Lähteen ritari

Kun Arthur kuningas kuuli Merliniltä, että hänen äitinsä Igraine
vielä oli elossa, niin hän lähetti häntä kaikessa kiireessä hakemaan.
Ja kuningatar tulikin ja toi mukanaan tyttärensä Morgan le Fayn, joka
oli niin ihana nainen kuin olla saattoi. Igraine ei ollut koskaan
saanut tietää, kuinka oli käynyt sen pienen lapsen, jonka hän oli
antanut Merlinin huostaan, sillä hän ei ollut koskaan sen jälkeen
nähnyt lastansa eikä tietänyt edes mikä nimi sille annettiin. Silloin
Merlin otti kuningasta kädestä ja sanoi: “Tämä on sinun äitisi.” Ja
silloin Arthur sulki äitinsä, Igraine kuningattaren, syliinsä ja
suuteli häntä, ja he itkivät molemmat toinen toisensa tähden. Ja
kuningas määräsi pidettäväksi juhlan, joka kesti kahdeksan päivää.

Eräänä päivänä saapui hoviin muuan asemies kuljettaen edessään
ratsunsa selässä kuolettavasti haavoitettua ritaria. Hän kertoi,
että metsässä oli muuan ritari, joka oli pystyttänyt teltan lähteen
partaalle ja kuinka tuo ritari oli surmannut hänen herransa, joka oli
kelpo ritari; ja hän pyysi että hänen herransa haudattaisiin ja että
joku ritari kostaisi hänen kuolemansa.

Suuri hälinä nousi hovissa tuon ritarin kuoleman johdosta, jokainen
tahtoi antaa neuvojaan, ja muuan nuori asemies, Griflet nimeltään,
joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Arthur, tuli kuninkaan luokse
ja pyysi että tämä tekisi hänet ritariksi.

“Sinä olet vielä liian nuori ja hento”, sanoi Arthur, “ottaaksesi
niin korkean arvon hartioillesi.”

“Herra”, Griflet virkkoi, “minä rukoilen teitä tekemään minut
ritariksi.”

“Herra, olisi kovin ikävää menettää Griflet”, sanoi Merlin, “sillä
hänestä tulee ylen kelpo mies, kun hän pääsee täysi-ikäiseksi, ja hän
on oleva teidän luonanne elämänsä loppuun asti.”

Niin kuningas teki hänet ritariksi.

“Mutta nyt”, hän sanoi, “koska minä olen tehnyt sinut ritariksi, niin
sinun täytyy antaa minulle lahja.”

“Mitä vain tahdotte”, Griflet sanoi.

Silloin kuningas otti häneltä lupauksen, että kun hän oli taistellut
lähteellä ritarin kanssa, niin hän palaisi suoraapäätä hoviin enempiä
taisteluja etsimättä.

Niin Griflet hyppäsi kiireesti ratsunsa selkään, asetti kilpensä
paikoilleen ja otti peitsen käteensä ja ratsasti täyttä laukkaa,
kunnes hän saapui lähteelle. Siellä hän näki komean teltan ja sen
vieressä seisoi peitteen alla uljas ratsu, hyvin satuloituna ja
suitsitettuna ja puussa riippui monivärinen kilpi ja iso peitsi.
Griflet kolhautti kilpeen peitsensä perällä, niin että kilpi putosi
maahan.

Silloin ritari tuli ulos teltasta ja sanoi: “Hyvä ritari, miksi te
työnsitte alas minun kilpeni?”

“Siksi että tahdon tjostata teidän kanssanne”, sanoi Griflet.

“Parempi on teidän olla tjostaamatta”, sanoi ritari, “sillä te olette
nuori ja vast’ikään ritariksi tehty, eikä teidän voimanne ole mitään
minun voimieni rinnalla.”

“Oli miten oli”, Griflet sanoi, “mutta minä tahdon tjostata teidän
kanssanne.”

“En mielelläni siihen suostu”, sanoi ritari, “mutta koska minun
täytyy, niin olen valmis. Mistä te olette?”

“Herra, minä olen Arthurin hovista.”

Molemmat ritarit törmäsivät yhteen, niin että Grifletin peitsi
kalahti kappaleiksi, ja silloin toinen ritari, jonka nimi oli
Pellinore, syöksi peitsensä läpi Grifletin kilven ja vasemman kupeen,
niin että peitsi katkesi ja hevonen ja ritari kaatuivat maahan.

Kun Pellinore näki Grifletin makaavan maassa, niin hän hyppäsi
ratsultaan ja oli hyvin pahoillansa, sillä hän luuli surmanneensa
hänet. Hän irroitti Grifletin kypärin, jotta tämä olisi saanut
raitista ilmaa, ja asetti hänet uudestaan ratsun selkään ja sanoi
että hänellä oli uljas sydän ja että hänestä tulisi ylen kelpo
ritari, jos hän saisi elää. Niin Griflet herra ratsasti takaisin
hoviin, jossa nousi suuri suru hänen tähtensä. Mutta hyvien lääkärien
avulla hän sentään parani.

Arthur kuningas oli kovin kiukuissaan Griflet herran saaman vamman
tähden, ja hän käski yhden miehistään pitää valmiina hänen ratsuaan
ja varuksiaan kaupungin ulkopuolella seuraavana aamuna ennen
päivänkoittoa. Aamulla ennenkuin päivä oli valjennut hän nousi
ratsulleen ja otti peitsensä ja kilpensä ja käski miehen odottaa,
kunnes hän palaisi.

