Morgan le Fayn kavala petos

Tristram herra ja Dinadan herra jatkoivat matkaansa, ja kulkiessaan
heillä oli monta seikkailua. Mutta Dinadan valitteli kaiken aikaa,
että hän oli joutunut Tristram herran seuraan. Sillä jokainen ritari,
jonka he kohtasivat, tahtoi tjostata heidän kanssaan, eikä Dinadan
herra pitänyt niin paljosta taistelemisesta, ja sitäpaitsi hän
suistui monta kertaa maahan.

“Te käyttäydytte kuin hullu”, hän sanoi Tristram herralle, “ja
kuin mies, joka on menettänyt järkensä ja tahtoo syöstä itsensä
perikatoon. Minä kiroan sitä hetkeä, jolloin teidät tapasin. Sillä
koko maailmassa ei ole kahta ritaria, jotka olisivat niin hurjia
kuin Lancelot herra ja te. Sillä kerran minä jouduin Lancelot herran
seuraan, niinkuin nyt olen joutunut teidän seuraanne, ja hän pani
minut sellaiseen työhön, että neljänneksen vuotta olin senjälkeen
vuoteessa. Varjelkoon minua kahdesta sellaisesta ritarista ja
varsinkin _teidän_ seurastanne!”

He saivat asunnon siksi yötä erään kunnon miehen luona muutamassa
luostarissa, jossa heitä kohdeltiin hyvin. Aamulla Tristram herra
taas lähti ja jätti Dinadan herran luostariin, sillä tämä jälkimäinen
oli niin väsynyt ja niin kovin kolhittu, että hän ei saattanut
ratsastaa. Seuraavana päivänä Tristram herra tapasi airueita,
jotka ilmoittivat hänelle, että oli julistettu pidettäväksi suuret
turnajaiset Skotlannin kuninkaan Caradosin ja Pohjois-Walesin
kuninkaan välillä ja että heidän piti tjostata toinen toisensa kanssa
Neitojen linnalla. Nämä airueet olivat etsiskelemässä ympäri maata
hyviä ritareita, ja varsinkin Carados kuningas haki Lancelot herraa
ja Pohjois-Walesin kuningas haki Lyonessen Tristramia.

Niin Tristram herra päätti mennä niihin turnajaisiin.

Samana päivänä hän tapasi erään neidon, joka kertoi hänelle, että hän
voittaisi suurta mainetta, jos hän surmaisi erään seikkailijaritarin,
joka teki paljon pahaa siinä maassa. Kun Tristram herra kuuli neidon
niin puhuvan, niin hän lähti iloisena hänen mukaansa. He olivat
ratsastaneet noin kuusi penikulmaa, kun Gawaine herra kohtasi
heidät. Tämä tunsi heti tuon neidon yhdeksi ilkeän Morgan le Fayn
hovineidoksi.

“Jalo ritari”, Gawaine herra sanoi, “minne te ratsastatte tämän
neidon keralla?”

“Herra”, Tristram sanoi, “minä en tiedä, minne minun tulee ratsastaa,
tämä neito ohjaa minua.”

“Herra”, Gawaine sanoi, “älkää ratsastako hänen kanssansa, sillä hän
ja hänen valtiattarensa eivät koskaan ole tehneet hyvää, pahaa vain.”
Sitten hän paljasti miekkansa ja sanoi: “Neito, jollet sinä minulle
heti ilmoita, mistä syystä sinä kuljetat tätä ritaria mukanasi, niin
minä surmaan sinut siihen paikkaan. Minä tunnen kyllä kaikki sinun ja
valtiattaresi kavalat juonet ja metkut.”

“Armoa, Gawaine herra!” neito huusi, “jos säästätte minun henkeni,
niin kerron teille kaikki.”

“Anna kuulua, niin saat pitää henkesi”, Gawaine virkkoi.

“Herra, kuningatar Morgan le Fay, minun valtiattareni, on käskenyt
kolmekymmentä neitoa hakemaan ja väijymään Lancelot herraa tai
Tristram herraa, ja sen, joka ensiksi tapaa jommankumman näistä
ritareista, tulee kääntää heidät Morgan le Fayn linnaa kohden
ja sanoa että heillä on siellä urhotekoja tehtävänä. Ja jos
jompikumpi noista molemmista ritareista tulee sinne, niin siellä on
kolmekymmentä ritaria väijymässä eräässä tornissa ja odottamassa
Lancelot herraa tai Tristram herraa.”

“Hyi häpeä”, Gawaine herra sanoi, “että tuollaista kavalaa petosta
tekee ja harjoittaa kuningatar, kuninkaan sisar ja kuninkaan ja
kuningattaren tytär.”

Silloin Gawaine herra ja Tristram herra päättivät ratsastaa sinne
linnalle, jossa Morgan le Fay oli, ja uhmata noiden kolmenkymmenen
ritarin ilkeyttä. Ja Gawaine herra ajatteli ajattelemistaan,
että hänen kumppaninsa varmaankin oli Lyonessen Tristram, sillä
hän oli kuullut kerrottavan, kuinka kaksi ritaria oli taistellut
kolmeakymmentä ritaria vastaan ja voittanut ne.

