Lohjennut miekka

Sillä tapaa Tristram herra viipyi Irlannissa ison aikaa, ja hyvin
häntä kuningas ja kuningatar ja Kaunis Iseult pitivät rakkaana. Mutta
eräänä päivänä, hänen poissa ollessaan tapahtui, että kuningatar ja
Iseult menivät hänen huoneeseensa, ja siellä kuningatar näki hänen
miekkansa, joka oli heitettynä vuoteelle. Kuningatar veti miekan
tupesta ja katseli sitä, ja sekä hänen että Iseultin mielestä se oli
ylen kaunis. Mutta puolentoista jalan päässä kärjestä oli iso pala
lohjennut terästä.

Kun kuningatar huomasi tuon kolon miekassa, niin hän muisti sitä
miekan kappaletta, joka oli löytynyt hänen veljensä Marhaus herran
aivoista.

“Voi”, hän huusi tyttärelleen, “hän se on, se petturi ritari, joka
surmasi minun veljeni, sinun enosi.”

Iseult oli aivan joutua suunniltaan, kun hän sen kuuli, sillä hän
rakasti Tristram herraa ylen paljon ja hyvin hän tunsi äitinsä,
kuningattaren, julmuuden.

Kuningatar meni äkkiä omaan kamariinsa ja otti arkustaan sen miekan
kappaleen, joka oli löytynyt Marhaus herran päästä, ja juoksi tuo
rautakappale kädessään vuoteella olevan miekan luo. Ja kun hän pisti
sen puuttuvan palasen miekan terään, niin oli aivan kuin olisi se
siitä juuri lohjennut.

Kuningatar vihastui niin kovin tästä keksinnöstään, että hän sieppasi
julmistuneena miekan käteensä ja karkasi kaikista voimistaan Tristram
herraa kohden, joka istui aseetonna. Ja hän olisi siinä paikassa
työntänyt miekan hänen lävitsensä, joll’ei Tristramin asemies, Hebes
herra, olisi siepannut häntä syliinsä ja temmannut miekkaa hänen
kädestänsä. Kun hänet näin estettiin ilkiteostaan, niin hän juoksi
puolisonsa Anguish kuninkaan luo.

“Voi herrani”, hän huusi, langeten polvilleen hänen eteensä, “täällä
te pidätte talossanne tuota petturiritaria, joka surmasi minun
veljeni ja teidän palvelijanne, jalon Marhaus herran.”

“Kuka se on? Ja missä hän on?” kuningas virkkoi.

“Herra”, kuningatar sanoi, “se on Tramtrist, sama ritari, jonka
tyttäreni paransi.”

“Voi”, kuningas virkkoi, “olen siitä suuresti murheissani, sillä hän
on jaloimpia ritareita, mitä koskaan olen nähnyt taistelutantereella.
Mutta minä käsken teitä, älkää enää ruvetko mihinkään tekemisiin
hänen kanssaan, vaan antakaa minun selvittää tämä asia.”

Sitten kuningas meni kamariin Tristram herran luo ja tapasi hänet
aseissa kiireestä kantapäähän asti, valmiina nousemaan ratsulleen.

“Ei, Tramtrist”, kuningas virkkoi, “ei sinua hyödytä vaatia minua
taisteluun. Koska sinä olet minun hovissani, niin ei minulla olisi
mitään kunniaa sinun surmaamisestasi. Senvuoksi saat sinä turvassa
lähteä tästä hovista, sillä ehdolla, että sinä ilmoitat minulle,
kuka oli sinun isäsi ja mikä on sinun nimesi ja surmasitko sinä
kuningattaren veljen, Marhaus herran.”

Silloin Tristram kertoi kuninkaalle koko jutun, ja sen kuultuaan
kuningas virkkoi:

“Totisesti, minä en voi muuta sanoa, kuin että te menettelitte
ritarin tavoin, ja teidän etunne vaati teitä taistelemaan parhaanne
mukaan ja enentämään mainettanne niinkuin ritarin tuleekin. Mutta
minun kunniani ei salli, että te jäätte tähän maahan, sillä minun
paroonini siitä suuttuisivat ja puolisoni ja hänen sukunsa.”

“Herra”, Tristram virkkoi, “minä kiitän teitä siitä suuresta
ystävällisyydestä, jota olen täällä saanut osakseni ja siitä suuresta
hyvyydestä, jota teidän tyttärenne, minun ladyni, on minulle
osoittanut. Ja saattaa tapahtua, että te voitatte enemmän siitä, että
olette antanut minun elää, kuin minun kuolemastani, sillä ehkäpä
minä jossain Englannin kolkassa vielä saatan olla teille hyödyksi,
niin että te saatte iloita siitä, että piditte minua kunniassa.
Lisäksi lupaan minä, niin totta kuin olen rehellinen ritari, että
joka paikassa olen pysyvä armollisen ladyni, teidän tyttärenne,
uskollisena palvelijana ja ritarina, sekä oikeassa että väärässä,
enkä koskaan ole jättävä tekemättä, mitä ritari vain tehdä voi. Vielä
pyydän minä teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte minun ottaa
jäähyväiset tyttäreltänne ja kaikilta parooneilta ja ritareilta.”

“Mielelläni”, Anguish kuningas virkkoi. Silloin Tristram meni Kauniin
Iseultin luo ja otti häneltä jäähyväiset.

“Voi jalo ritari”, Iseult virkkoi, “suuren surun valtaan minut
jätätte, sillä en ole ketään toista miestä tavannut, josta niin
suuresti olisin pitänyt.” Ja niin sanoessaan hän itki katkerasti.

“Neito”, Tristram herra virkkoi, “nyt ilmoitan teille, että nimeni
on Lyonessen Tristram, Meliodas kuninkaan ja hänen kuningattarensa
poika. Ja minä lupaan teille, kautta kunniani, että olen teidän
ritarinne kaiken elämäni ajan.”

“Suuri kiitos”, sanoi Kaunis Iseult. “Ja minä lupaan teille, että
ensitulevina seitsemänä vuotena en mene naimisiin, muuten kuin teidän
luvallanne. Ja jolle te tahdotte, hänelle menen avioksi, jos hän
huolii minusta.”




Sitten Tristram antoi Iseultille sormuksen, ja Iseult antoi
Tristramille toisen, ja niin Tristram lähti hänen luotaan ja jätti
hänet suureen suruun ja murheeseen.

Senjälkeen hän meni suoraan hoviin, jossa kaikki paroonit olivat,
ja hän otti heiltä jäähyväiset kaikilta, sekä suurimmilta että
pienimmiltä, ja puhui avomielisesti heille kaikille:

“Jalot herrat, nyt on niin laita että minun täytyy lähteä. Jos
täällä on joku teidän joukossanne, jota olen loukannut tai joka
kantaa kaunaa minua vastaan, niin tulkoon hän tähän minun eteeni ja
tehköön valituksensa, ennenkuin minä lähden, ja minä koetan sovittaa
rikkomukseni, mikäli se on minun vallassani. Ja jos joku tahtoo
tehdä minulle vääryyttä taikka puhua minusta pahaa selkäni takana,
niin tehköön hän sen nyt heti, taikka ei koskaan, ja tässä minä olen
vaatimassa hyvitystä, mies miestä vastaan.”

Ja he seisoivat kaikki ääneti; eikä ollut yhtäkään, joka olisi
tahtonut sanoa ainoatakaan sanaa häntä vastaan, vaikka ritareista
olivat monet kuningattaren heimolaisia ja Marhaus herran sukua.

You may also like