Neitojen linnalla.

Noiden suurten turnajaisten ensimäisenä päivänä Tristram herra
kunnosti niin itseänsä ja voitti niin monta ritaria, että Arthur
kuningas ja kaikki kuninkaat ja lordit, jotka olivat tuomareina,
antoivat hänelle palkinnon, vaikka eivät tunteneetkaan häntä, vaan
nimittivät häntä “Mustan kilven ritariksi.”

Aamulla Palamides herra, joka oli taistellut Pohjois-Walesin
kuninkaan puolella, jätti hänet ja ratsasti Arthur kuninkaan
puolelle, jossa oli Carados kuningas ja Irlannin kuningas ja Lancelot
herran ja Gawaine herran sukulaiset. Ja paremmin salatakseen itseään,
Lancelot herra ja kaksi neljättä hänen heimolaisritariaan olivat
ottaneet cornwallilaiskilvet. Palamides herra lähetti erään neidon
sanansaattajana Tristram herran luo kysymään, kuka hän oli ja mikä
oli hänen nimensä.

“Sen asian suhteen”, Tristram herra sanoi, “saatte ilmoittaa
Palamides herralle, että tällä hetkellä hän ei saa sitä tietää, eikä
ennenkuin minä olen katkaissut häneen kaksi keihästä. Mutta sanokaa
hänelle suoraan, että olkoon hän puolella millä hyvänsä, niin minä
olen aina vastakkaisella puolella.”

“Herra”, neito sanoi, “teidän tulee tietää, että Palamides herra on
Arthur kuninkaan puolella, missä kaikki maailman jaloimmat ritarit
ovat.”

“Silloin minä tahdon olla Pohjois-Walesin kuninkaan puolella”,
Tristram herra sanoi, “koska Palamides herra on Arthur kuninkaan
puolella; muuten en niin tekisi kuin hänen tähtensä.”

Kun Arthur kuningas saapui, niin torvensoittajat puhalsivat
turnajaiset alkaneiksi, ja silloin nousi ankara ottelu. Carados
kuningas tjostasi Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa ja suistui
tantereeseen, ja sen jälkeen heti joukko toisia Arthur kuninkaan
ritareita syöksyi taisteluun ja löi takaisin Pohjois-Walesin
kuninkaan ritarit. Silloin Tristram herra karautti kentälle ja alkoi
taistella niin äärettömällä vimmalla, ettei kukaan voinut häntä
vastustaa, ja sillä tapaa hän taisteli ison aikaa. Mutta viimein
Tristram joutui keskelle Ban kuninkaan joukkoa, ja häntä alkoi
ahdistaa Bors herra, Blamor herra ja Ector herra ja moni muu ritari.
Tristram herra iski oikealle ja iski vasemmalle, niin että lordit
ja ladyt puhuivat hänen urhoteoistaan. Mutta lopulta hänen olisi
käynyt huonosti, jollei “Sadan ritarin” kuningas olisi saapunut
seuralaisineen ja pelastanut Tristram herran ja vienyt hänet pois
niiden ritarien keskeltä, jotka kantoivat Cornwallin kilpiä.

Senjälkeen Tristram herra näki toisen joukon, noin neljänkymmenen
ritarin suuruisen, ja Kay herra, Arthur kuninkaan hovimestari, oli
niiden johtajana. Tristram herra karautti niitä vastaan ja työnsi
Kay herran alas ratsun selästä, ja niin hän temmelsi noiden ritarien
keskellä kuin vinttikoira kaniiniparvessa.

Sillävälin Lancelot herra näki erään ritarin, joka oli saanut vaikean
haavan päähänsä. Hän kysyi häneltä, kuka sen oli tehnyt.

“Herra”, ritari sanoi, “sen teki eräs ritari, joka kantaa mustaa
kilpeä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet kohtasin, sillä hän on
itse piru, eikä ihminen.”

Lancelot herra jätti hänet, ja toivoen tapaavansa Tristram herran hän
ratsasti pitkin kenttää hakien häntä miekka paljastettuna kädessään;
viimein hän huomasikin hänet, ja näki kuinka hän ryntäsi sinne ja
tänne, ja melkein jokaisella iskulla Tristram herra työnsi ritarin
maahan.

“Oh armahtakaa”, sanoi Arthur kuningas, “siitä asti kuin kannan
aseita, en ole vielä ikinä nähnyt kenenkään ritarin tuollaisia
ihmeteltäviä tekoja tekevän.”

