Kuninkaallinen ritari

Kun Meliodas kuningas oli sopinut kuningattarensa kanssa, niin hän
hankki opettajan, joka oli viisas ja oppinut, ja hänen hoivassaan hän
lähetti nuoren Tristramin Ranskaan oppimaan sen maan kieltä ja tapoja
ja asetekoja. Ja opettajansa Gouvernailin keralla Tristram oli siellä
enemmän kuin seitsemän vuotta. Kun hän osasi puhua hyvin maan kieltä
ja kun hän oli oppinut kaikki mitä hän saattoi oppia siinä maassa,
niin hän palasi takaisin isänsä Meliodas kuninkaan luo. Ja sitten
Tristram opetteli soittamaan harppua ja voitti siinä taidossa kaikki
muut, niin ettei mistään maasta löydetty hänen vertaistansa. Siten
hän nuoruudessaan opetteli soittamaan harppua ja kaikkia soittimia,
ja myöhemmin kun hän kasvoi voimassa ja väkevyydessä, hän harrasti
ajometsästystä ja haukkajahtia enemmän kuin koskaan kenenkään
aatelismiehen on kuultu harrastaneen. Hän saattoi käytäntöön hyviä
menettelytapoja kaikkinaisten isojen ja pienten metsäeläinten
pyydystämisessä ja hän keksi kaikki ne sanat, joita käytetään
ajometsästyksessä ja haukkajahdissa. Senvuoksi Metsästyskirjaa, jossa
neuvotaan pyydystystä, ajometsästystä ja haukkajahtia, sanotaankin
Tristram herran kirjaksi. Ja sentähden kaikkien aatelismiesten, jotka
kantavat aseita, tulee hyvällä syyllä kunnioittaa Tristram herraa,
sillä hän opetti sellaisia metsästyssanoja, joita aatelismiehet
käyttävät vielä tänäkin päivänä, niin että kaikki saattavat
eroittaa aatelismiehen halpasukuisesta miehestä. Sillä se, joka on
jalosukuinen, seuraa toisten ylhäissyntyisten tapoja.

Tristram pysyi poissa, kunnes hänestä oli tullut iso ja väkevä ja
hän oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Kun hän palasi kotia,
niin Meliodas kuningas iloitsi suuresti pojastansa ja samoin hänen
puolisonsa, kuningatar. Sillä senjälkeen kun Tristram oli pelastanut
kuningattaren roviolla kuolemasta, tämä rakasti häntä koko elämänsä
ajan ja antoi hänelle paljon kalliita lahjoja. Ja minne ikinä
Tristram meni, niin kaikki hänestä pitivät.

Pian senjälkeen kun Tristram oli palannut Ranskasta, tapahtui että
Irlannin kuningas Anguish lähetti hakemaan Cornwallin kuninkaalta
Markilta sitä veroa, jota Cornwall monta talvea oli maksanut
Irlannille. Mutta seitsemään vuoteen Mark kuningas ei ollut sitä
maksanut, ja nyt hän ja hänen parooninsa vastasivat Irlannin
lähettiläälle, etteivät he maksaisikaan mitään.

“Sanokaa herrallenne”, he virkkoivat, “että jos hän yhä edelleenkin
tahtoo saada veroa Cornwallista, niin lähettäköön hän jonkun uljaan
ritarin taistelemaan oikeutensa puolesta, ja me hankimme toisen
ritarin puolustamaan omaa oikeuttamme.”

Sen vastauksen lähettiläs vei Irlantiin.

Anguish kuningas suuttui kovin siitä vastauksesta, ja hän kutsui
luokseen Marhaus herran, tuon oivan ritarin, joka oli tunnettu
uljuudestaan ja joka kuului Pyöreään pöytään ja oli Irlannin
kuningattaren veli.

“Jalo veli”, hän virkkoi, “pyydän että te menisitte Cornwalliin ja
taistelisitte meidän veromme puolesta, joka oikeutta myöten on meille
tuleva; ja kulukoon teiltä kuinka paljon tahansa, niin te olette
saapa enemmän kuin kylliksi tarpeisiinne.”

