Kymmenen ritaria etsimässä.

Silloin kaikki sekä ylhäiset että alhaiset ylistivät suuresti
Lancelot herraa sen kunnioituksen vuoksi, jota hän osoitti Tristram
herralle, ja sen Tristram herralle osoittamansa kunnioituksen tähden
häntä mainittiin ja kiitettiin paljo enemmän, kuin jos hän olisi
lyönyt viisisataa ritaria. Ja kaikki kansa, yksinomaan tämän hänen
ritarillisuutensa vuoksi, ensin jalosukuiset, suuret ja pienet, ja
sitten kaikki rahvaskin, huusi yhdestä suusta: “Lancelot herra on
voittanut taistelun, väittäköön vastaan kuka hyvänsä!” Se suututti ja
hävetti Lancelot herraa ja hän ratsasti Arthur kuninkaan luo.

“Voi”, kuningas sanoi, “me olemme kaikki peloissamme, kun Tristram
herra sillä tapaa lähti meidän luotamme. Totisesti hän on jaloimpia
ritareita, joiden koskaan olen nähnyt pitävän miekkaa tai keihästä
kädessään.”

Arthur kuningas ja Lancelot herra ottivat ratsunsa lähteäkseen
hakemaan Tristram herraa, mutta kun he tulivat sille teltalle,
jossa hän oli nukkunut yön ennen turnajaisia niin hän ja Dinadan
herra olivat jo menneet. Kuningas ja Lancelot herra olivat suuresti
suruissaan, kun eivät löytäneet häntä, ja palasivat neitojen
linnalle, valittaen kovasti Tristram herran haavoittumista ja hänen
äkkinäistä lähtöään.

“Totisesti”, Arthur kuningas sanoi, “minä olen enemmän murheissani
siitä etten saa tavata häntä, kuin kaikista niistä vammoista, joita
ritarini ovat saaneet näissä turnajaisissa.”

Juuri silloin tuli Gaheris herra ja kertoi Arthur kuninkaalle, että
sen jälkeen kuin Tristram herra oli haavoittunut, Palamides herra
oli lähtenyt hänen jälkeensä metsään ja vaatinut häntä tjostaamaan
kanssansa ja että Tristram herra oli siellä syössyt hänet maahan.

“Voi”, Arthur kuningas sanoi, “se oli suuri häpeä Palamides herralle,
koska Tristram herra oli vaikeasti haavoittunut, ja nyt sanokaamme me
kaikki, kuninkaat, ritarit ja arvon miehet, että Tristram herraa on
kutsuttava jaloksi ritariksi ja yhdeksi parhaimmista ritareista, mitä
koskaan elonpäivinäni olen nähnyt. Sillä minä tahdon, että te kaikki
tiedätte, että minä en milloinkaan ole nähnyt kenenkään ritarin
tekevän niin ihmeellisiä tekoja, kuin hän näinä kolmena päivänä on
tehnyt; sillä hän oli ensimäinen, joka alkoi ja pisimmän aikaa hän
kesti, paitsi tänä viimeisenä päivänä. Ja vaikka hän haavoittuikin
taistelussa, niin se tapahtui kahden jalon ritarin miehuullisessa
ottelussa; ja kun kaksi uljasta miestä ryntää toisiansa vastaan, niin
täytyy jommankumman joutua tappiolle, niinkuin Jumala kulloinkin
sallii.”

“Ja minä”, Lancelot herra sanoi, “ennemmin olisin minä luopunut
kaikista maistani, jotka isäni on jättänyt minulle perinnöksi, kuin
olisin tahtonut haavoittaa Tristram herraa, jos olisin hänet sillä
hetkellä tuntenut. Että minä haavoitin häntä, tapahtui senvuoksi,
että minä en nähnyt hänen kilpeänsä, sillä jos minä olisin nähnyt
hänen mustan kilpensä, niin en minä mistään hinnasta olisi puuttunut
häneen, sillä hiljattain hän teki minulle niin suuren hyvän työn,
ettei kenkään ritari koskaan voi suurempaa tehdä. Ja tunnettuahan
on, että hän otteli kolmenkymmenen ritarin kanssa ja ilman muuta
apua kuin Dinadan herran. Ja yhden asian minä lupaan, — Palamides
herra saa katua sitä epäystävällistä tekoaan, että hän ajoi takaa
sitä jaloa ritaria, jonka minä tapaturmassa haavoitin.” Niin Lancelot
herra ylisteli ja kiitteli Tristram herraa.

