Miekan ihme

Uuden vuoden päivänä kirkonmenojen jälkeen paroonit ratsastivat
kentälle, toiset tjostaamaan ja toiset turnailemaan, ja niin
tapahtui, että Ector herra, jolla oli laajoja maatiluksia lähellä
Lontoota, myöskin tuli turnajaisiin. Ja hänen mukanaan ratsasti hänen
poikansa Kay herra kasvatusveljensä nuoren Arthurin kanssa.

Heidän ratsastaessaan Kay herra huomasi olevansa ilman miekkaa, sillä
hän oli jättänyt sen isänsä asuntoon. Ja niin hän pyysi Arthuria sitä
hakemaan.

“Mielelläni sen teen”, Arthur virkkoi, ja ratsasti pois täyttä karkua.

Mutta kun hän saapui taloon, hän ei tavannut ketään, joka olisi
antanut hänelle miekan, sillä kaikki olivat menneet katsomaan
turnajaisia. Silloin Arthur suuttui ja sanoi itsekseen:

“Minäpä ratsastan kirkkopihaan ja otan sen miekan, joka on kiveen
pistettynä, sillä veljeni Kay herra ei mitenkään saa tänäpäivänä olla
ilman miekkaa.”

Kun hän saapui kirkkopihalle, niin hän hyppäsi alas ratsultaan ja
sitoi sen pylvääseen ja meni telttaan. Mutta hän ei nähnyt siellä
ainoatakaan ritaria miekkaa vartioimassa, sillä he olivat menneet
kaikki turnajaisiin. Ja Arthur tarttui miekan kahvaan, ja kiivaasti
tempaisten hän sen helposti vetäisi kivestä; ja sitten hän hyppäsi
ratsunsa selkään ja lähti ratsastamaan minkä ennätti, kunnes saavutti
veljensä Kay herran, jolle hän antoi miekan.

Heti kuin Kay herra sen näki, niin hän tunsi sen Ihmeellisen kiven
miekaksi, ja hän ratsasti isänsä Ector herran luo ja sanoi:

“Herra, katsokaa, tässä on Ihmeellisen kiven miekka, minusta täytyy
siis tulla tulla tämän maan kuningas.”

Kun Ector herra näki miekan, niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti
kirkolle, ja siellä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja
menivät kirkkoon, ja Ector herra vannotti poikaansa todenmukaisesti
kertomaan, kuinka hän oli saanut miekan.

“Veljeltäni Arthurilta”, Kay herra virkkoi, “sillä hän sen minulle
toi.”

“Kuinka sinä sait tämän miekan?” Ector herra sanoi Arthurille.

Ja poika kertoi hänelle.

“Nyt ymmärrän”, Ector herra virkkoi, “että sinusta täytyy tulla tämän
maan kuningas.”

“Minkä tähden minusta”, Arthur virkkoi, “ja mistä syystä?”

“Herra”, Ector sanoi, “siitä syystä että Jumala niin tahtoo; sillä
tuota miekkaa ei olisi saanut vedetyksi kivestä kukaan muu, kuin se,
joka oikeutta myöden on oleva kuningas. Näytäpä nyt, saatatko pistää
miekan takaisin sinne missä se oli ja vetää sen jälleen irti.”

“Eipä se ole vaikeata”, Arthur virkkoi, ja pisti miekan takaisin
kiveen.

Silloin Ector herra koetti vetää miekkaa, eikä se onnistunut;
ja Kay herrakin veti sitä kaikista voimistaan, mutta miekka ei
liikahtanutkaan.

“Koetapa nyt sinä”, Ector herra sanoi Arthurille.




“Kas näin”, Arthur sanoi ja vetäisi nopsasti miekan kivestä.

Silloin Ector herra ja Kay herra polvistuivat maahan hänen eteensä.

“Voi, minun oma rakas isäni ja veljeni”, Arthur virkkoi, “minkä
tähden te notkistatte minulle polvianne?”

“Ei niin, ei niin, armollinen herrani Arthur, minä en suinkaan ole
teidän isänne, enkä heimolaisennekaan. Mutta nyt näen, että te olette
korkeampaa sukua kuin luulinkaan.”

Silloin Ector herra kertoi hänelle kaikki, kuinka hän oli ottanut
hänet kasvatikseen ja kenen käskystä ja kuinka hän oli saanut hänet
Merliniltä. Ja kun Arthur käsitti, ett’ei Ector ollutkaan hänen
isänsä, niin hän kävi kovin surulliseksi.

