Lujan linnan piiritys

Senjälkeen kun Arthur oli kruunattu kuninkaaksi, tehtiin hänelle
useita valituksia monesta suuresta vääryydestä, joita oli tehty
maassa Uther kuninkaan kuoleman jälkeen. Monelta lordilta, ritarilta,
aatelisrouvalta ja aatelismieheltä oli riistetty heidän maansa.
Silloin Arthur määräsi, että maat olivat annettavat takaisin niille,
joiden omat ne olivat olleet. Ja kun se oli tehty ja kaikkien Lontoon
ympärillä olevien alueiden asiat olivat järjestetyt, niin Arthur
teki Kay herran Englannin hovimestariksi, Baldwin herran Britannian
konnetaabeliksi ja Ulfius herran kamariherraksi; ja Brastias herra
määrättiin Trentin pohjoispuolella olevien maiden hoitajaksi. Suurin
osa sitä seutua oli silloin kuninkaan vihollisten hallussa, mutta
muutamassa vuodessa Arthur sai koko pohjoisosan maata valloitetuksi.

Muutamat osat Walesia vastustivat häntä vielä, mutta aikanansa
hän voitti ne kaikki, niinkuin hän oli voittanut muutkin, jalolla
miehuudellaan ja Pyöreän pöydän ritarien uljuudella.

Sitten Arthur kuningas meni Walesiin ja kuulutti suuren juhlan
helluntaiksi sen jälkeen kun hänet oli kruunattu Carleonin
kaupungissa. Siihen juhlaan tuli monta rikasta ja mahtavaa kuningasta
suurine ritariseurueineen. Arthur iloitsi heidän tulostaan, sillä
hän luuli, että kuninkaat ja ritarit olivat tulleet ystävyydessä ja
kunnioittaakseen häntä hänen juhlassaan, ja sentähden hän iloitsi
suuresti ja lähetti heille runsaita lahjoja.

Mutta kuninkaat eivät tahtoneet ottaa niitä vastaan, vaan pieksivät
häpeällisesti lähettiläitä ja sanoivat, ett’ei heitä haluttanut
ottaa vastaan lahjoja parrattomalta pojalta, joka vielä lisäksi oli
alhaista sukua. He lähettivät hänelle sanan, ett’eivät he huoli
hänen lahjoistansa, mutta että he tulevat ja antavat hänelle lahjoja
terävällä miekalla niskan ja hartioitten väliin. Sen vuoksi he olivat
sinne saapuneet, sillä häpeällistä oli heidän sallia tuollaisen pojan
hallita niin jaloa valtakuntaa.

Kun sanansaattajat olivat tuoneet tämän vastauksen Arthur
kuninkaalle, niin parooniensa neuvosta hän sulkeutui viidensadan
urhean miehen kanssa lujaan linnaan. Ja kaikki kuninkaat alkoivat
piirittää häntä, mutta Arthur kuninkaalla oli yllinkyllin ruokavaroja.

Ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut, niin Merlin, tuo suuri tietäjä,
tuli Carleonin kaupunkiin. Kuninkaat ihastuivat suuresti, kun hänen
näkivät, ja kysyivät häneltä:

“Minkä tähden tuo Arthur poika on tehty meidän kuninkaaksemme?”

“Herrat”, Merlin sanoi, “hän on tehty kuninkaaksemme sentähden,
että hän on kuningas Uther Pendragonin poika. Ja sanokoon ‘ei’ kuka
hyvänsä, niin Arthur on sittenkin oleva kuningas ja voittava kaikki
vihollisensa, ja ennenkuin hän kuolee, niin hän on kauan aikaa
ollut koko Englannin kuninkaana ja hallinnut Walesia, Irlantia ja
Skotlantia ja useampaa valtakuntaa, kuin minä nyt tahdon mainita.”

Muutamat kuninkaista ihmettelivät Merlinin sanoja ja uskoivat, että
niin kävisi kuin hän sanoi; ja muutamat, kuten Orkneyn kuningas Lot,
nauroivat hänelle, ja toiset taas kutsuivat häntä velhoksi. Mutta
he kaikki olivat sitä mieltä, että Arthur kuninkaan pitäisi tulla
keskustelemaan heidän kanssaan, ja he vakuuttivat, että hän saisi
turvallisesti tulla ja mennä.

Niin Merlin meni Arthur kuninkaan luo ja kertoi hänelle mitä hän oli
tehnyt ja sanoi, ett’ei hänen pitäisi pelätä, vaan tulla rohkeasti ja
puhua heidän kanssaan.

