Metsän kurja mies

Määräpäivänä Tristram herra palasi sinne metsävartijan asuntoon,
jonne Kehidius herra oli jätetty paranemaan haavoistansa, ja he
ratsastivat laivalle, jossa Bragwaine neiti ja Gouvernail olivat
odottamassa, ja niin he kaikki yhdessä purjehtivat Cornwalliin.

Iseult kuningatar iloitsi enemmän kuin kieli saattaa kertoa, kun
hän taas sai nähdä Tristram herran, mutta Tristram ei voinut jäädä
Tintagelin linnaan, sillä Mark kuningas vihasi häntä yhä ja olisi
surmannut hänet, jos vain olisi voinut. Niin Tristram herra otti
ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti metsään, ja siellä hän vietti
monta päivää yksinäisyydessä ja katkerassa surussa. Eikä yksikään
tietänyt minne hän oli joutunut. Muuan hovineiti meni häntä etsimään,
mutta ei mikään, mitä hän sanoi tai teki, voinut lohduttaa Tristram
herraa, eikä Tristram herra tahtonut syödäkään mitään ruokaa eikä
juoda, kun hovineiti sitä hänelle toi. Silloin tapahtui että Tristram
herra kuljeskellessaan tuli lähelle sitä samaa linnaa, jossa hän ja
Palamides herra olivat taistelleet, silloin kun Kaunis Iseult eroitti
heidät. Ja neiti meni linnan rouvan luokse ja kertoi hänelle Tristram
herran onnettomuudesta.

“Voi”, lady sanoi, “missä sitten on minun herrani Tristram?”

“Tässä aivan teidän linnanne vieressä”, sanoi neiti.

“Hyvään aikaanpa hän tulikin”, lady sanoi, “hänen pitää saada ruokaa
ja juomaa parasta mitä on, ja minulla on hänen harppunsa, jolla hän
opetti minua soittamaan — sillä hyvässä harpunsoitossa hän vie
voiton kaikista muista.”

Ja niin tuo lady ja neiti veivät Tristramille ruokaa ja juomaa,
mutta hän söi vain vähän. Hän ajoi pois ratsunsa luotansa ja riisui
yltään varuksensa ja vaelsi metsän jylhimpiin osiin. Toisinaan hän
katkoi puita ja oksia, ja toisina aikoina taas, kun hän sai käsiinsä
sen harpun, jonka lady oli hänelle lähettänyt, niin silloin hän
usein soitti sitä ja itki. Ja toisinaan kun Tristram herra harhaili
metsässä, eikä linnan lady tietänyt, missä hän oli, niin lady istui
soittamaan harppua; silloin Tristram usein tuli sitä kuuntelemaan ja
toisinaan hän saattoi soittaa itsekin.

Sellaista kesti monta kuukautta, mutta lopulta Tristram herra lähti
tiehensä, eikä linnan lady tietänyt, minne hän oli joutunut.

Nyt alkoi vaikea aika Tristram herra raukalle. Hän murehti niin
syvästi ja niin kauan tuossa autiossa ja kolkossa metsässä, että
hänen muistinsa vallan katosi ja hän unhoitti kaikki ritarilliset
asiat. Hänen vaatteensa putoilivat repaleina hänen päältään ja hän
kävi laihaksi ja kuivaksi: ja niin hän joutui paimenten ja lampurien
seuraan, ja joka päivä he antoivat hänelle ruokaa ja juomaa, ja he
keritsivät häntä lammassaksilla ja kohtelivat häntä kuin hullua.

Mutta vaikka hän oli menettänyt kaiken muistinsa, niin hän oli
sentään vahva ruumiiltaan ja rohkea mieleltään. Kerrankin kun hänen
ystäviään paimenia ahdisti Dagonet herra, Arthur kuninkaan hovinarri,
ja kaksi asemiestä, niin Tristram herra riensi paimenten avuksi,
voitti Dagonetin, surmasi toisen asemiehen ja ajoi toisen pakoon.

Sillä välin hänen ilkeä serkkunsa Andred herra levitteli kaikkialle
sitä huhua, että Tristram oli kuollut. Hän sai erään ladyn kertomaan
Mark kuninkaan hovissa sen valheellisen jutun, että hän oli Tristram
herran luona silloin kun tämä kuoli, ja että hän oli haudannut
hänet erään lähteen lähelle ja että Tristram herra oli kuollessaan
pyytänyt, että Mark kuningas tekisi hänen serkkunsa Andred herran
Lyonessen maan kuninkaaksi, jonka maan hallitsija Tristram herra oli.
Kaiken tämän Andred herra teki sen vuoksi, että hän tahtoi saada
Tristram herran maat haltuunsa.