“Ja jos minä ryntäisin tuon ritarin kimppuun”, Lancelot herra sanoi
itsekseen, “niin minä saattaisin itseni häpeään.” Ja niin sanoen hän
pisti miekkansa tuppeen.

“Sadan ritarin” kuningas joukkoineen ja vielä sata Pohjois-Walesin
miestä hyökkäsi nyt niiden kahdenkymmenen ritarin kimppuun, jotka
olivat Lancelot herran heimoa, ja nuo kaksikymmentä ritaria pysyivät
koko ajan yhdessä eikä kukaan tahtonut jättää toista vaaralle
alttiiksi. Kun Tristram herra näki noiden kahdenkymmenen ritarin
jalouden, niin hän ihmetteli heidän uljuuttaan, sillä hän näki heidän
olennostaan ja käytöksestään, että he ennemmin kaatuisivat viimeiseen
mieheen, kuin peräytyisivät taistelusta.

“Mahtaapa se olla uljas ja täynnä miehuullisuutta, jolla on noin
jaloja ritareita sukulaisinaan”, Tristram herra sanoi, “ja varmaankin
on se jalo mies, joka on heidän johtajansa ja päämiehensä!” Tällä hän
tarkoitti Järven Lancelotia.

Kun Tristram herra oli katsellut heitä pitkän aikaa, niin hänen
mielestään oli suuri häpeä että kaksi sataa ritaria hakkasi
kahtakymmentä, ja niin hän ratsasti Pohjois-Walesin kuninkaan luo ja
sanoi:

“Herra, lakatkaa taistelemasta noita kahtakymmentä ritaria vastaan,
sillä te ette sillä suinkaan voita mainetta, teitä kun on niin
monta ja heitä niin vähän. Ja tietäkää, että he eivät peräydy
taistelutantereelta, sen minä näen heidän käytöksestään; ettekä
te kunniaa suinkaan sillä saavuta, jos heidät surmaatte. Lakatkaa
senvuoksi taistelemasta heitä vastaan, taikka kunniani vaatii minua
ratsastamaan noiden kahdenkymmenen ritarin joukkoon ja auttamaan
heitä kaikella voimallani ja väelläni.”

“Ei”, Pohjois-Walesin kuningas sanoi, “älkää niin tehkö. Kun nyt näen
kuinka rohkea ja ritarillinen te olette, niin teidän mieliksenne
tahdon kutsua pois ritarini, sillä kunnon ritari tahtoo aina tehdä
toisen mielen mukaan, ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.”

Sitten Pohjois-Walesin kuningas kutsui pois ritarinsa. Koko tämän
ajan ja jo kauan ennenkin Lancelot herra oli pitänyt silmällä
Tristram herraa siinä tarkoituksessa, että olisi saanut hänestä
seuraa. Mutta äkkiä Tristram herra, Dinadan herra ja Gouvernail,
hänen asemiehensä, ajaa karauttivat metsään, niin ettei yksikään
huomannut minne he joutuivat.




Sitten Arthur kuningas puhalsi taistelun lakanneeksi ja antoi
palkinnon Pohjois-Walesin kuninkaalle, koska Tristram herra oli
ollut hänen puolellansa. Lancelot herra ratsasti pitkin kenttää
kuin kiljuva jalopeura, koska hän oli joutunut pois Tristram herran
jäljiltä, mutta hänen oli palattava ilman Tristramia Arthur kuninkaan
luo. Silloin nousi kentällä suuri huuto, niin että myötätuuleen
saattoi kuulla kahden penikulman päähän, kuinka lordit ja ladyt
huusivat:

“Mustan kilven ritari on voittanut taistelun!”

“Voi”, Arthur kuningas sanoi, “minne tuo ritari on joutunut? On
häpeäksi kaikille taistelijoille, että hänen niin annettiin livahtaa
tiehensä, sensijaan että olisitte ritarillisesti ja kohteliaasti
tuoneet hänet minun luokseni Neitojen linnaan.”

Sitten tuo jalo Arthur kuningas meni ritariensa luo ja lohdutti heitä
parhaiten minkä taisi siitä että olivat joutuneet tappiolle sinä
päivänä. Monet olivat loukkaantuneet ja vaikeasti haavoittuneet,
mutta monet olivat myös haavoittumatta.

“Urheat ritarini”, kuningas sanoi, “älkää pelästykö, vaikka
menetittekin tänään taistelun. Katsokaa että olette huomenna hyvissä
voimissa, sillä minä tahdon taistella teidän kanssanne ja kostaa
teidän puolestanne vihollisillenne.”