Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä

Lancelot herra ratsasti neidon keralla, niinkuin hän oli luvannut,
auttaakseen häntä tuota ilkeätä ritaria vastaan, joka ryöväili ja
kiusasi kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia.

“Hän on häpeäksi koko ritarikunnalle ja valansa rikkoja”, Lancelot
sanoi, “ja se on synti että hän saa elää. Mutta hyvä neito,
ratsastakaa te edellä; minä pysyttelen piilossa ja jos hän teitä
häiritsee tai ahdistaa, niin minä tulen teidän avuksenne ja opetan
hänelle ritarin tapoja.”

Niin tyttö ratsasti hiljakseen eteenpäin valtatietä pitkin.

Pian ajaa karautti metsästä tuo ilkeä ritari, ja hänen asemiehensä
oli hänen mukanaan, ja hän otti neidon hevosen selästä ja neito
kirkasi.

Silloin Lancelot herra tuli täyttä karkua paikalle.

“Ohoi sinä rietas konna ja ritariuden häpäisijä!” hän huusi. “Kuka
sinut on opettanut ahdistamaan ladyjä ja aatelisnaisia?”

Kun ritari kuuli tuon läksytyksen, niin hän ei vastannut sanaakaan,
vaan veti miekkansa ja ratsasti Lancelot herraa kohden. Silloin
Lancelot otti peitsensä ja paljasti miekkansa ja antoi ritarille
sellaisen iskun kypäriin, että hänen päänsä halkesi kurkkuun asti.

“Nyt sinä olet saanut palkkasi, jonka jo kauan sitten olit ansainnut,
ja se on totta”, neito silloin virkkoi. “Sillä samoin kuin Turquine
herra vaani ja surmasi ritareita, niin tämä ritari väijyi ja surmasi
ladyjä ja neitiä ja aatelisnaisia; ja hänen nimensä oli Villinmetsän
herra Peris.”

“No, neito”, Lancelot virkkoi, “tahdotteko minulta vielä jotain
palveluksia.”

“En, herra, en tällä kertaa”, neito virkkoi, “vaan Kristus teitä
varjelkoon, minne ikinä menettekin! Sillä kohteliain ritari te olette
ja lempein ja ystävällisin kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia kohtaan
kaikista ritareista maan päällä.”

Ja niin neito ja Lancelot herra erosivat.

Sitten Lancelot herra ratsasti pitkin synkkää metsää kaksi päivää ja
enemmänkin, ja kova oli hänen leposijansa. Kolmantena päivänä hän
ratsasti pitkän sillan yli, ja silloin äkkiä hänen päälleen karkasi
kauheannäköinen moukka, joka iski hänen ratsuaan turpaan niin että
se nousi takajaloilleen, ja kysyi Lancelotilta, kuinka hän ratsasti
sillan yli ilman hänen lupaansa.

“Miksipä minä en ratsastaisi tätä tietä?” Lancelot herra sanoi.

“Sinulla ei ole valitsemisen varaa”, moukka sanoi ja tavoitti häntä
isolla raudoitetulla nuijalla.

Silloin Lancelot herra paljasti miekkansa ja väisti iskun ja halkaisi
ilkiön pään.

Sillan päässä oli kaunis kylä, ja kaikki kansa, miehet ja naiset,
huusivat Lancelot herralle.

“Jopa teit teon joka sinut turmioon vie, sillä sinä surmasit meidän
linnamme pääportinvartijan.”

Lancelot ei välittänyt heidän sanoistaan, vaan meni suoraan linnaan.
Ja kun hän saapui sinne, niin hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja
sitoi sen linnanmuurissa olevaan renkaaseen. Ja muurin sisäpuolella
hän näki kauniin viheriän pihan ja sinne hän meni, sillä se oli hänen
mielestänsä sopiva taistelukentäksi. Ja hän katseli ympärilleen ja
näki ovissa ja akkunoissa paljo ihmisiä, jotka huusivat:

“Jalo ritari, sinä olet turman tiellä!”

Ja pian hyökkäsi hänen päälleen kaksi isoa jättiläistä, jotka
olivat sangen lujasti asestettuja, paitsi että heidän päänsä olivat
paljaina, ja heillä oli kauheat nuijat käsissään. Heilahduttaen
kilpensä eteensä Lancelot herra torjui toisen jättiläisen nuijan
iskun ja halkaisi hänen päänsä miekallaan. Kun toinen jättiläinen
näki sen, niin hän läksi juoksemaan pakoon kuin hullu, mutta Lancelot
juoksi hänen peräänsä minkä ennätti ja iski häntä miekallaan
hartioihin ja tappoi hänet.

