Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin

Niin Tristram herra lähti Irlannista ja purjehti pitkin merta ja
suotuisa tuuli toi hänet Tintageliin Cornwalliin. Sanoma saapui Mark
kuninkaalle, että Tristram oli palannut ja että hän oli parantunut
haavoistansa, ja siitä Mark kuningas iloitsi suuresti ja kaikki hänen
parooninsa. Tristram jatkoi samaa menoa matkaansa isänsä Meliodas
kuninkaan luo, ja kuningas ja kuningatar, hänen äitipuolensa, ottivat
hänet mitä sydämellisimmin vastaan ja lahjoittivat hänelle paljon
maitaan ja aarteitaan.

Viivyttyään jonkun aikaa kotona, Tristram taas jätti isänsä hyvästi
ja palasi Cornwalliin Mark kuninkaan hoviin, ja siellä hän ison aikaa
eli ilossa ja riemussa, kunnes viimein suuri mustasukkaisuus ja viha
rikkoi hänen ja Mark kuninkaan välit, sillä he rakastivat molemmat
samaa ladyä.

Eräänä päivänä, kun Tristram oli matkalla tuota ladyä tervehtimään,
yht’äkkiä kolme ritaria karkasi hänen kimppuunsa, ja vaikka hän
voitti heidät kaikki ja haavoitti heidät vaikeasti, niin hän sentään
itsekin sai pahoja vammoja kahakassa.

Mark kuningas oli yksi noista päällekarkaajista, mutta hän ei
tahtonut, että se olisi tullut tunnetuksi, ja Tristram herra taas
ei ensinkään tiennyt kuninkaan kanssa tapelleensa. Kuninkaan
hoviherrat tulivat Tristramia lohduttamaan, kun hän makasi sairaana
vuoteessansa, sillä tuo viekas kuningas oli olevinaan suruissansa
sisarenpoikansa tähden. Niin kului monta päivää ja viikkoa, ja kaikki
näytti olevan unohdettu ja anteeksi annettu.

Mutta koko elinaikanaan ei Mark kuningas enää sen perästä rakastanut
Tristramia. Vaikka sanat olivat kauniit, niin rakkautta ei ollut.
Kuningas mietti yhä mielessään, kuinka hän saisi sisarenpoikansa pois
päiviltä. Silloin hänen mieleensä juolahti, että hänen piti lähettää
Tristram Irlantiin kosimaan Kaunista Iseultia. Sillä Tristram herra
oli niin suuresti ylistänyt hänen kauneuttaan ja hyvyyttään, että
Mark kuningas sanoi tahtovansa naida neidon ja käski sentähden
Tristramin mennä Irlantiin hänen lähettiläänään. Ja kaikkea tätä
kuningas suunnitteli siinä tarkoituksessa että Tristram saisi
surmansa, sillä hän tunsi Anguish kuninkaan vihamielisyyden.

Mutta kun hänen enonsa sitä halusi, niin Tristram herra ei tahtonut
kieltäytyä asiaa toimittamasta, ei niiden vaarojenkaan uhalla, jotka
saattoivat häntä kohdata, vaan hän valmistautui lähtemään matkalle
niin komeassa asussa kuin ikinä ajatella saattoi.

Hän otti mukaansa jaloimmat ritarit mitä hovista saattoi löytää ja
he olivat puetut mitä loistavimpiin ja kallisarvoisimpiin pukuihin,
kuten sen ajan tapa oli.

Niin Tristram herra lähti ja laski aavalle merelle kaikkine
joukkoineen. Mutta kohta kun he olivat tulleet ulapalle, joutuivat
he ankaran myrskyn käsiin, joka ajoi heidät takaisin Englannin
rannikolle, ja niin he joutuivat lähelle Camelotia, ja hyvin
iloissaan he olivat että hengissä pääsivät rannalle. Kun he olivat
nousseet maihin, niin Tristram herra pystytti telttansa Camelotin
alueelle ja ripusti kilpensä teltan sivuun.

Juuri siihen aikaan kaksi ritaria, jotka olivat veljekset, Ganisin
herra Blamor ja Bleoberis herra, Järven herran Lancelotin serkut,
olivat molemmat käskemässä Irlannin kuningasta Anguishia Arthurin
hoviin Arthur kuninkaan suosion menettämisen uhalla. Ja jos Irlannin
kuningas ei määräpäivänä saapuisi, niin hän menettäisi maansa.

Silloin tapahtui, että tuona määrättynä päivänä ei Arthur
kuningas eikä Lancelot herra voineet olla saapuvilla asiaa
ratkaisemassa, sillä Arthur kuningas oli Lancelot herran kera
Ilojentarhan linnassa. Senvuoksi Arthur kuningas määräsi Carados
kuninkaan ja Skotlantilaisten kuninkaan menemään Camelotiin siksi
ratkaisupäiväksi, ja kun he olivat siellä, niin Irlannin kuningas
Anguish tuli tiedustelemaan mistä häntä syytettiin.

Silloin Ganisin Blamor syytti Irlannin kuningasta petturuudesta, että
hän oli kavalasti surmannut englantilaisen ritarin serkun hovissaan
Irlannissa.