“Tahdotteko olla minun hyvä ja armollinen hallitsijani, kun pääsette
kuninkaaksi?” ritari kysyi.

“Tottapa tahdon, huonostipa muuten käyttäytyisin”, Arthur sanoi,
“sillä teillehän olen kaikkein suurimmassa kiitollisuuden velassa
ja hyvälle äiti rouvalleni, teidän vaimollenne, joka on minua
kasvattanut ja hoitanut kuin omaa lastansa. Ja jos se on Jumalan
tahto että minusta tulee kuningas, niinkuin te sanotte, niin
ilmoittakaa minulle vain mitä soisitte minun tekevän, enkä minä ole
teitä pettävä, Jumala varjelkoon että teidät pettäisin.”

“Herra”, Ector sanoi, “en pyydä teiltä mitään muuta kuin että
teette poikani, kasvattiveljenne Kay herran, kaikkien maittenne
hovimestariksi.”

“Niin on tapahtuva”, Arthur sanoi, “ja kautta kunniani, kukaan muu ei
ole sitä virkaa hoitava, niin kauan kuin hän ja minä olemme elossa.”

Sitten he menivät arkkipiispan luo ja kertoivat hänelle, kuinka
miekka oli saatu ja kuka sen oli vetänyt kivestä.

Loppiaisena kaikki paroonit kokoontuivat kirkkopihaan kiven
ympärille, niin että jokainen joka tahtoi, olisi saanut koettaa
vetää miekkaa. Mutta ei kukaan muu heistä kaikista kuin Arthur
saanut miekkaa irti kivestä. Silloin useat heistä kovin suuttuivat
ja sanoivat, että olisi suuri häpeä heille ja koko maalle, jos
joutuisivat alhaissukuisen pojan hallittaviksi, sillä vieläkään ei
kukaan heistä tietänyt, että hän oli kuningas Uther Pendragonin
poika. Niin he päättivät jättää asian ratkaisun kynttilänpäiväksi,
joka on toisena päivänä helmikuuta.

Mutta kun kynttilänpäivä tuli ja Arthur yhä vieläkin oli ainoa, joka
saattoi vetää miekan kivestä, niin he lykkäsivät sen pääsiäiseksi.
Ja kun pääsiäinen tuli, ja Arthur taas voitti heidät kaikki, niin he
lykkäsivät sen helluntaiksi.

Silloin arkkipiispa kutsui Merlinin neuvosta kokoon muutamia
parhaimpia ritareita, joita oli saatavissa — sellaisia ritareita,
joista kuningas Uther Pendragon eläessään oli enin pitänyt ja joihin
hän oli enin luottanut — ja nämä määrättiin vartioimaan nuorta
Arthuria yötä ja päivää ja kiellettiin hetkeksikään jättämästä häntä
yksiksensä, kunnes helluntaijuhla oli tullut.

Kun tuo suuri päivä tuli, niin kaikellaiset miehet yrittivät vielä
kerran vetää miekkaa kivestä, mutta kenellekään muulle se ei
onnistunut kuin Arthurille. Kaikkien sinne kokoontuneiden lordien ja
kaiken kansan edessä hän tempaisi miekan kivestä, ja silloin kaikki
kansa huusi yhdestä suusta:

“Me tahdomme Arthurin kuninkaaksemme! Me emme salli että häntä enää
estetään, sillä me näemme kaikki, että se on Jumalan tahto, että hän
on oleva meidän kuninkaamme, ja joka sitä vastustaa, sen me lyömme
kuoliaaksi.”

Ja sen sanottuaan he kaikki polvistuivat yhtä aikaa, sekä rikkaat
että köyhät, ja pyysivät anteeksi Arthurilta, että olivat antaneet
hänen odottaa niin kauan.

Ja Arthur antoi heille anteeksi ja tarttui miekkaan molemmin käsin
ja laski sen alttarille, jonka vieressä arkkipiispa seisoi, ja niin
paras siellä olevista miehistä teki hänet ritariksi.

Sitten hän heti kruunattiin, ja hän vannoi lordeillensa ja
kansallensa, että hän olisi oikeutta harrastava kuningas ja
hallitsisi oikein ja tunnollisesti siitä päivästä lähtien ja niin
kauan kuin hän eläisi.