Pyöreä pöytä

Kun Arthur oli ollut muutamia vuosia kuninkaana ja taistellut
vihollisiaan vastaan ja voittanut useat niistä, niin hänen parooninsa
alkoivat pitää huolta, että hän ottaisi itselleen puolison, ja niin
hän tapansa mukaan meni neuvottelemaan Merlinin kanssa.

“Se on oikein”, Merlin sanoi, “sillä niin hyvän ja jalon miehen kuin
te ei pidä jäädä ilman vaimoa. Onko ketään, jota rakastatte enemmän
kuin muita?”

“On”, Arthur kuningas sanoi, “minä rakastan Guinevereä, Cameliardin
kuninkaan Leodegrancen tytärtä. Leodegrance pitää huoneessaan
Pyöreätä pöytää, jonka hän sai isältäni Utherilta, ja tämä neito
on kaunein ja jaloin kaikista, joita olen nähnyt tai koskaan nähdä
saatan.”

“Herra”, sanoi Merlin, “mitä kauneuteen tulee niin hän on kyllä
kaikkein ihanimpia. Mutta joll’ette rakastaisi häntä niin suuresti
kuin rakastatte, niin saattaisin löytää teille toisen neidon, niin
kauniin ja hyvän, että te häneen mielistyisitte — joll’ei teidän
sydämenne jo olisi kiintynyt. Mutta kun miehen sydän on kiintynyt,
niin vaikea on enää kääntyä takaisin.”

“Se on totta”, Arthur sanoi.

Sitten Merlin varoitti kuningasta, ettei olisi viisasta naida
Guinevereä. Merlinillä oli ennustuksen lahja ja hän tiesi että
jos tuo naimisliitto tehtäisiin, niin siitä syntyisi paljon
onnettomuutta. Mutta ei mikään voinut saada kuningasta luopumaan
aikeestaan. Niin Merlin vei sanan Leodegrancelle, joka ilostui
suuresti.

“Ne ovat parhaimpia sanomia mitä koskaan olen saanut”, hän sanoi,
“että niin jalo ja ylevä kuningas tahtoo naida tyttäreni. Mitä
maihini tulee, niin antaisin ne hänelle kaikki, jos luulisin sen
olevan hänelle mieleen, mutta hänellä on maita kylliksi, hän ei
tarvitse enempää. Sen sijaan annan hänelle lahjan, joka miellyttää
häntä paljo enemmän. Annan hänelle Pyöreän pöydän, jonka sain Uther
Pendragonilta, ja kun kaikki paikat ovat täytetyt, niin siinä on
ritareita sata ja viisikymmentä. Ja sata hyvää ritaria minulla on
itselläni, mutta viisikymmentä puuttuu, sillä niin moni on minun
aikanani surmansa saanut.”

Niin Leodegrance kuningas antoi tyttärensä Merlinille ja Pyöreän
pöydän ja nuo sata ritaria. Ja he ratsastivat kuninkaallisessa
loistossa ja komeudessa yli maiden ja vesien, kunnes saapuivat
lähelle Lontoota.

Kun Arthur kuningas kuuli että Guinevere oli tulossa ja nuo sata
ritaria Pyöreän pöydän keralla, niin hän riemuitsi suuresti heidän
tulostaan ja siitä kalliista lahjasta.

“Tämä ihana lady on ylen tervetullut minun luokseni”, hän sanoi,
“sillä minä olen häntä kauan rakastanut, ja sentähden ei mikään minua
niin ilahuta. Ja nuo ritarit ja Pyöreä pöytä miellyttävät minua
enemmän kuin suuret ja kalliit aarteet.”

Ja kuningas käski kaikessa kiireessä ruveta valmistamaan häitä ja
kruunajaisia, jotta ne saataisiin niin komeiksi kuin vain ajatella
saattoi. Ja hän käski Merlinin mennä ja hakea viisikymmentä jalointa
ja arvokkainta ritaria ja täyttää vapaat paikat Pyöreän pöydän
ääressä.

Ennen pitkää Merlin löysikin sellaisia ritareita, niin että
kahdeksankolmatta paikkaa tuli täytetyksi, mutta enempää hän ei
voinut löytää.

Sitten noudettiin Canterburyn arkkipiispa ja hän siunasi istuimet
suurella loistolla ja hartaudella, ja nuo kahdeksankolmatta ritaria
istuutuivat paikoilleen.