Sitten Arthur kuningas piti suuret pidot kaikille, jotka tahtoivat
tulla, ja pidoissa hän sanoi Lancelot herralle:

“Jollei teitä olisi ollut, emme olisi menettäneet Tristram herraa,
sillä hän oli täällä joka päivä siihen hetkeen asti kun te hänet
tapasitte, ja pahana hetkenä te hänen kanssaan ottelitte.”

“Arthur, valtiaani”, Lancelot virkkoi, “te soimaatte minua vikapääksi
hänen lähtöönsä. Totisesti se oli vastoin minun tahtoani. Mutta kun
miehet kuumenevat aseleikissä, niin he usein haavoittavat ystäviään
yhtähyvin kuin vihamiehiäänkin; ja, valtiaani, teidän tulee ymmärtää,
että Tristram herra on mies, jota minä en suinkaan ole halukas
vahingoittamaan, sillä hän on tehnyt minun hyväkseni enemmän, kuin
minä tähän asti olen ikinä tehnyt hänen hyväksensä.”

Sitten Lancelot herra tuotatti paikalle kirjan, ja sanoi:

“Tässä meitä on kymmenen ritaria, jotka vannomme kirjan päällä,
ettemme koskaan näinä kahtenatoista kuukautena jää toiseksi yötä
sinne, missä olemme yhden yön levänneet, kunnes olemme löytäneet
Tristram herran. Ja minä puolestani lupaan tämän kirjan päällä, että
jos vain hänet kohtaan, niin keinoilla millä tahansa tuon hänet tähän
hoviin, taikka muutoin henkeni menköön.”

Niiden kymmenen ritarin nimet, jotka lähtivät etsimään, olivat
seuraavat: Ensiksi oli Lancelot herra; sitten Ector herra, Ganisin
Bors herra, Bleoberis ja Blamor herrat; Lucan juomanlaskija; Uwaine
herra, Galihud herra, Lionel herra ja Galiodin herra.

Nämä kymmenen jaloa ritaria lähtivät Arthur kuninkaan hovista, ja he
ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat erääseen tienristeykseen, josta
lähti neljä valtatietä; ja siinä seurue hajaantui neljään osaan
Tristram herraa hakemaan.

Sillävälin Tristram herra ja Dinadan herra pitivät asuntoa erään
vanhan, Darras herra nimisen ritarin linnassa.

Jouduttuaan metsässä tappiolle Palamides herra oli melkein joutua
pois suunniltaan kiukusta ja vihasta Tristram herraa kohtaan, ja niin
hän päätti ajaa häntä takaa. Tullessaan eräälle joelle, hän koetti
hurjapäissään saada ratsunsa hyppäämään sen yli, mutta hänen ratsunsa
astui harhaan ja putosi jokeen, ja silloin Palamides herra pelkäsi
hukkuvansa. Kuitenkin hän pääsi irralleen hevosesta ja ui rannalle,
mutta hevonen upposi.

Kun Palamides herra saapui rantaan, niin hän riisui yltään varuksensa
ja istui maahan ja ulisi ja ulvoi ikäänkuin olisi menettänyt
järkensä. Juuri silloin muuan neito ratsasti Palamides herran
ohi, ja he puhuivat toisilleen sanoja, jotka eivät olleet heidän
kumpaisenkaan mieleen; niin neito jatkoi matkaansa kunnes hän tuli
siihen paikkaan, jossa Tristram herra asui erään vanhan ritarin
luona, ja siellä hän kertoi, kuinka hän sattumalta oli kohdannut
hulluimman ritarin, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.