Mark kuningas itki ja oli kovasti surevinaan, kun hän kuuli että
Tristram herra oli kuollut. Mutta kun tämä sanoma saapui Iseult
kuningattaren kuuluviin, niin hän murehti niin että hän oli aivan
menettää järkensä; hän sairastui surusta ja makasi kauan aikaa
sairaana, melkein kuoleman kielissä.

Mutta siinä maassa oli jättiläinen nimeltä Tauleas. Peläten
Tristramia hän ei yli seitsemään vuoteen ollut uskaltanut paljoa
liikuskella, vaan pysytteli enimmäkseen eräässä lujassa linnassa,
joka oli hänen omansa. Mutta kun Tauleas kuuli tuon Markin hovista
levitetyn jutun, että Tristram oli kuollut, niin hän alkoi taas käydä
joka päivä ulkona. Niin tapahtui yhtenä aamuna, että hän metsässä
kuljeskellessaan tuli paimenten parveen ja istui lepäämään lähteen
reunalle.

Hänen siinä istuessaan tuli muuan cornwallilainen ritari nimeltä
Dinant herra, joka kuljetti mukanaan erästä ladyä. Kun jättiläinen
näki ritarin, lähti hän pois paimenten luota ja piiloittautui puun
alle; ja ritari tuli lähteelle ja astui alas ratsunsa selästä
lepäämään.

Tuskin oli ritari hypännyt maahan, kun Tauleas jättiläinen tuli
ritarin ja tämän ratsun väliin ja otti ratsun ja hyppäsi sen selkään.
Sitten hän ratsasti Dinant herraa vastaan, tarttui häneen kaulurista,
nosti hänet eteensä ja aikoi lyödä poikki hänen päänsä.

“Auttakaa tuota ritaria!”, huusivat silloin paimenet Tristram
herralle.

“Auttakaa häntä itse!” Tristram sanoi.

“Emme me uskalla”, paimenet sanoivat. Silloin Tristram näki ritarin
miekan makaavan maassa ja hän juoksi ja otti sen käteensä ja löi
poikki pään jättiläiseltä, ja palasi sitten taas paimenten luo.

Palattuaan hoviin Dinant herra kertoi Mark kuninkaalle siitä
seikkailusta, joka oli sattunut hänelle metsässä ja kuinka muuan
hullu mies oli pelastanut hänet kauhean Tauleas jättiläisen käsistä.

“Missä teille sattui se seikkailu”, kysyi Mark kuningas.

“Teidän metsässänne sen kauniin lähteen luona, jossa monet
seikkailuhaluiset ritarit tapaavat toisensa”, Dinant herra virkkoi,
“ja siellä on se hullu mies.”

“Vai niin”, Mark kuningas sanoi, “tahdonpa nähdä tuon hullun miehen.”

Niin päivän tai parin kuluttua Mark kuningas antoi ritareilleen ja
metsästäjilleen määräyksen, että heidän piti seuraavana aamuna olla
valmiit metsästämään, ja aamulla hän meni metsään. Ja kun hän tuli
lähteelle, niin hän näki siellä komean miehen makaavan nukuksissaan
maassa, miekka vieressään. Kuningas käski ritareitansa nostamaan
hänet varovaisesti maasta ja viemään hänet Tintagelin linnaan, jonka
he tekivätkin. Ja siellä hänet pestiin ja kylvetettiin ja hänelle
annettiin lämmintä ruokaa, niin että Tristram herra kohta sai
kadotetun muistinsa kokonaan takaisin.

Mutta koko tänä aikana ei ainoakaan olento tuntenut Tristram herraa,
eikä mikä mies hän oli.

Sattuipa silloin yhtenä päivänä että kuningatar, Kaunis Iseult, sai
kuulla tuosta metsän eriskummaisesta miehestä ja kuinka kuningas oli
tuonut hänet kotia hoviin. Silloin Iseult kuningatar kutsui Bragwaine
neidin luokseen ja sanoi: “Tulkaa minun kanssani, sillä minä tahdon
mennä katsomaan tuota miestä, jonka minun herrani toi metsästä.” Niin
he menivät ulos ja kysyivät, missä se sairas mies oli. Muuan asemies
ilmoitti silloin kuningattarelle, että hän oli puutarhassa lepäämässä
auringon paisteessa.