Sitten Lancelot meni linnan halliin ja siellä tuli häntä vastaan
kuusikymmentä ladyä ja neitoa, jotka kaikki polvistuivat hänen
eteensä ja kiittivät Jumalaa ja häntä pelastuksestansa.

“Sillä, herra”, he virkkoivat, “me olemme useimmat olleet täällä
vankeina seitsemän vuotta ja me olemme valmistaneet kaikellaisia
silkkikankaita ruokamme edestä, ja me olemme kaikki korkeasukuisia
aatelisnaisia. Siunattu olkoon se hetki, jolloin sinä synnyit, sillä
sinä olet tehnyt jaloimman teon, mitä milloinkaan kukaan ritari
on tehnyt, ja sen me tahdomme pitää muistossamme. Ja me pyydämme
kaikki, että sinä sanoisit meille nimesi, että me voisimme kertoa
ystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta.”

“Ihanat neidot”, Lancelot virkkoi, “minun nimeni on Järven herra
Lancelot.”

“Ah, herra”, naiset virkkoivat, “tottakai sinä se oletkin, sillä
niinkuin arvelimmekin, ei paitsi sinua kukaan ritari olisi noita
kahta jättiläistä voittanut. Moni kunnon ritari kyllä koetti, mutta
surmansa täällä sai, ja monta kertaa me toivoimme sinun tulevan,
sillä nuo jättiläiset eivät pelänneet ketään muuta kuin sinua.”

“No nyt te voitte sanoa ystävillenne, kuinka ja ken teidät pelasti”,
Lancelot virkkoi, “ja tervehtikää heitä kaikkia minun puolestani.
Mitä aarteita tässä linnassa on, ne minä annan teille korvaukseksi
kärsimyksistänne; ja se lordi, joka on tämän linnan omistaja,
ottakoon sen haltuunsa, niin kuin oikein on.”

“Tämän linnan nimi on Tintagel”, naiset sanoivat, “ja se oli jonkun
aikaa erään herttuan oma, joka oli kauniin Igrainen puoliso. Ja
herttuan kuoleman jälkeen Igraine meni avioksi Uther Pendragon
kuninkaalle ja Arthur oli heidän poikansa.”

“Vai niin”, Lancelot virkkoi, “kyllä ymmärrän, kenelle tämä linna
kuuluu.”

Ja niin hän jätti kaikki ladyt Jumalan haltuun ja lähti.

Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti monen asumattoman ja
oudon seudun läpi, ja poikki monien vesien ja halki monien laaksojen,
ja kehno oli hänen leposijansa. Viimein myöhään eräänä iltana hän
saapui sattumalta kauniille kartanonpihalle, ja siellä hän tapasi
vanhan rouvan, joka otti hänet suopeasti vastaan ja kestitsi hyvin
häntä ja hänen ratsuansa. Ja sitten hänen emäntänsä vei hänet
nukkumaan kauniiseen huoneeseen, joka oli porttikäytävän päällä.
Ja Lancelot herra riisui aseensa ja otti yltään varuksensa ja meni
nukkumaan ja vaipui pian uneen.

Kohta senjälkeen tuli joku ratsun selässä ja koputti kiireesti
portinovelle. Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hän nousi, ja
katsoessaan ulos akkunasta hän näki kuunvalossa kolme ritaria tulevan
täyttä laukkaa tuon yksinäisen ritarin perässä, ja kaikki kolme
sivalsivat häntä yhtä haavaa miekoillansa ja tuo yksinäinen ritari
kääntyi uljaasti heitä vastaan ja puolusti itseänsä.

“Totisesti”, Lancelot herra virkkoi, “tuota yksinäistä ritaria minun
tulee auttaa, sillä häpeällistä olisi minun katsella, kuinka kolme
ritaria on yhden kimpussa, ja jos hän saisi surmansa, niin minä
olisin osallinen hänen kuolemaansa.”

Ja hän otti aseensa ja meni ulos ikkunasta ja laski itsensä alas
lakanalla noiden neljän ritarin luokse.




“Kääntykää, te ritarit, minun puoleeni”, hän huusi, “ja heretkää
ahdistamasta tuota ritaria!”

