Kun Accolon herra näki sen, niin hän sanoi:

“Taivas varjelkoon minun herraani Arthur kuningasta ja Uriensia,
sillä nuo laivan neidot ovat pettäneet meidät. He olivat paholaisia,
eivätkä naisia, ja jos minä vain hengissä suoriudun tästä
onnettomasta seikkailusta, niin surmaava olen minä kaikki kavalat
noitaneidot, missä ikinä heitä tapaan.”

Silloin tuli hänen luokseen kääpiö, jolla oli suuri suu ja litteä
nenä, ja hän tervehti Accolon herraa ja sanoi, että hän tuli Morgan
le Fayn luota.

“Hän tervehtii teitä ja pyytää teitä olemaan rohkealla mielellä,
sillä huomenna kello yhdeksän aikaan te olette taisteleva erään
ritarin kanssa ja senvuoksi hän lähettää teille tässä Arthurin
miekan, Excaliburin, ja huotran. Hän pyytää teitä, jos häntä
rakastatte, taistelemaan viimeiseen asti ja ilman sääliä, aivan
niinkuin hänelle lupasitte, kun hänen kanssaan salaisesti
keskustelitte. Ja siitä neidosta, joka tuo hänelle sen ritarin pään,
jonka kanssa te taistelette, siitä hän tekee kuningattaren.”

“Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte”, Accolon sanoi. “Ja minä olen
pitävä lupaukseni, koska minulla on tämä miekka. Sulkekaa minut
armollisen kuningattareni suosioon ja sanokaa hänelle, että olen
tekevä kaikki mitä olen hänelle luvannut, taikka muutoin olen
kuoleva. Nytpä ymmärrän”, hän lisäsi, “että Morgan le Fay on tehnyt
kaikki nämä taiat tuon taistelun tähden?”

“Siitä saatte olla varma”, sanoi kääpiö.

Sitten tuli hänen luokseen ritari ja lady ja kuusi asemiestä. Ja
ritari tervehti Accolon herraa, ja pyysi häntä tulemaan kartanoonsa
lepäämään. Se ritari oli Ontzlake herra, Damas herran veli, jonka
kanssa Arthur kuningas jo oli Damas herralle luvannut taistella. Niin
Accolon nousi joutilaan ratsun selkään ja ratsasti ritarin keralla
kauniiseen kartanoon, jonka vieressä oli luostari, ja siellä häntä
kestittiin hyvin.

Sillävälin oli Damas herra lähettänyt veljelleen sanan, että tämä
olisi valmis seuraavana päivänä kello yhdeksän aikaan ja saapuisi
taistelukentälle taistelemaan erään ritarin kanssa, sillä hän oli
löytänyt kelpo ritarin, joka oli kaikin puolin valmis taistelemaan.
Kun tämä sanoma saapui Ontzlake herralle, niin hän kävi hyvin
levottomaksi, sillä häntä oli jo haavoitettu peitsellä molempiin
reisiin, mutta vammoistaan huolimatta hän aikoi taistella. Mutta
kun Accolon herra kuuli taistelusta ja kuinka Ontzlake herra oli
haavoitettu, niin hän sanoi, että hän tahtoi taistella hänen
edestänsä, koska Morgan le Fay oli lähettänyt hänelle Excaliburin
ja huotran, että hän taistelisi tuon ritarin kanssa seuraavana
aamuna. Silloin Ontzlake herra riemastui suuresti ja kiitti kaikesta
sydämestään Accolon herraa siitä että tämä tahtoi tehdä niin paljo
hänen hyväksensä.

Seuraavana aamuna, kun Arthur kuningas oli noussut ratsunsa selkään
ja oli valmis lähtemään taistelukentälle, tuli hänen luokseen neito,
joka antoi hänelle Excaliburin kaltaisen miekan ja huotran ja sanoi:

“Morgan le Fay lähettää teille tässä teidän miekkanne ja rakkaan
tervehdyksensä.”