Anguish kuningas oli suuresti suruissaan ja hämmästynyt tästä
syytöksestä. Hän oli tullut Arthur kuninkaan käskemänä eikä tietänyt
ennen Camelotiin saapumistaan edes minkä vuoksi hänet sinne oli
haettu. Kun hän kuuli mitä Blamor herralla oli sanottavana, niin
hän ymmärsi täysin, ettei ollut muuta neuvoa kuin vastata hänelle
ritarin tavoin. Sillä siihen aikaan oli tapana, että jos jotakuta
oli syytetty petoksesta tai murhasta, niin hänen tuli taistella mies
miestä vastaan, taikka sitten hankkia joku toinen ritari taistelemaan
edestänsä. Kaikellaisia murhia nimitettiin siihen aikaan “petokseksi”.




Anguish kuningas oli aivan allapäin, kun hän sai tietää tuon
syytöksen, sillä hän tiesi että Blamor herra oli uljas ritari ja
polveutui uljaista ritareista. Tuomarit soivat hänelle kolme päivää
aikaa antaakseen vastauksensa. Niin Anguish kuningas lähti asuntoonsa.

Sillävälin Tristram herran ollessa teltassaan Camelotin luona, hänen
asemiehensä Gouvernail tuli ja kertoi hänelle kuinka Anguish kuningas
oli saapunut sinne Irlannista ja kuinka hän oli joutunut suureen
hätään ja kuinka häntä oli syytetty ja vedetty edesvastaukseen
murhasta.

“Totisesti”, Tristram herra virkkoi, “nuopa ovat parhaita uutisia
mitä minä seitsemään viime vuoteen olen saanut, sillä nytpä Irlannin
kuningas tarvitsee minun apuani, sillä uskallanpa sanoa, ettei tässä
maassa eikä Arthur kuninkaan hovissa ole ainoatakaan ritaria, joka
uskaltaisi antautua taisteluun Blamor herran kanssa. Voittaakseni
Irlannin kuninkaan suosion tahdon ruveta taisteluun, ja senvuoksi
tulee sinun, Gouvernail, viedä minut kuninkaan luo.”

Gouvernail meni siis Anguish kuninkaan luo ja tervehti häntä
kauniisti. Kuningas toivotti hänet tervetulleeksi ja kysyi mitä hän
halusi.

“Herra”, Gouvernail virkkoi, “täällä on lähitienoilla muuan ritari,
joka haluaisi puhua teidän kanssanne. Hän käski minun teille
ilmoittamaan, että hän tahtoo teitä auttaa.”

“Kuka ritari se on?” kuningas kysyi.

“Herra”, Gouvernail virkkoi, “Lyonessen herra Tristram se on;
palkitakseen teille sitä hyvyyttä, jota osoititte hänelle
valtakunnassanne, hän nyt tahtoo teitä auttaa tässä maassa.”

“Tule pian kanssani, hyvä mies”, kuningas virkkoi, “ja vie minut
Tristram herran luo.”

Niin Anguish kuningas otti pienen ratsastushevosen ja vain muutamia
seuralaisia ja tuli Tristram herran teltalle.

Kun Tristram herra näki kuninkaan, niin hän juoksi häntä vastaan
ja tahtoi kannattaa hänen jalustintaan. Mutta kuningas hyppäsi
ketterästi ratsunsa selästä ja he syleilivät toisiaan molemmat.

“Minun armollinen herrani”, Tristram virkkoi, “suuri kiitos kaikesta
hyvyydestänne, jota minulle osoititte kun olin maassanne. Lupasin
teille silloin, että teitä auttaisin, koska ikinä vain voisin.”

“Jalo ritari”, kuningas virkkoi, “nyt teitä kovin tarvitsen. En
milloinkaan ole niin kovin kenenkään ritarin apua tarvinnut.”

“Kuinka niin, hyvä herrani?” Tristram kysyi.

“Kerron sen teille”, kuningas virkkoi. “Minut on vaadittu tulemaan
tänne maastani ja minua syytetään erään ritarin kuolemasta, joka
oli sukua tuolle uljaalle Lancelot herralle, ja senvuoksi Ganisin
herra Blamor, Bleoberis herran veli on vaatinut minua taistelemaan
kanssansa, taikka sitten hankkimaan sijastani jonkun toisen ritarin.
Ja minä tiedän hyvin että ne, jotka polveutuvat Ban kuninkaan
suvusta, niinkuin Lancelot herra ja nuo toiset, ovat ylen jaloja
ritareita ja heitä on niin vaikea voittaa taistelussa, etten tiedä
ketään heidän kaltaistaan.”

“Herra”, Tristram virkkoi, “koska te osoititte minulle niin suurta
kunniaa Irlannissa, ja teidän tyttärenne, minun ladyni, Kauniin
Iseultin tähden minä tahdon teidän puolestanne taistella, sillä
ehdolla että lupaatte minulle kaksi asiaa, että vannotte olevanne
oikeassa ja että ette ollut antanut suostumustanne tuon ritarin
surmaan. Sitten kun olen taistellut tämän taistelun ja jos Jumala
antaa minun onnistua, te saatte antaa minulle palkinnon, mitä hyvänsä
kohtuullista teiltä pyydän.”

“Totisesti”, kuningas virkkoi, “te olette saapa mitä ikinä pyydätte.”

You may also like