Taikajuoma

Silloin yhtenä päivänä Anguish kuningas kysyi Tristramilta, miksei
tämä pyytänyt lahjaansa, sillä mitä hän kerran oli luvannut
Tristramille, sen hän myös aivan varmaan saisi.

“Herra”, Tristram sanoi, “nyt on aika anoa, että annatte minulle
Kauniin Iseultin, tyttärenne, ei minulle itselleni, vaan enolleni
Markille, joka on saapa hänet puolisokseen, sillä niin minä olen
hänelle luvannut.”

“Voi”, kuningas virkkoi, “mieluisempaa kuin kaikkien maitteni
omistaminen, olisi minulle että te itse hänet naisitte.”

“Herra, jos minä niin tekisin, niin joutuisin ainiaaksi häpeään
tässä maailmassa ja lupaukseni rikkojaksi. Senvuoksi”, Tristram
herra sanoi, “minä pyydän teitä pitämään lupauksenne, jonka minulle
annoitte. Sillä tämä on toivoni — että annatte minulle Kauniin
Iseultin viedäkseni hänet Cornwalliin enolleni Mark kuninkaalle
avioksi.”

“Silloin”, Anguish kuningas sanoi, “te saatte hänet mukaanne
tehdäksenne hänen suhteensa mitä tahdotte, se on, jos te suvaitsette
naida hänet itse, niin se olisi minulle kaikista mieluisinta; ja jos
te tahdotte antaa hänet enollenne Mark kuninkaalle, niin voitte sen
tehdä, jos hyväksi näette.”

Niin Kaunis Iseult valmistettiin matkalle lähteäkseen Tristram
herran kera, ja Bragwaine neiti lähti hänen kanssaan hänen
ylikamarirouvakseen ja monta muuta ladyä.

Ennenkuin he lähtivät, antoi kuningatar, Iseultin äiti, Bragwaine
neidille ja Gouvernailille, Tristram herran seuralaiselle,
taikajuoman ja pani heidän sydämellensä että sinä päivänä kuin Mark
kuningas nai, heidän tuli antaa se juoma hänelle, niin että Mark
kuningas joisi Kauniin Iseultin maljan. “Ja silloin”, kuningatar
sanoi, “minä takaan että he molemmat rakastavat toisiansa koko
elämänsä ajan.”

Niin juoma annettiin Bragwaine neidolle ja Gouvernailille, ja heti
senjälkeen Tristram herra lähti Kauniin Iseultin kera merelle.

Silloin tapahtui, kun he olivat hytissään, että heitä alkoi janottaa,
ja he näkivät lähellään pienen kultaisen maljan ja väristä ja mausta
päättäen siinä näytti olevan jaloa viiniä. Tristram herra otti maljan
käteensä ja sanoi:

“Iseult neito, tässä on parasta juotavaa mitä milloinkaan olette
juonut, jota Bragwaine, teidän kamarineitonne, ja minun palvelijani
Gouvernail ovat säästäneet itseänsä varten.”

Silloin he nauroivat ja pitivät hauskaa ja joivat kumpikin toistensa
maljat viattomasti ilakoiden. Eivätkä he mielestään olleet koskaan
elämässään juoneet niin hyvää ja suloista juomaa.

Mutta kun he olivat juoneet sen taikajuoman, niin he rakastivat
toisiaan niin suuresti, ettei heidän rakkautensa koskaan senjälkeen
haihtunut, ei onnessa eikä onnettomuudessa.

Ja tällä tapaa rakkaus ensiksi syttyi Tristram herran ja Kauniin
Iseultin välille, joka rakkaus ei koskaan haihtunut koko heidän
elämänsä aikana.

Niin he purjehtivat edelleen, kunnes sattumalta tulivat lähelle
erästä linnaa, ja sinne he pysähtyivät lepäämään, ajatellen että
siellä saisivat hyvän asunnon. Mutta heti kun he olivat tulleet
sisälle linnaan, otettiin heidät vangiksi, sillä sen linnan tapa oli
sellainen, että kuka hyvänsä ratsasti siitä ohi ja kuljetti ladyä
mukanaan, niin hänen täytyi taistella linnan herran kanssa, jonka
nimi oli Brennor. Ja jos Brennor voitti taistelun, niin hän pisti
kuoliaaksi sen muukalaisen ritarin ja hänen ladynsä, keitä hyvänsä
he olivatkin. Mutta jos vieras ritari voitti taistelun, niin Brennor
herran ja hänen ladynsä tuli molempien kuolla.

Tämä oli monta talvea ollut tapana, ja senvuoksi linnaa nimitettiin
“Itkujen linnaksi.”

Kun Tristram herra ja Iseult olivat vankilassa, niin muuan ritari ja
lady tulivat heitä lohduttamaan.