Silloin he kaikki jättivät rauhaan sen ritarin, joka oli Kay herra,
ja kääntyivät Lancelot herraa vastaan, ja ankara ottelu alkoi, sillä
he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja iskivät Lancelotiin aimo
iskuja ja ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta kun Kay herra olisi
tullut Lancelot herran avuksi, niin jälkimäinen pyysi että hän saisi
taistella yksin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi Kay herra vetäytyi
syrjään. Ja nopsasti silloin, kuudella iskulla, Lancelot herra kaatoi
kaikki ritarit maahan.

Silloin he kaikki huusivat: “Herra ritari, me antaudumme teille,
koska olette verrattoman voimallinen mies.”

“Vai niin”, Lancelot herra virkkoi, “mutta minä en salli että te
antaudutte minulle, vaan jos te antaudutte hovimestarille, Kay
herralle, niin sillä ehdolla minä säästän teidän henkenne, mutta en
muuten.”

“Sitä emme mielellämme tee, jalo ritari”, he virkkoivat, “sillä mehän
ajoimme Kay herran tänne ja olisimme voittaneet hänet, joll’ette te
olisi tullut väliin; eihän meillä siis ole syytä antautua hänelle.”

“Ajatelkaa tarkoin”, Lancelot virkkoi, “sillä teidän on valitseminen
saatteko elää vai kuolla. Jos te antaudutte, niin teidän tulee
antautua Kay herralle.”

“No hyvä”, he sanoivat, “koska te olette säästänyt meidän henkemme,
niin me tahdomme tehdä niinkuin te käskette.”

Silloin Lancelot käski heidän mennä Arthur kuninkaan hoviin ensi
helluntaipäiväksi ja antautua siellä Guinevere kuningattarelle ja
sanoa, että Kay herra oli heidät lähettänyt hänen vangeiksensa. Ja
kaikki ritarit vannoivat lujasti miekkansa kautta, että he niin
tekisivät. Niin Lancelot herra antoi heidän lähteä.

Sitten hän koputti portille miekkansa kahvalla, ja silloin hänen
isäntänsä tuli, ja he astuivat sisään, hän ja Kay herra.

Hänen isäntänsä ei ollut ensinkään kuullut tuota kahakkaa ja
hämmästyi suuresti, kun hän näki heidät. “Herra”, hän virkkoi, “minä
luulin että te olitte vuoteessanne.”

“Niin olinkin”, Lancelot herra virkkoi, “mutta minä nousin ja
hyppäsin ulos ikkunasta auttamaan muuatta vanhaa toveriani.”

Ja kun he tulivat lähelle valoa, niin Kay herra näki, että hänen
pelastajansa oli Lancelot herra, ja hän polvistui ja kiitti häntä
kaikesta hänen hyvyydestänsä, Lancelot herra kun jo toisen kerran oli
pelastanut hänet kuolemasta.

“Herra”, Lancelot virkkoi, “minä en ole tehnyt muuta kuin
velvollisuuteni, niin että te olette tervetullut; ja täällä teidän
sopii levätä ja koota voimia.”

Kun Kay herra oli riisunut aseensa, niin hän pyysi ruokaa, ja sitä
tuotiin, ja hän söi nälkäisesti. Ja kun hän oli syönyt, niin hän ja
Lancelot herra menivät makuulle ja he nukkuivat molemmat samassa
huoneessa.

Aamulla Lancelot herra nousi varhain ja jätti Kay herran nukkumaan.
Ja Lancelot herra otti Kay herran varukset ja hänen kilpensä ja
asestautui. Sitten hän meni talliin ja haki Kay herran ratsun ja
jätti hyvästit isännällensä ja lähti.

Sitten vähän ajan perästä Kay herra nousi ja kaipasi Lancelot
herraa. Ja silloin hän huomasi että Lancelot herra oli ottanut hänen
varuksensa ja ratsunsa.

“Kautta kunniani, Lancelot herra tahtoo kiusotella joitakuita Arthur
kuninkaan hovilaisia. Ja kyllä ritarit ovatkin kopeita häntä kohtaan,
kun luulevat häntä minuksi, sen takaan; ja niin heitä petetään. Ja
koska minulla on nämä varukset ja tämä kilpi, niin saan varmasti
ratsastaa rauhassa.”

Sitten Kay herra kiitti isäntäänsä ja lähti pian.