Kun kuningatar katsoi Tristram herraa, niin hän ei muistanut kuka hän
oli, mutta kuitenkin hän sanoi Bragwainelle: “Minusta tuntuu kuin
olisin nähnyt hänet monasti tätä ennen.”

Mutta heti kun Tristram herra näki Iseultin, niin hän tunsi hänet
sangen hyvin ja käänsi pois päänsä ja itki.

Kuningattarella oli aina mukanaan pieni koira, jonka Tristram herra
oli hänelle antanut kaikkein ensimäisenä aikana hänen Cornwalliin
tulonsa jälkeen, eikä tuo pieni koira jättänyt koskaan kuningatarta,
paitsi kun Tristram herra itse oli lähettyvillä.

Heti kun tuo pieni koira tuli lähelle Tristramia, niin se hyppäsi
hänen päälleen ja nuoli hänen poskiaan ja korviaan ja vinkui ja
hyppeli hänen ylitsensä.

“Voi, valtiattareni”, sanoi Bragwaine neiti Kauniille Iseultille.

“Oi voi!” kuningatar huusi, “minä näen, että se on minun oma herrani
Tristram!” ja senjälkeen vaipui hän tainnoksiin ja makasi kauan aikaa
tiedotonna, sillä hän pelästyi nähdessään Tristram herran elävänä,
pidettyään häntä niin kauan aikaa kuolleena. Vähitellen, sen mukaan
kuin hän saattoi puhua, hän sanoi: “Minun herrani Tristram, ylistetty
olkoon Jumala, että olette hengissä! Minä olen varma, että teidät
tunnetaan tämän pienen koiran avulla, sillä sitä ei mitenkään saa
lähtemään teidän luotanne. Mutta minä olen myös varma siitä, että
kun minun herrani Mark kuningas tuntee teidät, niin hän karkoittaa
teidät Cornwallin maasta, taikka sitten hän surmaa teidät. Tehkää
sentähden niinkuin Mark kuningas tahtoo ja menkää Arthur kuninkaan
hoviin, sillä sinne teitä halutaan. Ja milloin vain voin, minä
lähetän teille sanomia, ja te saatte tulla minua katsomaan koska
vain haluatte, ja kaikkina aikoina, myöhään ja varhain, minä olen
teidän käskettävänänne ja tahdon elää niin kurjaa elämää kuin koskaan
kenkään kuningatar tai lady on elänyt.”

“Oi rouva”, huusi Tristram herra, sydän surun ja säälin repelemänä,
“jättäkää minut, minä pyydän, sillä paljon tuskaa ja vaaroja minä
olen kärsinyt teidän tähtenne.”

Silloin kuningatar lähti, mutta pieni koira ei tahtonut jättää
Tristram herraa.

“Lancelot herran tähden!”

Heti Iseult kuningattaren lähdettyä tuli Mark kuningas, ja pieni
koira hyökkäsi hänen kimppuunsa ja haukkui heitä kaikkia. “Herra,
tämä mies on Tristram herra, minä näen sen koirasta”, virkkoi Andred
herra.

“Eipä suinkaan”, kuningas sanoi, “sitä ei saata uskoa”, ja hän pyysi
Tristramin totuudenmukaisesti sanomaan kuka hän oli ja mikä oli hänen
nimensä.

“Totisesti”, ritari sanoi, “minun nimeni on Lyonessen Tristram, ja
tehkää nyt minulle mitä haluatte.”

“Ah”, Mark kuningas sanoi, “olen pahoillani, että olette joutunut
käsiini.” Ja hän kutsui parooninsa kokoon tuomitakseen hänet
kuolemaan.

Mutta monet paroonit eivät tahtoneet suostua siihen, ja niin kaikkien
heidän neuvostaan Tristram herra karkoitettiin maasta kymmeneksi
vuodeksi. Siten hänet pakoitettiin lähtemään Cornwallista, ja useat
paroonit astuivat hänen kanssaan hänen laivaansa, ja niistä olivat
toiset hänen ystäviänsä ja toiset hänen vihollisiansa.

Sillä välin tuli muuan Arthur kuninkaan ritari, jonka nimi oli
Dinadan, ja hänen tulonsa tarkoituksena oli hakea Tristram herraa.
Silloin hänelle näytettiin, missä Tristram herra hampaisiin asti
varustettuna seisoi, valmiina lähtemään laivallansa.

“Kuulkaapa, uljas ritari”, Dinadan sanoi, “ennenkuin lähdette tästä
hovista, vaadin teitä tjostaamaan kanssani.”