Marhaus herra suostui mielellänsä ja valmistautui kaikessa kiireessä
matkalle, ja lähti Irlannista ja saapui Cornwalliin lähelle
Tintagelin linnaa.

Mark kuningas oli suuresti suruissansa, kun hän kuuli että tuo uljas
ja jalo Marhaus herra oli saapunut taistelemaan Irlannin puolesta,
sillä hän ei tietänyt ketään ritaria, joka olisi uskaltanut taistella
hänen kanssaan, sillä siihen aikaan Marhaus herra oli maailman
mainioimpia ja kuuluisimpia ritareita.

Niin Marhaus herra odotti laivassaan Cornwallin edustalla, ja joka
päivä hän lähetti Mark kuninkaalle sanan, että tämä maksaisi veron,
joka oli maksamatta seitsemältä vuodelta, taikka toimittaisi jonkun
ritarin taistelemaan hänen kanssansa. Ja Cornwallin kansa julisti
joka paikassa, että se ritari, joka tahtoo taistella pelastaakseen
Cornwallin veronmaksusta, saisi sellaisen palkinnon, että hänelle
riittäisi rikkautta koko loppuiäkseen.

Muutamat paroonit neuvoivat Mark kuningasta lähettämään sanan
Arthurin hoviin ja pyytämään Järven herraa Lancelotia, jota siihen
aikaan pidettiin koko maailman merkillisimpänä ritarina. Mutta muut
paroonit kielsivät kuningasta siihen suostumasta ja sanoivat, että se
olisi turhaa vaivaa, sillä Marhaus herra oli Pyöreän pöydän ritari ja
senvuoksi toiset ritarit eivät mielellänsä rupeisi taistelemaan häntä
vastaan, paitsi jos ehkä joku omasta halustaan tahtoisi taistella
valepuvussa ja tuntemattomana. Niin kuningas ja kaikki hänen
parooninsa päättivät, ettei kannattanut lähettää hakemaan ketään
Pyöreän pöydän ritaria.

Sillävälin huhu oli saapunut Meliodas kuninkaan hoviin, kuinka
Marhaus herra odotteli Tintagelin linnan edustalla ja kuinka Mark
kuningas ei saattanut löytää minkäänlaista ritaria taistelemaan
puolestansa.

Kun nuori Tristram kuuli sen, niin hän vihastui ja häpesi kovin,
ettei ainoakaan Cornwallin ritari uskaltanut taistella Irlannin
Marhaus herraa vastaan. Ja niin hän meni isänsä Meliodas kuninkaan
luokse ja kysyi häneltä, mitä Mark kuninkaan tulisi tehdä, jotta hän
saisi pitää veronsa, sillä suuri häpeä olisi, jos Marhaus herra saisi
lähteä pois ilman että kenkään olisi hänen kanssaan taistellut.

“Mitä siihen asiaan tulee”, Meliodas virkkoi, “niin tiedä, Tristram
poikani, että Marhaus herraa pidetään yhtenä maailman parhaimmista
ritareista, ja hän on Pyöreän pöydän ritari. En tiedä tässä maassa
ketään ritaria, joka kykenisi häntä vastaan taistelemaan.”

Silloin Tristram valitti, ettei häntä vielä oltu tehty ritariksi, ja
pyysi isältään lupaa mennä Mark kuninkaan luokse, jotta tämä tekisi
hänet ritariksi. Meliodas kuningas suostui mielellänsä, ja niin
Tristram valmistautui matkalle ja ratsasti Cornwalliin. Ja kun hän
saapui sinne, niin hän kuuli sanottavan, ettei kukaan ritari tahtonut
taistella Marhaus herran kanssa. Silloin hän meni Mark kuninkaan
luokse ja sanoi: “Herra, jos te annatte minulle ritarin arvon, niin
minä tahdon taistella Marhaus herran kanssa.”

“Kuka te olette ja mistä tulette?” sanoi kuningas.

“Herra, minä tulen Meliodas kuninkaan luota, jolla oli puolisona
teidän sisarenne; ja että minä olen jalosukuinen, sen te hyvin
tiedätte.”