Arthur kiitti neitoa ja luuli että niin oli laita, mutta neito oli
kavala, sillä miekka ja huotra olivat väärennetyt ja heikot ja
hauraat.

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra asettuivat asentoon ja heidän
ratsunsa syöksyivät niin rajusti yhteen, että sekä ratsut että miehet
suistuivat maahan. Silloin molemmat ritarit hyppäsivät pystyyn ja
paljastivat miekkansa. Tuo ilkeä kuningatar oli loihtinut heidät,
niin ett’ei kumpainenkaan tuntenut toistansa. Mutta heidän siten
taistellessaan tuli Järven neito, joka oli pistänyt Merlinin kiven
alle, ja hän tuli Arthurin tähden, sillä hän tiesi että Morgan le
Fay oli asettanut niin, että Arthur sinä päivänä saisi surmansa.
Senvuoksi Nimue tuli pelastamaan Arthurin henkeä.

Niin he taistelivat tulisesti ja iskivät monta ankaraa iskua. Mutta
Arthur kuninkaan miekka ei sattunut ensinkään niinkuin Accolon
herran; melkein jokainen isku, jonka Accolon iski, haavoitti
vaarallisesti Arthuria, niin että oli ihme että hän pysyi pystyssä,
ja virtana valui hänen verensä. Kun Arthur näki, että maa oli
kokonaan veren peittämä, niin hän pelästyi ja arvasi, että häntä oli
petetty ja että hänen miekkansa oli vaihdettu. Sillä hänen miekkansa
ei purrut ensinkään terästä, niinkuin oli ollut sen tapa ja sentähden
hän pelkäsi saavansa surmansa. Hänestä näytti kuin se miekka, joka
oli Accolonin kädessä, olisi ollut Excalibur, sillä jokaisella
iskulla se vuodatti verta, mutta hän oli niin ritarillinen, että hän
ylevästi kärsi vaivansa. Ja kaikki miehet, jotka katselivat häntä,
sanoivat ett’eivät he koskaan olleet kenenkään ritarin nähneet niin
hyvin taistelevan, kuin Arthur taisteli, katsoen siihen kuinka
kovin hän oli haavoitettu. Kaikki kansa oli murheissaan hänen
tähtensä, mutta molemmat veljekset, Damas herra ja Ontzlake herra,
eivät tahtoneet sopia, niin että ritarit jatkoivat vain tulista
taisteluansa. Silloin yht’äkkiä Arthur kuninkaan miekka katkesi
kahvan juuresta ja putosi ruohikkoon ja hänen käteensä jäi vain
miekan kahva ja nuppi. Kun hän sen näki, niin hän pelkäsi kovin
saavansa surmansa, mutta yhä hän vain piti kilpeänsä ylhäällä, eikä
väistynyt eikä menettänyt rohkeuttansa.

Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.

Kun Accolon herra näki, että Arthur kuninkaan miekka oli katkennut,
niin hän koetti pakoittaa häntä antautumaan.

“Ritari, sinä olet voitettu etkä saata enää kestää, ja sinä olet
sitäpaitsi aseeton ja olet menettänyt paljo verta. Minun ei tee
mieleni sinua surmata, antaudu sentähden minun armoilleni.”




“En”, Arthur sanoi, “sitä en voi tehdä, sillä minä olen luvannut
taistella _niin kauan kuin on elonkipinääkään ruumiissani_. Ja
senvuoksi minä ennemmin kuolen kunnialla kuin elän häpeällä. Ja
vaikka voisi kuolla satoja kertoja, niin minä ennemmin kuolisin
niin monta kertaa, kuin antautuisin sinulle pelkurina, sillä vaikka
minulta puuttuu aseita, niin minulta ei ole puuttuva kunniaa, ja jos
sinä surmaat minut, aseettoman, niin se on oleva sinun oma häpeäsi.”