“Varsin mielelläni”, Tristram sanoi, “jos nämä herrat antavat minulle
luvan.”

Paroonit suostuivat siihen, ja niin molemmat ritarit hyökkäsivät
toisiansa vastaan, ja Tristram herra paiskasi Dinadan herran maahan.
Silloin Dinadan pyysi lupaa saada tulla hänen kanssaan.

“Te olette sangen tervetullut”, Tristram herra sanoi. Niin he ottivat
ratsunsa ja ratsastivat yhdessä laivoillensa.

Kun Tristram herra oli laivalla, niin hän kääntyi ja puhui
parooneille, jotka olivat tulleet häntä saattamaan.

“Tervehtikää Mark kuningasta ja kaikkia minun vihamiehiäni”, hän
sanoi, “ja sanokaa heille että minä tulen takaisin kun vain voin. Ja
hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Marhaus herran kanssa
ja vapautin kaiken tämän maan orjuudesta, ja hyvin minua on palkittu
siitä, että noudin Kauniin Iseultin Irlannista ja kestin vaaroja
kaiken aikaa ja että kotimatkalla pelastin Iseult kuningattaren
Itkujen linnasta! Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin
Blamor herran kanssa Anguist kuninkaan, Kauniin Iseultin isän
puolesta. Ja hyvin minua on palkittu siitä, että Mark kuninkaan
pyynnöstä paiskasin maahan tuon jalon ritarin Walesin Lamorak herran!
Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Sadan ritarin
kuningasta ja Pohjois-Walesin kuningasta vastaan, jotka tahtoivat
molemmat ottaa hänen maansa orjuuteen, ja saatoin heidät kuritukseen!
Ja hyvin minua on palkittu siitä, että surmasin tuon mahtavan Tauleas
jättiläisen! Ja monta muuta tekoa minä olen tehnyt hänen hyväksensä,
ja nyt olen saanut palkkani! — Sanokaa Mark kuninkaalle, että monet
jalot Pyöreän pöydän ritarit ovat säästäneet tämän maan parooneita
minun vuokseni. Hyvinhän minua on palkittu siitäkin, kun taistelin
uljaan Palamides ritarin kanssa ja pelastin Iseult kuningattaren
hänen käsistänsä? Ja silloin Mark kuningas sanoi kaikkien paroonien
edessä, että minun olisi pitänyt saada parempi palkka.”

Ja heti sen sanottuaan Tristram herra lähti purjehtimaan merelle.

Ensi kertaa senjälkeen maihin laskiessaan Tristram herra ja Dinadan
kohtasivat lähellä meren rantaa kaksi ritaria, Marisin Ector herran
ja Ganisin Bors herran, jotka vaativat heitä voimien koetteluun.
Ector herra tjostasi Dinadan herran kanssa ja syöksi hänet ja hänen
ratsunsa maahan, ja Tristram herra olisi tahtonut tjostata Bors
herran kanssa, mutta Bors herra sanoi, ettei hän tahtonut tjostata
kenenkään cornilais-ritarin kanssa, sillä niitä ei pidetty kunnian
miehinä.

Juuri silloin saapui paikalle kaksi muuta ritaria, joista toinen,
Bleoberin herra, tarjoutui tjostaamaan Tristram herran kanssa, joka
ensi iskulla työnsi hänet maahan niinkuin ei mitään.

Silloin sanoi Ganisin Bors herra: “Enpä ole koskaan nähnyt ketään
Cornilais-ritaria, niin miehuullista ja uljasta, kuin tuo ritari,
joka kantaa kruunuilla kirjailtuja koristuksia.”




Sen jälkeen Tristram herra ja Dinadan herra jättivät heidät ja
ratsastivat metsään, ja siellä kohtasi heidät muuan neiti, joka oli
Lancelot herran vuoksi tullut hakemaan joitakuita jaloja Arthur
kuninkaan hovin ritareita pelastamaan Lancelot herraa. Sillä
kuningatar Morgan le Fay, tuo ilkeä velho, oli päättänyt petoksella
surmata Lancelot herran ja sitä varten hän asetti kolmekymmentä
ritaria häntä väijymään. Tämä neiti tiesi tuosta petoksesta ja siitä
syystä hän oli tullut hakemaan joitakuita jaloja ritareita Lancelot
herran avuksi. Sillä sinä iltana taikka seuraavana päivänä Lancelot
herran piti tulla sinne, missä nuo kolmekymmentä ritaria olivat
väijymässä.

