Kummien seikkailujen metsä

Kun Iseult kuningatar kuuli, että Tristram herra oli nainut Brittanyn
Iseultin, niin hän lähetti kamarineidillään Bragwainella kirjeen
Tristramille, jossa hän sanoi, että jos Tristramia haluttaisi tulla
hänen hoviinsa ja ottaa Valkokätinen Iseult mukaansa, niin heitä
kohdeltaisiin oikein hyvin.

Tristram herran mielestä ei ollut hyvä ottaa vaimoansa mukaansa
Cornwalliin, sillä hän ei tietänyt, mitä saattaisi tapahtua Mark
kuninkaan vihamielisyyden vuoksi. Mutta hän kutsui luokseen lankonsa,
Kehydius herran ja kysyi, tahtoisiko tämä tulla hänen kanssaan.
Kehydius herra vastasi olevansa valmis koska hyvänsä. Niin pieni
laiva varustettiin pikaisesti, ja siihen he menivät, — Tristram
herra, Kehydius, Bragwaine neiti ja Gouvernail, Tristram herran
asemies.

Kun he olivat merellä, niin vastatuuli vei heidät Pohjois-Walesin
rannalle, lähelle Vaarallista linnaa. Silloin Tristram sanoi
Bragwaine neidille: “Odottakaa täällä minua kymmenen päivää, ja
jääköön Gouvernail, minun asemieheni, teidän seuraanne. Ja jos niin
käy että minua ei kuulu sen ajan kuluttua, niin kulkekaa lähintä
tietä Cornwalliin, sillä olen kuullut sanottavan, että tässä metsässä
saa kohdata monta kummaa seikkailua ja minä haluan koetella muutamia,
ennenkuin jatkan matkaani. Ja niin pian kuin voin, tahdon rientää
teidän jälkeenne.”

Tristram herra ja Kehydius herra ottivat ratsunsa ja jättivät
seuralaisensa ja ratsastivat pitkin metsää penikulman ja enemmänkin.
Ja siellä heille tuli vastaan muuan vaeltava ritari, jonka kanssa he
tjostasivat, mutta ensi törmäyksessä Kehydius herra suistui maahan
ja haavoittui vaikeasti. Niin Tristram herra ja se toinen ritari,
jonka nimi oli Walesin Lamorak, asettivat hänet kilvelle ja kantoivat
hänet keskellään erään metsänvartijan asuntoon, jonka mieleen he
teroittivat, että Kehydius herraa oli hyvin hoidettava. Kolmen
päivän perästä nuo molemmat toiset ritarit ottivat ratsunsa, ja tien
risteyksessä he erosivat.

Kun Tristram herra ratsasti tietänsä yksinään, niin sattui että hän
kohtasi Kay herran, hovimestarin. Kay herra kysyi Tristram herralta,
mistä maasta hän oli; ja jälkimäinen vastasi olevansa Cornwallin
maasta.

“Niinpä saattaa ollakin”, sanoi Kay herra pilkallisesti, “sillä eipä
Cornwallista ole koskaan kuulunut tulleenkaan ketään kelpo ritaria.”

“Sepä on pahasti puhuttu”, Tristram herra sanoi, “mutta minä pyydän
teitä ilmoittamaan minulle nimenne.”

“Herra, minun nimeni on Kay herra, hovimestari.”

“Sekö teidän nimenne on”, Tristram herra sanoi; “tietäkääpä
sitten, että teitä kutsutaan pahasuisimmaksi kaikista nyt elävistä
ritareista; teitä sanotaan kyllä uljaaksi ritariksi, mutta häijyksi
ja kaikkein ilkeäkielisimmäksi.”

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat eräälle sillalle, ja
siellä seisoi muuan ritari, joka ei tahtonut antaa heidän mennä
ohi, ennenkuin jompikumpi heistä oli tjostannut hänen kanssaan.
Niin ritari tjostasi Kay herran kanssa ja syöksi hänet maahan; sen
ritarin nimi oli Tor herra, Lamorak herran velipuoli, ja he olivat
Pellinoren poikia, sen saman ritarin, jonka kanssa Arthur kuningas
kerran oli otellut. Sitten Tristram herra ja Kay herra ratsastivat
majapaikkaansa, ja siellä he tapasivat erään toisen ritarin, jota
nimitettiin Brandiles herraksi, ja Tor herra tuli sinne pian jäljessä.

Kun nuo neljä ritaria istuivat illallisella, niin kolme heistä puhui
kaikkea pahaa Cornwallin ritareista. Tristram kuuli mitä he sanoivat,
ja hän puhui vain vähän, mutta ajatteli sitä enemmän, eikä hän sillä
kertaa ilmaissut heille nimeään.

