Morgan le Fayn kummallinen kilpi

Kun Tristram herra sairastui, niin Dinadan herra ja Palamides herra
surivat suuresti, ja yhtenä päivänä tuli muuan neito ja tapasi
heidät valittamassa. Niin hän meni Darras herran luo ja kertoi
hänelle kuinka se mahtava ritari, joka kantoi mustaa kilpeä, oli
kuolemaisillaan.

“Se ei saa tapahtua”, Darras herra sanoi, “sillä Jumala varjelkoon,
että minä antaisin niiden kuolla vankeudessa luonani, jotka ovat
tulleet minulta apua saamaan. Tuokaa tuo ritari ja hänen kumppaninsa
minun eteeni.” Ja kun hän näki Tristramin, niin hän sanoi: “Herra
ritari, minua surettaa sinun sairautesi, sillä sinua kutsutaan
jaloksi ritariksi, ja siltä sinä näytätkin. Ja tiedä, ettei koskaan
kenkään saa sanoa, että Darras herra on antanut sellaisen jalon
ritarin kuin sinä menehtyä vankeudessa, vaikka sinä oletkin surmannut
kolme minun poikaani, josta minä olin suuresti murheissani. Mutta nyt
sinä saat mennä ja sinun kumppanisi; teidän varuksianne ja ratsujanne
on hyvin hoidettu ja pidetty puhtaina, ja te saatte mennä minne
haluatte — sillä ehdolla että sinä, ritari, lupaat minulle että
tahdot olla minun molempien vielä elossa olevien poikieni hyvä ystävä
ja että sinä myöskin ilmoitat minulle nimesi.”

“Herra”, Tristram sanoi, “minun nimeni on Lyonessen Tristram ja
Cornwallissa minä synnyin ja minä olen Mark kuninkaan sisarenpoika.
Ja mitä tulee teidän poikienne kuolemaan, niin minä en voinut sitä
auttaa, sillä vaikka he olisivat olleet minun lähimpiä sukulaisiani,
niin en olisi voinut tehdä toisin. Jos minä olisin surmannut heidät
kavaluuden tai petoksen kautta, niin minä olisin ansainnut kuoleman.”

“Niin minäkin ajattelen”, Darras herra sanoi, “että kaikki mitä te
teitte tapahtui ritariuden pakosta ja sen lakien mukaan, ja senpä
vuoksi minä en tahtonutkaan teitä tappaa. Mutta koska te olette
Tristram herra, se jalo ritari, niin minä pyydän sydämestäni, että te
rupeisitte hyväksi ystäväksi minulle ja minun pojilleni.”

“Herra”, Tristram sanoi, “minä lupaan teille kautta kunniani, että
tahdon palvella teitä niin kauan kuin elän, sillä te olette kohdellut
meitä ainoastaan ritarin tavalla.”

Tristram herra viipyi linnassa, kunnes hänen sairautensa parani, ja
kun hän taas oli terve ja voimissaan, niin nuo kolme kumppanusta
valmistautuivat lähtemään; kukin ritari otti ratsunsa, ja niin he
lähtivät, ratsastaen yhdessä, kunnes tulivat tienristeykseen, josta
he kukin lähtivät kulkemaan eri tietä.

Silloin tapahtui sattumalta, että Tristram herra tuli kysymään
asuntoa eräästä linnasta, jossa Morgan le Fay oli, ja siellä häntä
sinä iltana kestitettiin, syötettiin ja juotettiin. Mutta aamulla kun
hän tahtoi lähteä, sanoi kuningatar hänelle:

“Pankaa mieleenne, te ette helposti pääse lähtemään täältä, sillä te
olette täällä vankina.”

“Jumala varjelkoon”, sanoi Tristram herra, “sillä juuri vastahan minä
pääsin vankeudesta.”

“Jalo ritari”, kuningatar sanoi, “teidän tulee viipyä minun luonani,
kunnes saan tietää, mitä te olette miehiänne ja mistä te tulette.
Sanokaa minulle nimenne, ja minä sallin teidän lähteä koska tahdotte.”

“Sillä ehdolla tahdon sanoa teille nimeni — minä olen Lyonessen
Tristram.”