Hän ratsasti hiljalleen, kunnes päivä koitti, ja silloin hän näki
kuinka kolme moukkaa ajoi takaa Merliniä surmatakseen hänet. Kuningas
ratsasti niitä vastaan ja huusi: “Paetkaa, moukat!” Ja silloin he
pelästyivät, kun näkivät ritarin, ja pakenivat.

“Voi Merlin”, Arthur virkkoi, “täällä sinä olisit joutunut surmasi
suuhun kaikesta oveluudestasi huolimatta, jollen minä olisi tullut!”

“Enpä suinkaan”, Merlin virkkoi, “sillä minä olisin voinut pelastaa
itseni, jos olisin tahtonut. Mutta sinä olet lähempänä kuolemaasi
kuin minä, sillä sinä olet menossa kuolemaasi kohden, joll’ei Jumala
sinua varjele.”

Siten pakinoiden he kulkivat ja tulivat lähteelle, jonka partaalla
tuo komea teltta seisoi. Ja Arthur kuningas näki että siellä istui
asestettu ritari tuolilla.

“Herra ritari”, Arthur virkkoi, “minkä vuoksi sinä oleskelet täällä,
niin ett’ei yksikään ritari saata kulkea tätä tietä taistelematta
sinun kanssasi? Minä neuvon sinua luopumaan tästä tavasta.”

“Tätä tapaa minä olen käyttänyt”, Pellinore sanoi, “ja tahdon sitä
käyttää, kieltäköön kuka tahansa. Ja jos jotakuta suututtaa minun
tapani, niin parantakoon sen kuka tahtoo.”

“Minä tahdon parantaa sen”, virkkoi Arthur.




“Se ei onnistu”, sanoi Pellinore.

Ja hän nousi nopeasti ratsulleen, asetti paikoilleen kypärinsä ja
otti peitsensä. He törmäsivät niin rajusti toinen toisensa kilpiä
vastaan, että heidän peitsensä katkesivat. Silloin Arthur paljasti
äkkiä miekkansa.

“Antakaahan olla”, ritari virkkoi, “kauniimpaa on meidän molempien
rynnistää vielä kerran terävillä peitsillä toisiamme vastaan.”

“Niinpä niinkin”, vastasi Arthur, “jos minulla olisi enemmän peitsiä.”

“Minulla on kyllä”, Pellinore sanoi.

Asemies tuli ja toi kaksi oivallista peistä, ja taas ritari ja
kuningas rynnistivät kaikista voimistaan toisiaan vastaan, niin että
molemmat peitset katkesivat. Silloin Arthur tarttui miekkaansa.

“Älkäähän vielä”, sanoi ritari, “te olette taitavin tjostaaja, jonka
minä olen tavannut, ja ritariuden korkean arvon tähden pyydän teitä
vielä kerran tjostaamaan kanssani.”

“Olkoon menneeksi”, Arthur virkkoi.

Silloin tuotiin kaksi vielä suurempaa peistä, ja kumpikin ritari otti
yhden ja he syöksyivät yhteen, niin että Arthurin peitsi kalahti
kappaleiksi. Mutta Pellinore antoi hänelle niin voimakkaan iskun
keskelle kilpeä, että sekä ratsu että mies kaatui maahan. Silloin
Arthur paljasti kiukkuisesti miekkansa ja sanoi: “Minä koettelen
sinun voimiasi, herra ritari, jalkaisin, sillä minä olen kadottanut
kunniani ratsun selässä”, ja hän syöksyi paljastetuin miekoin häntä
kohden.

Kun Pellinore sen näki, niin hän hyppäsi myöskin satulasta, sillä
hänen mielestään ei ollut kunniallista antaa ritarin olla niin
epäedullisessa asemassa, itse olla ratsun selässä, kun toinen
taistelee jalkaisin. Silloin alkoi kiivas ottelu, iskuja saatiin ja
annettiin molemmin puolin, kunnes kenttä oli kosteana hurmeesta. He
taistelivat kauan, lepäsivät ja alkoivat taas ottelun. Viimein he
molemmat iskivät miekkansa yhteen, mutta Pellinoren miekka katkaisi
Arthurin miekan kahtia, ja se suututti kovin kuningasta.

Silloin ritari sanoi Arthurille:

“En tiedä annanko sinun jäädä elämään vai surmaanko sinut. Mutta
jollet sinä antaudu ja tunnusta itseäsi voitetuksi ja pelkuriksi,
niin sinun pitää kuoleman.”

“Kuolema on tervetullut, tulkoon koska tahansa”, Arthur kuningas
sanoi, “mutta antautua sinulle pelkurina: ennemmin kuolen, kuin niin
häpäisen itseni.” Ja hän ryntäsi Pellinoren kimppuun ja paiskasi
hänet maahan ja tempasi kypärin hänen päästänsä.

Kun ritari tunsi sen, niin hän pelästyi kovin, vaikka hän olikin iso
ja vahva mies. Mutta hän sai Arthurin nopeasti allensa ja riisti
kypärin hänen päästään ja aikoi katkaista hänen kaulansa.

Mutta silloinpa ilmestyi Merlin ja sanoi:

“Ritari, pidätä kätesi, sillä jos sinä surmaat tuon ritarin, niin
sinä syökset tämän valtakunnan suurimpaan turmioon, missä mikään
valtakunta koskaan on ollut. Sillä tämä ritari on korkeampi arvoltaan
kuin sinä luuletkaan.”

“Kuka hän sitten on?” kysyi Pellinore.

“Arthur kuningas.”

Silloin Pellinore olisi surmannut itsensä, sillä hän pelkäsi
kuninkaan vihaa, ja hän nosti miekkansa. Mutta Merlin pani hänet
lumoukseen, niin että hän vaipui raskaaseen uneen.

You may also like