“Älkää heitä säästäkö”, hän sanoi, “vaan vastatkaa heille niinkuin
heidän kuninkaansa ja päämiehensä tulee, sillä te olette voittava
heidät kaikki, joko he sitten tahtovat taikka eivät.”

Silloin Arthur kuningas tuli ulos linnastaan, ja hänellä oli kaapunsa
alla panssaripaita kaksinkertaisesta teräksestä. Ja hänen kanssaan
kulki Canterburyn arkkipiispa ja Baldwin herra, Kay herra ja Brastias
herra. Kun hän kohtasi kuninkaat, niin ei silloin häikäilty, vaan
lausuttiin molemmin puolin voimakkaita sanoja, ja Arthur kuninkaalla
oli valmiina vastaus kaikkeen mitä he sanoivat, ja hän lausui,
että jos hän vain saa elää, niin kyllä hän vielä taivuttaa heidän
niskansa. Kuninkaat lähtivät sentähden raivoissaan pois, ja Arthur
kuningas palasi linnaansa ja asesti itsensä ja kaikki soturinsa.

“Mitä aiotte tehdä?” Merlin sanoi kuninkaille; “parempi olisi teille,
että malttaisitte mielenne, sillä ette te täällä pääse voitolle,
vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän.”

“Pitäisikö meidän pelästyä untenselittäjän puheista”, ilkkui Lot
kuningas.

Silloin Merlin katosi ja tuli Arthur kuninkaan luo ja käski hänen
ahdistaa heitä ankarasti. Ja tietäjä neuvoi Arthuria ja sanoi, ett’ei
hänen heti alussa pitäisi käyttää miekkaansa, jonka hän oli saanut
ihmeen kautta; vaan vasta sitten kun hän näkisi olevansa suuressa
vaarassa, hän saisi paljastaa miekan ja tehdä parastansa.

Mutta sillä välin kolmesataa parasta miestä, jotka olivat kuninkaiden
mukana, menivät Arthurin puolelle, ja se oli hänelle suureksi
lohdutukseksi. Kaikki hänen soturinsa taistelivat uljaasti, ja
taistelu raivosi kauheasti. Arthur kuningas itse oli aina etumaisena
tungoksessa, mutta viimein hänen ratsunsa lyötiin kuoliaaksi hänen
altaan. Ja samassa Lot kuningas paiskasi Arthur kuninkaan maahan.

Mutta neljä Arthurin ritaria riensi apuun ja asetti hänet taas
ratsun selkään. Ja silloin hän paljasti miekkansa, ja se hohti niin
hänen vihollistensa silmissä, että se paistoi kuin neljäkymmentä
tulisoihtua. Ja sillä tapaa hän karkoitti vihollisensa ja löi monta
heistä.

Silloin Carleonin asukkaat nousivat taisteluun, aseinaan nuijia ja
kiviä, ja he kaatoivat monta ritaria. Mutta kuninkaat liittyivät
niihin ritareihinsa, jotka vielä olivat elossa, ja pakenivat.

Ja Merlin tuli Arthurin luo ja kielsi hänen heitä enempää
ahdistamasta.

Juhlan ja turnajaisten jälkeen Arthur tuli Lontooseen ja kutsui
kaikki parooninsa neuvotteluun. Sillä Merlin oli kertonut hänelle,
että nuo kuusi kuningasta, jotka olivat sotineet häntä vastaan ja
jotka hän oli tuhonnut, eivät vitkastelisi kostaakseen hänelle ja
hänen maalleen. Paroonit eivät osanneet antaa mitään neuvoa, vaan
sanoivat että he olivat kylliksi voimakkaita taistelemaan.

“Hyvin puhuttu”, Arthur sanoi, “minä kiitän teitä rohkeudestanne;
mutta tahtovatko teistä kaikki ne, jotka minua rakastavat, kuulla
Merlinin sanoja. Tiedättehän, mitä kaikkea hän on tehnyt minun
hyväkseni ja että hän tietää paljon asioita, ja kun tapaatte hänet,
niin toivon että pyydätte hänen antamaan teille kaikkein parhaimman
neuvonsa.”

Kaikki paroonit sanoivat, että he mielellään kuulisivat Merlinin
neuvoja, ja niin lähetettiin häntä hakemaan.

“Varoitan teitä ajoissa”, Merlin virkkoi, “koska teidän vihollistenne
voimat ovat enentyneet ja he ovat niin taitavia sotureita kuin
suinkin saattaa olla. He ovat nyt saaneet puolelleen vielä neljä
kuningasta ja mahtavan herttuan, ja joll’ei meidän kuninkaamme saa
enemmän ratsumiehiä, kuin on saatavissa hänen oman valtakuntansa
rajojen sisäpuolelta, niin hänet voitetaan ja lyödään, jos hän ryhtyy
taisteluun.”