“Ah”, sanoi Morgan le Fay, “jospa olisin sen tietänyt, niin ette
te olisi päässyt niin pian lähtemään, mutta koska minä kerran olen
luvannut, niin minä tahdon pitää sanani sillä ehdolla, että te
lupaatte viedä erään kilven, jonka minä annan teille, Kovan kallion
linnaan, jossa Arthur kuningas on julistanut pidettäväksi suuret
turnajaiset; ja minä pyydän teitä menemään sinne ja tekemään minun
puolestani niin paljon asetekoja, kuin voitte. Sillä Neitojen
linnalla, Tristram herra, te teitte ihmeellisempiä asetekoja, kuin
koskaan olen kuullut kenenkään ritarin tekevän.”

“Hyvä rouva”, Tristram sanoi, “näyttäkää minulle tuo kilpi, jota
minun tulee kantaa.”

Niin kilpi tuotiin esille, ja se oli kultainen, ja siihen oli
maalattu kuningas ja kuningatar ja ritari, joka seisoi heidän
yläpuolellaan, toinen jalka kuninkaan ja toinen kuningattaren pään
päällä.

“Hyvä rouva”, Tristram sanoi, “tämä on kaunis kilpi ja komea; mutta
mitä tarkoittaa tämä kuningas ja tämä kuningatar ja tuo ritari, joka
seisoo heidän molempien päittensä päällä?”

“Sanonpa teille”, sanoi Morgan le Fay; “se tarkoittaa Arthur
kuningasta ja Guinevere kuningatarta ja erästä ritaria, joka
vallitsee heitä molempia.”

“Kuka on se ritari?” Tristram kysyi.

“Sitä ette juuri vielä saa tietää”, kuningatar sanoi.

Mutta se oli vain ilkeä juoni, jolla Morgan le Fay tahtoi tuottaa
ikävyyksiä Lancelot herralle, kostonhimosta vain, kun Lancelot ei
koskaan ollut suostunut hänen rakkauteensa eikä milloinkaan tehnyt
mitään mitä hän oli pyytänyt. Morgan le Fay toivoi, että Arthur
kuningas saisi nähdä kilven ja suuttuisi Lancelot herraan sen
maalauksen tähden, joka siinä oli.

Tristram herra otti kilven ja lupasi kantaa sitä Kovan kallion
linnalla pidettävissä turnajaisissa. Hän ei tietänyt silloin, että se
kilpi oli aiottu saamaan aikaan ikävyyksiä Lancelot herralle, mutta
myöhemmin hän sen sai tietää. Hän sanoi hyvästit kuningattarelle ja
ratsasti Kovan kallion linnalle, jossa hän näki viisisataa telttaa.
Skotlantilaisten kuningas ja Irlannin kuningas taistelivat Arthur
kuninkaan ritareita vastaan, ja siellä oli ankara tappelu. Tristram
herra ryntäsi taistelun tuoksinaan ja teki ihmeellisiä asetekoja,
paiskaten maahan useita ritareita. Ja kaikkialla taistelun mylläkässä
loisti etumaisena tuo kummallinen kilpi.

Kun kuningas näki sen, niin hän ihmetteli kovin, missä tarkoituksessa
se oli tehty, mutta Guinevere kuningatar arvasi, mitä se tarkoitti,
ja senvuoksi hän tuli raskaalle mielelle. Muuan Morgan le Fayn
hovineiti oli sattumalta läsnä siinä huoneessa, josta kuningas
katseli turnajaisia, ja kun hän kuuli kuninkaan puhuvan kilvestä,
niin hän sanoi suoraan:

“Herra kuningas, tietäkää, että tämä kilpi oli aiottu teitä varten,
saattamaan teitä häpeän ja pilkan alaiseksi”, ja sitten hän hiipi
varkain pois, niin ettei kukaan tiennyt minne hän joutui.

Arthur kuningas suuttui ja kiukustui hänen sanoistansa ja kysyi,
mistä se neito oli, mutta siellä ei ollut ketään, joka olisi häntä
tuntenut tai tietänyt minne hän oli mennyt.

Kaiken tämän aikaa kuningas piti silmällä Tristram herraa, joka
teki niin ihmeellisiä asetekoja, että kuningas ihmetteli, kuka hän
mahtoi olla, sillä hän tiesi, ettei se ritari ollut Lancelot herra.
Hänelle oli kerrottu että Tristram herra oli Brittanyssä puolisonsa,
Valkokätisen Iseultin luona, ja Arthur arveli että jos Tristram olisi
ollut Englannissa, niin Lancelot herra tai joku hänen kumppaneistaan,
jotka olivat menneet Tristram herraa etsimään, olisivat jo
ennättäneet löytää hänet. Niin Arthur kuningas ihmetteli, mikä ritari
tämä saattoi olla, ja katseli katselemistaan kilpeä.