“Minä ihmettelen”, Tristram sanoi, “mikä siihen on syynä, että tämän
linnan lordi pitää meitä vankeudessa. Sellaista ei ole ollut tapana
missään kunniallisessa paikassa, missä minä olen ollut, että kun
ritari ja lady pyytävät suojaa, niin isäntä ottaa heidät vastaan ja
sitten tappaa ne, jotka ovat hänen vierainaan.”

Ritari kertoi silloin Tristram herralle, että se oli sen linnan vanha
tapa, että kun sinne tuli joku ritari, niin hänen täytyi taistella
linnan lordin kanssa, ja sen joka oli heikompi, täytyi menettää
päänsä. Ja kun se oli tehty, niin jos hänen ladynsä, jonka hän oli
tuonut mukanaan, oli vähemmän kaunis kuin linnan lordin vaimo, niin
silloin hänen piti menettää päänsä; ja jos vieraan ritarin lady
huomattiin ihanammaksi kuin linnan lady, niin silloin linnan ladyn
täytyi menettää päänsä.

“Vai niin”, Tristram herra virkkoi, “sepä on ruma ja häpeällinen
tapa. Mutta yksi etu minulla on”, hän lisäsi. “Minulla on lady,
joka on kylliksi kaunis, kauniimpaa en koskaan ole nähnyt koko
elämäni aikana, enkä minä pelkää, että hän kauneuden puutteesta
menettää päänsä. Ja ennemmin kuin menettäisin pääni minä tahdon siitä
taistella avonaisella tantereella. Senvuoksi, herra ritari, minä
pyydän teitä sanomaan herrallenne, että minä ladyineni olen huomenna
valmis taisteluun, jos niin on että minä saan ratsuni ja varukseni.”

“Herra”, ritari sanoi, “minä takaan, että teidän toivomuksenne on
toteutuva. Levätkää ja katsokaa, että olette ajoissa ylhäällä, sillä
teiltä ei ole puuttuva mitään, mikä tarpeellista on.”

Varhain aamulla sama ritari tuli taas Tristram herran luokse ja nouti
hänet ja Kauniin Iseultin pois vankeudesta, ja toi hänelle hänen oman
ratsunsa ja varukset ja käski hänen valmistautua taisteluun, sillä
kaikki sen lordikunnan kansa oli valmiina katselemaan tuomiota ja
taistelua.

Silloin tuli Brennor herra, Itkujen linnan lordi, taluttaen kädestä
ladyänsä, jonka kasvot oli peitetty, ja hän kysyi Tristram herralta,
missä hänen ladynsä oli. Sillä sen heistä, joka oli vähemmän kaunis,
täytyi menettää päänsä.

“Herra”, Tristram sanoi, “tämä on raaka ja hirvittävä tapa, ja
ennemmin kuin antaisin ladyni menettää päänsä, menettäisin mieluummin
omani.”




“Ei, ei”, sanoi Brennor herra, “ensiksi on ladyjä näytettävä yhdessä,
ja toisen tulee saada tuomionsa.”

“Ei, minä en sitä tahdo”, Tristram herra sanoi, “sillä täällä ei ole
ketään, jotka voisivat oikeudenmukaisesti tuomita. Mutta en minä
epäilekään, ettei minun ladyni ole kauniimpi kuin sinun, ja sen minä
tahdon osoittaa ja todeksi näyttää kädelläni. Ja jos joku sanoo
vastaan, olkoon ken hyvänsä, niin minä näytän sen toteen hänen päänsä
kautta.”

Ja samassa Tristram herra näytti Kauniin Iseultin ja käänsi hänet
kolmasti ympäri pitäen paljastettua miekkaa kädessään. Ja Brennor
herra teki samoin ladylleen. Mutta kun Brennor näki Kauniin Iseultin,
niin hän ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt suloisempaa ladyä.
Ja kaikki kansa joka oli siellä läsnä, lausui sen tuomion, että
Kaunis Iseult oli kaikkein ihanin.

“Totisesti”, Brennor sanoi, “sinun ladysi on kauniimpi kuin minun,
ja senvuoksi minä kovasti kadun. Nyt täytyy minun ladyni kuolla, ja
sitten ei ole epäilemistäkään että minä lyön sinut ja nain sinun
ladysi.”

“Sinun pitää saaman hänet niin kalliilla hinnalla, kuin koskaan
kenkään ritari on ladyn saanut”, Tristram herra sanoi.

Sitten he ottivat ratsunsa ja syöksyivät yhteen kuin ukkosen jyrinä,
ja sillä tapaa he taistelivat hurjasti iskien toinen toistaan
lähemmäs kahden tunnin ajan, ja molemmat haavoittuivat vaikeasti.
Mutta viimein Tristram herra syöksi Brennor herran suinpäin maahan ja
tappoi hänet, ja se oli sen julman ja jumalattoman ritarin loppu.

Senjälkeen kokoontui kaikki kansa, joka kuului linnaan, Tristramin
luo ja kunnioitti häntä herranansa ja pyysi häntä jäämään sinne
vähäksi aikaa poistaakseen tuon ilkeän tavan. Ja siihen Tristram
herra suostui.