Mark kuningas katsoi Tristramia ja näki, että tämä oli vielä vallan
nuori, mutta erinomaisen roteva ja jalomuotoinen.

“Jalo herra”, kuningas virkkoi, “mikä on teidän nimenne ja missä
olette syntynyt.”

“Herra”, hän virkkoi, “Tristram on minun nimeni ja Lyonessen maassa
minä olen syntynyt.”

“Hyvin puhuttu”, sanoi kuningas, “ja jos te tahdotte taistella tämän
taistelun, niin minä teen teidät ritariksi.”

“Juuri sen vuoksi, enkä minkään muun, minä tulinkin luoksenne”,
Tristram virkkoi, ja silloin Mark kuningas teki hänet ritariksi.

Marhaus herra kuuli, että Cornwallin kuningas oli löytänyt ritarin,
joka oli valmis taistelemaan hänen kanssaan viimeiseen saakka. “Hyvä
on”, hän sanoi sanansaattajalle, “mutta sanokaa Mark kuninkaalle,
että minä en taistele kenenkään ritarin kanssa, jollei hän ole
kuninkaallista sukua, se on joko kuninkaan tai kuningattaren poika,
taikka syntynyt prinssistä tai prinsessasta.”

Mark kuningas lähetti hakemaan Tristramia ja kertoi hänelle, mitä
Marhaus herra oli sanonut.

“Ilmoittakaa hänelle”, Tristram virkkoi, “että minä olen sekä isän
että äidin puolelta yhtä jaloa verta kuin hänkin. Sillä minä olen
Meliodas kuninkaan poika, syntynyt teidän omasta sisarestanne,
Elizabeth ladystä, joka kuoli metsään minun syntyessäni.”

“Oi, armas sisarenpoikani”, Meliodas kuningas huusi, “tervetultuasi
luokseni.”

Silloin Mark kuningas kaikessa kiireessä toimitti Tristram herralle
parhaimman ratsun ja parhaimmat varukset mitä kullalla ja hopealla
voitiin saada, ja hän lähetti sanan Marhaus herralle, että
korkeampisukuinen mies kuin hän oli valmiina taistelemaan hänen
kanssansa.




Oli sovittu, että taistelu taisteltaisiin eräällä saarella, jonka
luona Marhaus herran laiva oli ankkurissa. Niin Tristram herra
pantiin alukseen, sekä hän että hänen ratsunsa, ja mukaan pantiin
kaikkea mikä oli tarpeellista heille molemmille. Ja kun Mark kuningas
ja hänen parooninsa näkivät, kuinka nuori Tristram herra lähti
taistelemaan Cornwallin oikeuksien puolesta, niin ei ollut sitä arvon
miestä eikä naista, jonka silmä ei olisi vettynyt nähdessään niin
nuoren ritarin antautuvan vaaraan heidän tähtensä.

Kun Tristram herra saapui saarelle, niin hän katsoi sen toiselle
puolelle ja näki siellä kuusi laivaa ankkurissa ja maalla laivojen
varjossa näkyi jalo ritari, Irlannin Marhaus herra. Silloin Tristram
herra käski palvelijansa Gouvernailin viedä hänen ratsunsa maihin ja
auttaa häntä asestautumaan, ja kun hän istui aseissaan satulassa,
kilpi valmiina olallaan, niin hän käski Gouvernailin mennä takaisin
alukseen.

“Sulje minut enoni Mark kuninkaan suosioon”, hän virkkoi, “ja
pyydä häntä hautaamaan minun ruumiini niinkuin parhaaksi näkee,
jos kaatuisin taistelussa, ja tietäköön hän, että minä en ikinä
pelkuruudesta antaudu. Jos kaadun enkä pakene, silloin he eivät
menetä mitään veroa minun tähteni, ja jos niin kävisi, että pakenisin
tai antautuisin voittajan armoille, niin älköön enoni minulle ikinä
suoko kristillistä hautausta. Ja henkesi uhalla pysy sinä loitolla
tältä saarelta, kunnes näet että olen lyöty, tai saanut surmani,
taikka että minä olen voittanut tuon toisen ritarin.” Niin he
erkanivat haikeasti itkien.