Kun he tulivat linnan edustalle, niin Gawaine herra huusi korkealla
äänellä:

“Kuningatar Morgan le Fay, lähettäkää ulos ne ritarinne, jotka olette
pannut väijymään Lancelot herraa ja Tristram herraa! Minä tiedän ja
tunnen teidän kavalat aikeenne, ja kaikkialla missä kuljen, olen
kertova teidän petollisuudestanne. Ja kuulkaapa, te kolmekymmentä
ritaria, näyttäkää Gawaine herralle, uskallatteko tulla ulos
linnastanne!”

Silloin kuningatar ja nuo kolmekymmentä ritaria puhuivat ja sanoivat:

“Sinun on hyvä puhua, Gawaine herra. Mutta me tiedämme kyllä, miksi
uskallat olla niin kopea. Sillä monet meistä tuntevat hyvin sen
ritarin, joka on sinun seurassasi, ja tiedä, Gawaine herra, että
enemmän hänen tähtensä kuin sinun, me olemme tulematta ulos tästä
linnasta. Sen ritarin, joka kantaa cornwallilaisia aseita, me kyllä
tunnemme ja mitä hän on miehiään.”

Kun Gawaine herra ja Tristram herra näkivät, että Morgan le Fay
ja hänen ritarinsa olivat liiaksi pelkureita uskaltaakseen tulla
rehelliseen otteluun, niin he lähtivät linnalta ja matkasivat
edelleen päivän pari yhdessä.

He eivät olleet vielä ratsastaneet kauaksi, kun he näkivät erään
julman ritarin ajavan takaa muuatta naista surmatakseen hänet, sillä
hän oli jo surmannut naisen seuralaisen. Tuota ritaria kutsuttiin
nimellä “Herra Breuse Säälimätön.”




“Pysykää hiljaa”, Gawaine herra sanoi, “älkääkä hiiskuko mitään, niin
saatte nähdä että minä maksan tuolle katalalle ritarille. Sillä jos
hän huomaa teidät, niin hänellä on niin hyvä ratsu, että hän pääsee
pakoon.”

Sitten Gawaine herra ajaa karautti Breuse herran ja tuon naisen
väliin ja huusi: “Katala ritari, jätä se nainen rauhaan ja tule
tekemään tuttavuutta minun kanssani!”

Kun Breuse herra ei nähnyt muuta kuin Gawaine herran, niin hän
kohotti peitsensä ja Gawaine herra teki samoin, ja silloin Breuse
herra työnsi Gawaine herran satulasta. Ja Gawaine herran maatessa
maassa, Breuse herra ratsasti monta kertaa hänen ylitsensä. Mutta kun
Tristram herra näki hänen halpamaisen menettelynsä, niin hän karkasi
Breuse herran kimppuun.

Heti kuin Breuse herra näki cornwallilaisen kilven, niin hän arvasi,
että hänen ahdistajansa oli Tristram herra, ja hän lähti pakoon minkä
kerkesi ja Tristram herra hänen perässään. Breuse herralla oli niin
hyvä ratsu että hän pääsi pakoon, mutta Tristram ajoi häntä takaa
ison aikaa, sillä hän olisi sangen halusta tahtonut kostaa hänelle.

Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Tristram herra näki kauniin
lähteen ja sinne hän ratsasti huokaamaan. Hän hyppäsi satulasta ja
sitoi ratsunsa puuhun, ja sitten hän otti pois kypärinsä ja pesi
kasvonsa ja kätensä, ja vaipui kohta uneen.

Sillä aikaa tuli muuan neito, joka oli hakenut Tristram herraa monta
päivää ja monelta suunnalta. Kun hän tuli lähteelle, niin hän katsoi
tuota nukkuvaa ritaria, mutta hän ei olisi tuntenut häntä Tristram
herraksi, jollei hän olisi nähnyt hänen ratsuaan “Passe-Brewelia.”
Siitä hän tunsi hänet; sillä kun Tristram herra oli hulluna metsässä,
niin Fergus herra, muuan Mark kuninkaan hoviin kuuluva ritari, piti
huolta hänen ratsustaan, ja siellä tämä lady, joka ei ollut kukaan
muu kuin Bragwaine neito, oli usein nähnyt sen.

Bragwaine neito odotti hiljaa, kunnes Tristram heräsi ja sitten hän
tervehti Tristramia ja Tristram häntä takaisin, sillä he olivat
vanhastaan tuttavia. Bragwaine kertoi Tristram herralle, kuinka hän
oli hakenut häntä läheltä ja kaukaa ja kuinka hänellä oli kirjeitä
Cornwallin kuningattarelta Iseultilta. Tristram luki ne heti ja
suuresti hän iloitsi että oli saanut ne.

“Bragwaine neito”, hän sitten sanoi, “te saatte ratsastaa minun
kanssani, kunnes Neitojen linnalla pidettävät turnajaiset ovat ohi;
ja sitten te saatte viedä kirjeitä ja terveisiä takaisin Iseult
kuningattarelle.”

You may also like