“No niin”, sanoi Accolon, “siitä häpeästä en tahdo säästää itseäni.
Pysy erilläsi minusta, sillä sinä olet kuoleman oma.” Ja niin
sanoessaan hän antoi Arthurille sellaisen iskun, että tämä melkein
tupertui maahan, ja hän toivoi että Arthur huutaisi armoa.

Mutta kuningas ryntäsi Accolonia kohden ja sysäsi häntä niin
voimakkaasti katkenneen miekan nupilla, että ritari hoiperteli kolme
askeletta takaperin.

Kun Järven neito katseli Arthuria ja näki, kuinka uljas hän oli ja
kuinka häntä kavaluudella koetettiin saada surmatuksi, niin häntä
kovin säälitti, että niin uljaan ritarin ja jalon miehen piti joutua
perikatoon. Ja hänen taikomisensa kautta miekka putosi seuraavalla
iskulla maahan Accolonin kädestä. Ja Arthur juoksi nopeasti sen luo
ja otti sen käteensä ja tunsi heti, että se oli hänen oma miekkansa
Excalibur.

“Liian kauan sinä olet ollut poissa minun luotani”, hän huusi, “ja
paljon pahaa sinä olet minulle tehnyt.”

Sitten hän huomasi huotran, joka riippui Accolonin sivulla, ja äkkiä
ryntäsi hän Accolonin kimppuun ja tarttui huotraan ja tempasi sen
niin kauaksi kuin saattoi.

“Oi ritari”, hän sanoi, “nyt sinä olet kuoleman oma, sillä minä
takaan, että tämä miekka on maksava sinulle moninkerroin kaikki ne
iskut, mitkä minä olen saanut.” Ja hän karkasi koko voimallaan hänen
kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan ja halkasi hänen kypärinsä ja
antoi hänelle sellaisen iskun päähän, että se melkein tappoi hänet.

“Nyt minä surmaan sinut”, Arthur sanoi.

“Surmata minut kyllä saatte, jos teitä haluttaa”, Accolon sanoi,
“sillä te olette paras ritari, mitä minä milloinkaan olen tavannut,
ja minä näen, että Jumala on teidän kanssanne. Mutta koska minä
olen luvannut taistella viimeiseen asti, enkä millään ehdolla tahdo
antautua elävänä, niin sentähden minun suuni ei ole ikinä pyytävä
armoa, vaan Jumala tehköön minun ruumiillani, mitä Hän hyväksi näkee.”

Silloin Arthur kuningas muistutteli, että hän oli varmaankin nähnyt
tuon ritarin.

“Sano minulle”, hän virkkoi, “taikka minä tapan sinut, mistä maasta
sinä olet ja mistä hovista.”

“Herra ritari”, Accolon herra sanoi, “minä olen Arthur kuninkaan
hovista ja minun nimeni on Gaulin Accolon.”

Silloin Arthur pelästyi vielä enemmän kuin ennen, sillä hän muisti
sisartansa Morgan le Fayta ja laivan taikaa.

“Oi herra ritari”, hän sanoi, “pyydän, sanokaa minulle kuka teille
tämän miekan antoi.”

Silloin Accolon herra kertoi hänelle, kuinka Morgan le Fay oli
lähettänyt sen hänelle sitä varten että hän surmaisi hänen veljensä
Arthur kuninkaan. Sillä Arthur kuningasta Morgan le Fay enin vihasi
maan päällä hänen kuntonsa ja suuren maineensa tähden. Ja jos hänen
onnistuisi tappaa Arthur loitsujensa avulla, niin hän samoin surmaisi
puolisonsa ja sitten Accolonista tulisi maan kuningas ja Morgan le
Faysta kuningatar.

“Mutta nyt siitä ei tule mitään”, sanoi Accolon, “sillä minä olen
varma kuolemastani. Mutta kun minä nyt olen kertonut teille totuuden,
niin pyydän teitäkin sanomaan, miltä seudulta te olette ja mistä
hovista.”