Kun Marhaus herra näki Tristramin ja kuinka nuori hän oli, niin
hän surkutteli hänen uhkarohkeuttaan ja kehoitti häntä palaamaan
laivaansa. Sillä Englannin ja koko maailman parhaimmat ritarit olivat
Marhaus herran kanssa koetelleet voimiansa ja hän oli ne kaikki
voittanut.

Mutta Tristram herra vastasi, että hän ei voinut luopua aseleikistä,
jonka vuoksi hänet oli tehty ritariksi. Hän oli kuninkaan poika
ja kuningattaren synnyttämä ja hän oli luvannut enolleen Mark
kuninkaalle taistella viimeiseen saakka ja vapauttaa Cornwallin
tuosta vanhasta verosta.

“Ja tiedä, Marhaus herra, sepä juuri minua yllyttääkin taistelemaan
kanssasi, että sinua kutsutaan maailman uljaimmaksi ritariksi, ja
sinun suuri maineesi se juuri kiihoittaa minua koettelemaan voimiani
sinua vastaan, sillä en ole vielä kenenkään kunnon ritarin kera
otellut. Ja koska minä tänään sain ritariarvon, niin kiitän onneani,
joka suo minun taistella niin uljasta ritaria vastaan kuin sinä olet.
Ja tiedä, Marhaus herra, että minä koetan voittaa kunniaa sinun
kauttasi, ja vaikka en ole vielä voimiani koettanut, niin toivon
saavani niitä kohta näyttää sinun ruumiisi päällä ja vapauttavani
Cornwallin maan ikuisiksi ajoiksi kaikista veronmaksuista Irlannille.”

Kun Tristram oli sanonut sanottavansa, niin Marhaus herra taas puhui
tähän tapaan:

“Jalo ritari, koska sinä minun kauttani kunniaa haluat voittaa,
niin ilmoitan sinulle, että sinä et mitään menetä, jos sinä kestät
kolme iskua minun puoleltani; sillä monasti koeteltujen ja nähtyjen
urotekojeni tähden Arthur kuningas minut koroitti Pyöreän pöydän
ritariksi.”

Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja törmäsivät niin rajusti
yhteen, että he syöksivät kumpikin toisensa maahan, ratsuineen
päivineen. Marhaus herra iski ison haavan Tristramin kylkeen
peitsensä kärjellä, ja irtautuen ratsuistaan he paljastivat miekkansa
ja työnsivät kilvet eteensä ja sivaltelivat toisiaan kuin rajut ja
rohkeat miehet ainakin. Mutta kun he olivat taistelleet ison aikaa,
niin Tristram herra oli vereksempi ja väkevämpi, ja mahtavalla
iskulla hän löi miekkansa Marhaus herran päähän, niin että se
tunki läpi hänen kypärinsä ja teräspäähineensä ja halkaisi hänen
aivokoppansa, ja miekka jäi kiinni kypäriin, niin että kolmasti
Tristram herran täytyi sitä tempaista, ennenkuin hän sen sai irti.
Ja Marhaus herra lankesi maahan polvillensa, Tristramin säilän kärki
aivokopassaan. Sitten hän äkkiä hoipersi hänen jalkojensa juureen,
ja heittäen miekkansa ja kilpensä luotaan hän juoksi hoippuen
laivoilleen ja pakeni. Ja Tristram herralle jäi Marhaus herran miekka
ja kilpi.

Niin Marhaus herra seurueineen lähti Irlantiin. Ja heti kun hän
saapui lankonsa Anguish kuninkaan luokse, hän tutkitutti haavansa.
Ja hänen päästään löytyi kappale Tristram herran miekasta, eivätkä
ketkään haavurit eivätkä lääkärit saaneet sitä sieltä pois, niin että
Marhaus herra kuoli. Mutta hänen kuolemansa jälkeen hänen sisarensa,
Irlannin kuningatar, säilytti aina luonaan sitä miekan kappaletta,
sillä hän oli päättänyt kostaa, milloin ikinä vain voisi.