Aamulla hän otti ratsunsa ja kulki heidän kanssaan. Matkalla
Brandiles herra tarjoutui taistelemaan hänen kanssaan, ja Tristram
herra paiskasi hänet maahan, ratsuineen päivineen. Sitten Tor
herra karautti Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra paiskasi
maahan hänetkin. Sitten hän ratsasti yksinään; Kay herra tuli hänen
perässään, mutta Tristram ei huolinut hänen seurastansa.

“Tahtoisinpa mielelläni tietää, mikä tuon ritarin nimi on”, virkkoi
Brandiles herra, ajaen Kay herran luokse.

“Tulkaa minun kanssani”, Kay herra sanoi, “pyytäkäämme häntä
ilmoittamaan meille nimensä.”

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat lähelle Tristramia ja
näkivät kuinka hän istui lähteen reunalla ja oli ottanut kypärin
päästänsä juodakseen lähteestä. Kun hän näki heidän tulevan, niin
hän sitoi kiinni kypärinsä ja otti ratsunsa ja tarjoutui tjostaamaan
heidän kanssansa.

“Älkäähän toki”, Brandiles herra sanoi, “äskenhän juuri tjostasimme
teidän kanssanne, emme tule siinä tarkoituksessa. Vaan me tulemme
pyytämään, että ritarillisuudesta ilmoittaisitte meille nimenne.”

“Jalot ritarit, koska se on teidän toivomuksenne ja koska se teitä
huvittaa, niin tietäkää sitten, että minun nimeni on Lyonessen
Tristram, Cornwallin kuninkaan Markin sisarenpoika.”

“Ajallansa kaikki tapahtuu”, Brandiles herra sanoi. “Tietäkää,
että me olemme oikein iloisia, että olemme tavanneet teidät,
ja me kuulumme ritariseurueeseen, joka oikein iloitsisi teidän
kumppanuudestanne. Sillä te olette se ritari, jota Pyöreän pöydän
ritarikunta kaikkein hartaimmin joukkoonsa haluaa.”

“Minä kiitän heitä heidän suuresta hyvyydestänsä”, Tristram herra
sanoi, “mutta tähän asti olen tuntenut, etten ole ollut mahdollinen
heidän joukkoonsa kuulumaan. Sillä minä en ole tehnyt sellaisia
ansiokkaita tekoja, jotta voisin kuulua moiseen ritarikuntaan.”

“Oh”, sanoi Kay herra, “jos te olette Lyonessen Tristram, niin te
olette se mies, jota tätä nykyä pidetään kaikkein miehuullisimpana,
lukuunottamatta Järven Lancelotia. Sillä sitä miestä ei ole
elävien joukossa, ei kristittyä eikä pakanaa, joka voisi näyttää
toisen sellaisen ritarin, jonka miehuutta ja taitoa ja sen lisäksi
uskollisuutta niin saattaisi ylistää. Sillä vielä ei ole yksikään
voinut kertoa hänestä mitään kunniatonta, eikä todistaa sitä todeksi.”

Sillä tapaa he puhelivat ison aikaa, ja sitten he erkanivat
toisistaan ja lähtivät ratsastamaan kukin sitä tietä, joka näytti
hänestä parhaimmalta.

Mutta tähän aikaan muuan ilkeä velhonainen, nimeltä Anna lady, oli
kauniilla sanoilla ja kavalalla viekkaudella houkutellut Arthur
kuninkaan ratsastamaan kanssansa Vaaralliseen metsään. Anna lady oli
suuri noita ja hän oli kauan aikaa rakastanut Arthur kuningasta,
ja senvuoksi hän oli tullut siihen maahan. Kun Arthur kuningas oli
lähtenyt tuon ladyn keralla, ja kun hänen ritarinsa huomasivat,
että hän oli poissa, niin useat heistä lähtivät kuninkaan jälkeen,
niinkuin Lancelot herra, Brandiles ja monet muut.

Velhonainen vei Arthur kuninkaan linnaansa ja toivoi voittavansa
hänen rakkautensa, mutta kuningas muisti omaa ladyänsä, Guinevere
kuningatarta, eikä suostunut rakastamaan tuota noitanaista, vaikka
tämä olisi käyttänyt mitä taikakeinoja tahansa. Silloin Anna lady
lähetti hänet joka päivä ratsastelemaan tuohon metsään omien
ritariensa kera, siinä tarkoituksessa, että hän olisi siellä saanut
surmansa. Sillä kun tämä Anna lady ei saanut tahtoansa täytetyksi,
niin hän koetti kaikilla kavalilla keinoilla saada Arthur kuninkaan
surmatuksi ja tapetuksi.