“Mitä on tehtävä?”, paroonit kysyivät.

“Ilmoitan teille neuvoni”, Merlin virkkoi. “Meren tuolla puolen
on kaksi veljestä, ja he ovat molemmat kuninkaita ja ihmeellisen
voimallisia miehiä. Toinen on Benwickin kuningas, Ban nimeltään,
ja toinen Gaulin, se on Ranskan, kuningas Bors. Ja näitä veljeksiä
vastaan sotii mahtava mies, Claudas kuningas, ja taistelee heidän
kanssaan eräästä linnasta, ja ankara on viha ja vaino heidän
välillään. Mutta kun Claudas on sangen rikas, niin hän voi hankkia
monia taitavia ritareita taistelemaan puolestansa, ja enimmäkseen hän
pitää noita molempia kuninkaita varsin ahtaalla. Tämä on nyt minun
neuvoni: että meidän kuninkaamme ja hallitsijamme lähettää Ban ja
Bors kuninkaille kahden luotettavan ritarin mukana kirjeet, joissa
hän ilmoittaa, että jos he tahtovat tulla katsomaan Arthuria ja hänen
hoviansa ja auttaa häntä hänen sodissaan, niin hän vannoo auttavansa
heitä heidän sodissaan Claudas kuningasta vastaan. No, mitä te nyt
ajattelette tästä neuvosta?”

“Se on hyvä neuvo”, sanoivat kuningas ja paroonit.

Ja niin asia päätettiin kaikessa kiireessä.

Ulfius ja Brastias valittiin sanansaattajiksi, ja he lähtivät matkaan
hyvin asestettuina ja uljaitten ratsujen selässä. Ja niin he kulkivat
yli meren ja ratsastivat kohden Benwickin kaupunkia. Silloin eräässä
kapeassa paikassa yksitoista Claudas kuninkaan ritaria karkasi
heidän päällensä ja koetti tappaa heidät tai ottaa heidät vangiksi.
Mutta Ulfius ja Brastias taistelivat heidän kanssaan kaksitellen ja
voittivat heidät kaikki toisen toisensa jälkeen ja jättivät heidät
pahoin kolhittuina ja ruhjottuina maahan makaamaan.

Kun he saapuivat Benwickiin, niin sattui niin onnellisesti, että
molemmat kuninkaat, Ban ja Bors, olivat siellä. Heti kun kuninkaat
kuulivat, että he olivat Arthurin sanansaattajia, niin nämät ottivat
heidät mitä sydämellisimmin vastaan, ja kun Ban ja Bors lukivat
kirjeet, niin sanansaattajat tulivat vieläkin tervetulleemmiksi.

Niin Ulfiusta ja Brastiasta kestitettiin hyvin ja heille annettiin
kallisarvoisia lahjoja niin paljon kuin jaksoivat kantaa, ja he
saivat mukaansa sen vastauksen, että molemmat kuninkaat tulisivat
Arthurin luokse niin kiireesti kuin suinkin saattoivat.

Arthur kuningas riemastui suuresti saadessaan tämän sanoman, ja kun
aika tuli kuninkaiden saapua, niin hän kuulutti suuren juhlan ja
meni kymmenen penikulmaa Lontoon ulkopuolelle heitä vastaan. Juhlan
jälkeen pidettiin komeat turnajaiset, joihin otti osaa seitsemän
sataa ritaria. Arthur, Ban ja Bors istuivat Canterburyn arkkipiispan
ja Ector herran (Käyn isän) keralla kultakankaalla verhotussa
katoksessa ladyen ja aatelisnaisten keralla, nähdäkseen ketkä
taistelivat parhaiten ja antaakseen arvostelunsa. Ne ritarit, jotka
voittivat palkintoja, olivat Arthur kuninkaan hoviin kuuluvat Kay
herra, Lucas herra ja Griflet herra.

Ban ja Bors kuninkaiden avulla Arthur uudestaan voitti ja karkoitti
nuo yksitoista kuningasta, jotka sotivat häntä vastaan. Ja kun hänen
vihollisensa olivat lyödyt, niin Ban ja Bors kuninkaat palasivat
omille mailleen mukanaan kalliita lahjoja. Ja he tekivät Arthurin
kanssa sellaisen sopimuksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuaan
Claudas kuningasta vastaan, niin he lähettäisivät häntä hakemaan, ja
jos taas Arthur heitä tarvitsisi, niin tulisi hänen vain lähettää
heille sana, eivätkä he vitkastelisi.