Kun se oli tehty, sanoi Merlin:

“Jalot herrat, teidän täytyy kaikkien nousta ja tulla osoittamaan
kunnioitustanne Arthur kuninkaalle.” Ja niin he nousivat ja
kunnioittivat häntä.

Ja kun he olivat menneet, niin Merlin huomasi että jokaisessa
istuimessa oli kultakirjaimilla sen ritarin nimi, joka oli siinä
istunut. Mutta kaksi paikkaa oli tyhjänä.

Kohta senjälkeen saapui nuori Gawaine, Orkneyn kuninkaan Lotin poika,
ja pyysi lahjaa kuninkaalta.

“Pyydä”, kuningas sanoi, “ja minä annan sinulle.”

“Herra, minä pyydän että te tekisitte minut ritariksi sinä päivänä,
jona otatte Guineveren avioksi.”

“Teen sen mielelläni”, Arthur kuningas sanoi, “ja tahdon osoittaa
teille kaikkea kunniaa, minkä voin, koska te olette minun nepaani.”

Niin kuningas teki Gawainen hääjuhlassaan ritariksi ja samalla kertaa
hän myöskin ritaroi Pellinore kuninkaan pojan, jalon ja uljaan
nuorukaisen, jonka nimi oli Tor.

Sitten Arthur kuningas kysyi Merliniltä, mikä oli syynä siihen, että
Pyöreän pöydän istuinten joukossa oli kaksi paikkaa tyhjänä.

“Herra”, sanoi Merlin, “niillä paikoilla ei ole istuva ketkään
muut kuin kaikista mainehikkaimmat ja jaloimmat. Ja Vaarallisella
istuimella on istuva vain yksi, ja jos joku muu uskaltaa siihen
asettua, niin tuho hänet perii. Ja sillä, joka siinä on istuva, ei
ole vertaista oleva.”

Niin sanoen Merlin otti Pellinore kuningasta kädestä ja vei hänet
molempien tyhjien tuolien ja Vaarallisen istuimen luo ja sanoi
kaikkien kuullen ja syvään kumartaen:

“Tämä on teidän paikkanne ja parhaiten kaikista täällä olevista te
sen ansaitsette.”




Silloin Gawaine herra vihastui suuresti ja sanoi veljelleen
Gaherisille:

“Tuo ritari on asetettu suureen kunniaan ja se suututtaa minua
kovasti, sillä hän surmasi meidän isämme, Lot kuninkaan. Sen vuoksi
minä tahdon surmata hänet tällä miekalla, joka minulle lähetettiin ja
joka on ylen terävä.”

“Älkää sitä nyt tehkö”, Gaheris sanoi, “sillä minä olen vasta
asemies. Mutta kun minut on tehty ritariksi, niin minä kostan
hänelle. Ja sentähden, veljeni, on parasta että te odotatte toiseen
aikaan, että saisimme hänet pois hovista, sillä jos me surmaisimme
hänet täällä, niin me häiritsisimme tätä jaloa juhlaa.”

“Tahdon tehdä niinkuin te sanotte”, virkkoi Gawaine.

Sitten valmistui tuo jalo juhla, ja Camelotissa vihittiin kuningas
suurilla juhlallisuuksilla Guinevereen pyhän Tapanin kirkossa.

Sitten kuningas antoi kaikille ritareillensa lahjoja, ja niille,
jotka eivät olleet rikkaita, hän antoi tiluksia ja teroitti heidän
mieleensä ett’eivät koskaan ketään loukkaisi tai tappaisi ja että
he aina pakenisivat petosta. Ja ett’eivät he millään muotoa olisi
julmia, vaan armahtaisivat niitä, jotka pyytävät armoa, taikka muuten
he menettäisivät ikipäiviksi kunniansa ja Arthur kuninkaan suosion;
ja että he aina auttaisivat ladyjä ja neitejä ja aatelisnaisia
kuoleman rangaistuksen uhalla. Ja myös ett’ei kenkään saanut ryhtyä
väärään taisteluun, ei kenenkään käskystä eikä tämän maailman
hyvyyden tähden.

Tämän vannoivat kaikki Pyöreän pöydän ritarit, sekä nuoret että
vanhat. Ja joka vuosi he uudistivat valansa korkeana helluntaijuhlana.