Ja Tristram herra paiskoi maahan ritareita, niin että sitä oli ihana
katsella, oikealle vain ja vasemmalle hän heitä pyöräytteli, ja
tuskin kukaan saattoi häntä vastustaa. Mutta Skotlannin kuningas ja
Irlannin kuningas alkoivat vetäytyä takaisin. Kun Arthur näki sen,
niin hän päätti ettei tuon ritarin, jolla oli se kummallinen kilpi,
pitäisi päästä hänen käsistänsä. Sentähden hän huusi luokseen Uwaine
herran ja käski hänen asestautua; ja sitten he äkkiä ilmestyivät
Tristram herran eteen ja vaativat häntä ilmoittamaan heille, mistä
hän oli saanut sen kilven.

“Herra”, tämä sanoi, “minä sain sen kuningatar Morgan le Faylta,
Arthur kuninkaan sisarelta.”

“Vai niin, no, voitteko sanoa, mitä kilpenne merkitsee. Muuten ei
teidän sovi sitä kantaa.”

“Tämän kilven antoi minulle sitä pyytämättäni kuningatar Morgan
le Fay”, Tristram herra vastasi, “enkä minä tiedä mitä tämä ase
merkitsee, eikä se minuun kuulukaan; mutta kuitenkin luulen kantavani
kunnialla tätä kilpeä.”

“Totisesti”, Arthur kuningas sanoi, “teidän ei pitäisi kantaa mitään
aseita, jollette tiedä mitä kannatte. Mutta minä pyydän teitä,
ilmoittakaa minulle nimenne.”

“Minkä vuoksi?” Tristram herra kysyi.

“Senvuoksi että minä haluan tietää sen”, Arthur kuningas virkkoi.

“Herra, te ette saa sitä tietää tällä hetkellä.”

“Silloin täytyy teidän ja minun taistella keskenämme”, sanoi Arthur
kuningas.




“Miksi te tahdotte taistella minun kanssani, jollen sano teille
nimeäni?” Tristram sanoi. “Tuskinpa te niin tekisitte, jos olisitte
kunnian mies, sillä te olette nähnyt, että minulla on tänään
ollut kova työ; senvuoksi te olette arvoton ritari, kun vaaditte
minua taisteluun. Kuitenkaan minä en tahdo kieltäytyä, älkääkä te
luulotelkokaan, että minä teitä pelkäisin; vaikka te mielestänne
olettekin nyt minua voimallisempi ja käytätte tilaisuutta hyväksenne,
niin minä näytän että sentään sangen hyvin voin pitää puoliani.”

Samassa Arthur kuningas kohotti kilpensä ja peitsensä ja Tristram
herra teki samoin ja he syöksyivät niin kiivaasti yhteen, että Arthur
kuningas katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram herran kilpeä
vastaan. Mutta Tristram herra iski Arthur kuningasta takaisin niin,
että ratsu ja mies kaatui maahan; ja kuningas sai haavan vasempaan
kylkeensä, ison haavan ja vaarallisen.

Kun Uwaine herra näki hallitsijansa Arthurin makaavan maassa
vaikeasti haavoitettuna, niin hän tuli sangen apealle mielelle.
Sitten hän ojensi keihäänsä ja kilpensä ja huusi kovalla äänellä
Tristramille: “Puolustaudu, ritari!” He iskivät yhteen kuin ukkosen
jyrinä, ja Uwaine herra katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram
herran kilpeä vastaan. Ja Tristram herra iski häntä yhä kovemmin
ja kiivaammin sellaisella voimalla, että hän työnsi Uwaine herran
satulasta maahan.

Silloin Tristram herra kääntyi ympäri ja sanoi: “Jalot ritarit, minun
ei olisi tarvinnut tjostata teidän kanssanne, sillä minulla on ollut
kylliksi tekemistä tänä päivänä.”

Silloin Arthur nousi ja meni Uwaine herran luo ja sanoi Tristram
herralle:

“Meidän on käynyt niinkuin me olemme ansainneet, sillä kopeudessamme
me vaadimme teitä taisteluun, emmekä vieläkään tiedä teidän nimeänne.”

“Totisesti”, Uwaine herra sanoi, “kautta kunniani, olipa se väkevä
ritari, väkevämpi kuin kenkään, jonka kanssa tähän saakka olen
otellut.”

You may also like