“Mitä hänellä oli kilvessään?” Tristram herra sanoi.

“Se oli mustan ja valkoisen juovainen”, neito sanoi.

“Ah, se on Palamides herra”, Tristram herra virkkoi, “hän on uljas
ritari, sillä minä tiedän että hän on yksi parhaimpia ritareita,
joita on tässä valtakunnassa.”

Sitten tuo vanha ritari otti pienen hevosen ja ratsasti hakemaan
Palamides herraa ja toi hänet omaan kartanoonsa.

Joka kerta kun Palamides herra sattui näkemään Tristram herran, niin
hän katseli häntä tarkasti, sillä vaikkei hän tuntenut häntä, niin
hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt hänet ennen. Sitten hän tapasi
sanoa Dinadan herralle: “Jos koskaan kohtaan Tristram herran, niin
eipä hän ole pääsevä käsistäni.”

“Minua ihmetyttää”, Dinadan herra sanoi, “että te pöyhkeilette
Tristram herran selän takana, sillä vasta hiljattainhan hän oli
teidän käsissänne ja te hänen käsissänsä. Miksi ette pitänyt häntä
kiinni, kun hän teillä oli? Sillä minä näin itse pari kolme kertaa,
että Tristram herra piteli teitä jokseenkin kovakouraisesti.”




Silloin Palamides herra häpesi.

Siten he asustivat jonkun aikaa linnassa tuon vanhan ritarin, Darras
herran, luona. Mutta yhtenä päivänä tuli muuan neito, joka kertoi
Darras herralle, että kolme hänen pojistaan oli surmattu Neitojen
linnan turnajaisissa, ja kaksi oli tullut kauheasti haavoitetuiksi,
niin että luultavasti he eivät koskaan paranisi, ja kaiken tämän oli
tehnyt muuan jalo ritari, joka kantoi mustaa kilpeä. Silloin joku
sanoi, että se sama ritari, joka kantoi sitä mustaa kilpeä, oli juuri
Darras herran linnassa. Darras herra meni Tristramin huoneeseen, ja
sieltä hän löysi hänen kilpensä ja näytti sitä neidolle.

“Oi herra”, neito sanoi, “se sama mies, joka kantoi tätä kilpeä, se
teidän poikanne surmasi.”

Viipymättä Darras herra silloin heitti Tristram herran, Palamides
herran ja Dinadan herran ankaraan vankeuteen, ja siellä Tristram
herra kävi niin sairaaksi, että hän oli vähällä kuolla. Ja joka
päivä Palamides herra tapasi soimata Tristram herraa sen vanhan
vihan tähden, joka oli heidän välillään, mutta Tristram herra puhui
kauniisti ja vain vähän. Mutta kun Palamides herra näki Tristram
herran sairastuvan, niin se suretti häntä ja hän lohdutti Tristram
herraa parhaiten kuin taisi.

Sitten tuli Darras herran luo neljäkymmentä ritaria, jotka olivat
hänen omaa sukuansa, ja he olisivat tahtoneet surmata Tristram herran
ja hänen molemmat kumppaninsa; mutta Darras herra ei kuitenkaan
tahtonut siihen suostua, vaikka hän pitikin heitä yhä vankeudessa; ja
heillä oli kylliksi syömistä ja juomista.

Mutta Tristram herra kärsi siellä kovaa tuskaa, sillä sairaus yllätti
hänet, ja se on suurin vaiva mikä vankia saattaa kohdata. Sillä
niin kauan kuin vangilla on ruumiinsa terveys, niin hän voi kestää,
Jumalan avulla ja vapautuksen toivossa; mutta kun sairaus rupeaa
vangin ruumiiseen, niin silloin saattaa vanki sanoa, että kaikki onni
on häneltä viety, ja silloin hänellä on syytä itkeä ja valittaa. Ja
niin teki Tristram herra, kun sairaus yllätti hänet, sillä silloin
hänen oli niin vaikea olla, että hän melkein oli surmata itsensä.