Mutta Järven neito — jonka nimi oli Nimue — joka yhä vieläkin
oli ystävällismielinen Arthur kuningasta kohtaan, sai ovelilla
taikakeinoillaan tietää, että kuningas oli suuressa vaarassa, ja
senvuoksi hän tuli Vaaralliseen metsään hakemaan Lancelot herraa tai
Tristram herraa Arthur kuninkaan avuksi. Sillä Järven lady tiesi että
sinä samana päivänä Arthur kuningas oli surmansa saava, jollei hän
saisi apua jommaltakummalta noista molemmista ritareista.

Niin hän ratsasti edestakaisin, kunnes hän kohtasi Tristram herran,
ja heti kun hän näki Tristramin, niin hän tunsi hänet.

“Oi, Tristram herra”, hän sanoi, “olkaa tervetullut ja siunattu
olkoon se hetki, jona teidät kohtasin! Sillä juuri tänä päivänä ja
näiden kahden tunnin kuluessa tulee tapahtumaan häpeällisin teko,
mitä koskaan on tehty tässä maassa.”

“Oi, jalo neito”, Tristram herra sanoi, “voinko minä sitä estää?”

“Seuratkaa minua”, neito sanoi, “ja niin nopeasti kuin vain voitte,
sillä te saatte nähdä maailman kunnianarvoisimman ritarin suuressa
hädässä.”

Silloin Tristram herra sanoi: “Minä olen valmis auttamaan sellaista
jaloa miestä.”

“Se ei ole kenkään parempi eikä huonompi kuin itse Arthur kuningas”,
sanoi Järven neito.

“Jumala varjelkoon häntä koskaan sellaiseen hätään joutumasta”, sanoi
Tristram herra.

He ratsastivat yhdessä täyttä karkua, kunnes saapuivat pienelle
linnalle, ja tuon linnan juurella he näkivät erään ritarin seisovan
ja taistelevan kahta ritaria vastaan. Tristram herra tarkasteli
niitä, ja viimein hän näki kuinka nuo molemmat ritarit paiskasivat
tuon yhden ritarin maahan ja toinen niistä irroitti hänen kypärinsä
lyödäkseen hänet kuoliaaksi. Ja Anna lady sai Arthur kuninkaan miekan
käteensä katkaistakseen sillä hänen kaulansa.




Silloin Tristram herra ryntäsi eteenpäin kaikella voimallaan ja
väellään ja huusi: “Kavala nainen, kavala nainen, anna olla!” Ja
nopeasti hän kaatoi toisen ritarin toisen perään, niin että ne
molemmat vaipuivat kuoliaina maahan.

Sillä välin Järven neito huusi Arthur kuninkaalle: “Älkää antako tuon
kavalan naisen päästä pakoon!” Ja Arthur kuningas sieppasi äkkiä tuon
ilkeän noidan kiinni, ja sillä samalla miekalla, jota tuo ilkeä noita
piti kädessään, Arthur kuningas löi poikki hänen päänsä.

Tristram herra asetti Arthur kuninkaan ratsun selkään ja ratsasti
pois hänen kerallaan, mutta hän varoitti Järven neitoa sillä kertaa
vielä ilmaisemasta hänen nimeänsä. Kun kuningas oli noussut ratsun
selkään, kiitti hän sydämellisesti Tristram herraa ja pyysi saada
tietää hänen nimensä, mutta Tristram ei tahtonut sanoa hänelle
muuta kuin että hän oli muuan seikkailuilla kulkeva ritariparka. Ja
niin hän teki kuninkaalle seuraa, kunnes tämä kohtasi muutamia omia
ritareitaan.

Penikulman kuljettuaan he kohtasivat Ector herran, joka ei tuntenut
Arthur kuningasta eikä Tristram herraa ja halusi tjostata heistä
toisen kanssa. Tristram herra suostui hänen tarjoukseensa, ja työnsi
hänet ykskaks alas satulasta. Sen tehtyään hän palasi taas kuninkaan
luo ja sanoi:

“Herrani, tuolla on yksi teidän ritareistanne, hän voi tehdä teille
seuraa, ja kerran te vielä tulette ymmärtämään, että minä tahdoin
teitä palvella.”

“Voi”, sanoi Arthur kuningas, “ilmoittakaa minulle, ken te olette.”

“En tällä kertaa”, sanoi Tristram herra. Niin hän lähti ja jätti
Arthur kuninkaan Ector herran seuraan.