“Oi Accolon”, Arthur sanoi, “tiedä siis, että minä olen Arthur
kuningas, jolle sinä olet paljon pahaa tehnyt.”

Kun Accolon sen kuuli, niin hän huusi korkealla äänellä:

“Jalo laupias herra, armahtakaa minua, sillä minä en tuntenut teitä!”

“Kyllä armahdan sinua, Accolon herra”, Arthur sanoi, “sillä minä
näen, että sinä nyt vasta minut tunnet. Mutta minä huomaan sinun
sanoistasi, että sinä olet suostunut minun kuolemaani ja sentähden
sinä olet petturi; mutta minä en tahdo syyttää sinua siitä, sillä
minun sisareni Morgan le Fay on kavalilla keinoillaan saanut sinut
suostumaan ilkeyteensä.”

Sitten Arthur kuningas kutsui taistelun tarkastajat ja kertoi heille
mitä oli tapahtunut.

“Jos kumpikaan meistä olisi tuntenut toisensa, niin ei tässä olisi
iskuakaan isketty”, hän sanoi.

Sitten Accolon herra huusi korkealla äänellä kaikille ritareille ja
miehille, jotka olivat sinne kokoontuneet: “Oi herrat, tämä jalo
ritari, jonka kanssa minä olen taistellut, mitä minä suuresti kadun,
on miehuullisin ja kunnianarvoisin mies maan päällä, sillä hän on
itse Arthur kuningas, meidän kaikkien armollisin lääniherramme!”

Silloin kaikki kansa lankesi polvillensa ja huusi armoa, ja sen
kuningas heille heti lupasikin.

Sitten hän meni ratkaisemaan noiden molempien veljesten välistä
riitaa, jonka vuoksi hän ja Accolon herra olivat taistelleet. Koska
Damas herra oli kopea ritari ja täynnä ilkeyttä, niin Arthur määräsi
hänen antamaan nuoremmalle veljellensä kartanon ja kaikki mitä siihen
kuului, ja Ontzlake herran sen sijaan antamaan hänelle vuosittain
paraatihevosen ratsastettavaksi, sillä se sopisi hänelle paremmin
kuin sotaratsu. Ja kuoleman uhalla kiellettiin Damas herraa koskaan
häiritsemästä ketään vaeltavaa ritaria, joka kulki seikkailuillaan.
Ja niille kahdellekymmenelle ritarille, joita hän oli niin kauan
pitänyt vankeudessa, hänen täytyi antaa takaisin kaikki heidän
aseensa ja varuksensa.

“Ja jos joku heistä tulee minun hoviini ja valittaa sinusta, niin
jumalauta sen saat maksaa hengelläsi”, sanoi kuningas.

“Ja kuulkaa te, Ontzlake herra, koska teitä sanotaan uljaaksi ja
kunnon ritariksi ja rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi kaikissa
teoissanne, niin tämä olkoon teidän tehtävänne: minä pyydän teitä,
että te niin pian kuin suinkin tulette minun luokseni ja minun
hoviini, ja teistä on tuleva minun ritarini, ja jos teidän tekonne
pysyvät edelleenkin samallaisina, niin minä olen Jumalan avulla niin
teidät ylentävä, että te ennen pitkää saatte elää yhtä komeasti kuin
Damas herra konsanaan.”

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra ratsastivat lähellä olevaan
rikkaaseen luostariin lepäämään ja sidottamaan haavojansa, ja pian
kuningas kokonaan parani. Mutta Accolon herra kuoli neljän päivän
kuluessa, sillä hän oli vaikeasti haavoittunut.

Kun Accolon oli kuollut, niin kuningas lähetti hänet hevospaareilla
kuuden ritarin saattamana Camelotiin ja sanoi:

“Viekää hänet minun sisarelleni Morgan le Faylle ja sanokaa, että
minä lähetän hänet lahjaksi hänelle, ja ilmoittakaa hänelle, että
minä olen saanut miekkani Excaliburin ja huotran.”