Neiti kohtasi ensiksi Bors herran, Bleoberis herran, Ector herran
ja Driant herran, ja hän kertoi heille kaikille neljälle Morgan le
Fayn petoksesta. He lupasivat hänelle, että he olisivat lähettyvillä,
kun Lancelot herra kohtaisi nuo kolmekymmentä ritaria, ja jos niin
kävisi, että nämä hyökkäisivät hänen päällensä, niin he auttaisivat
häntä niin hyvin kuin voisivat. Jätettyään nuo neljä ritaria, neiti
sitten sattumalta tapasi Tristram herran ja Dinadan herran ja näille
hän myös puhui siitä petoksesta, mitä oli suunniteltu Lancelot herraa
vastaan.

“Jalo neiti”, Tristram herra virkkoi, “viekää minut sille paikalle,
missä he odottavat tapaavansa Lancelot herran.”

“Mitä aiotte tehdä?” Dinadan herra sanoi. “Eihän meidän sovi
taistella kolmeakymmentä ritaria vastaan, ja tietäkää, että minä en
aio niin tehdä. Pitää puoliansa yhtä ritaria, taikka kahta, kolmea
vastaan on kylliksi, jos he ovat miehiä. Mutta ryhtyä vastarintaan
viittätoista ritaria vastaan, siihen en ikinä rupea.”

“Hyi hävetkää”, Tristram herra sanoi, “tehkää vain tehtävänne.”

“En”, Dinadan sanoi, “paitsi jos te lainaatte minulle kilpenne;
sillä te kannatte cornwallilaista kilpeä, ja sen pelkurimaisuuden
tähden, josta Cornwallin ritarit ovat mainittuja, teitä tuota kilpeä
kantaessanne aina vältetään.”

“Ei, minä en tahdo erota kilvestäni hänen tähtensä, joka sen minulle
antoi”, Tristram sanoi. “Mutta yhden asian minä lupaan sinulle,
Dinadan herra, joll’et sinä jää odottamaan minun kanssani, niin
lyön sinut kuoliaaksi siihen paikkaan. Sillä minä en pyydä sinulta
enempää, kuin että sinä vastustat yhtä ritaria, ja jollei sinun
rohkeutesi anna sitä myöden, niin seiso vieressä ja katsele minua ja
heitä.”

“Herra”, sanoi Dinadan pelkuri, “minä lupaan teille, että jään
katselemaan ja teen voitavani pelastaakseni itseni, mutta minä toivon
etten olisi teitä kohdannut.”

Kohta senjälkeen nuo kolmekymmentä ritaria lähestyivät noita
neljää ritaria, ja he huomasivat kaikki toinen toisensa. Mutta nuo
kolmekymmentä ritaria antoivat noiden neljän ritarin mennä, koska
heidän oli käsketty ahdistaa vain Lancelot herraa; ja nuo neljä
ritaria antoivat niiden kolmenkymmenen ritarin mennä, jotta näkisivät
mitä he tekisivät Lancelot herralle.

Niin nuo kolmekymmentä ritaria ratsastivat ohi ja tulivat Tristram
herran ja Dinadan herran luo. Ja kun he lähestyivät, niin Tristram
herra huusi korkealla äänellä:

“Kas tässä on ritari teitä vastassa Lancelot herran puolesta!”

Ja siinä paikassa hän kaatoi kaksi ritaria yhdellä peitsellä ja
kymmenen miekallansa; ja silloin Dinadan rohkaisi mielensä ja ryntäsi
taistelun tuoksinaan ja teki tehtävänsä erittäin hyvin.

Niin noista kolmestakymmenestä ritarista pääsi vain kymmenen pois, ja
ne pakenivat.

Ganisin Bors herra ja hänen kolme kumppaniansa katselivat tätä
ottelua, ja he näkivät kyllä että se oli sama ritari, joka oli
tjostannut heidän kanssaan meren rannalla. Silloin he ottivat
ratsunsa ja ratsastivat Tristram herra luo ja ylistivät häntä ja
kiittivät häntä niiden hyvien tekojen tähden, joita hän oli tehnyt.
Ja he pyysivät kaikki Tristram herraa tulemaan heidän kerallaan
heidän majapaikkaansa.

Mutta Tristram sanoi ‘ei’, hän ei tahtonut tulla mihinkään
majapaikkaan.

Silloin kaikki nuo neljä ritaria pyysivät Tristramia ilmoittamaan
heille nimensä.

“Jalot herrat”, Tristram sanoi, “tällä hetkellä en tahdo teille
nimeäni sanoa.”