Kuinka Galahad tehtiin ritariksi.

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä helluntaipäivästä, jolloin
Arthur kuningas ja hänen ritarinsa pitivät pitoja Camelotissa ja
erakko oli ennustanut, kuka Vaarallisella istuimella oli istuva. Ja
kaikki nämä vuodet oli Vaarallinen istuin seisonut tyhjänä.

Oli taas helluntaiaatto, jolloin koko Pyöreän pöydän ritarikunta oli
saapunut Camelotiin uudistamaan juhlalliset lupauksensa ja ottamaan
osaa pyhään palvelukseen. Pöydät oli jo asetettu valmiiksi juhlaa
varten, kun suoraapäätä ratsasti saliin muuan vallasnainen, joka oli
ajanut täyttä karkua, sillä hänen hevosensa oli märkänä hiestä.

Hän astui satulasta ja tuli Arthur kuninkaan eteen ja tervehti häntä;
ja kuningas sanoi: “Neito, Jumala sinua siunatkoon!”

“Herra”, neito sanoi, “minä pyydän teitä sanomaan minulle, missä
Lancelot herra on.”

“Tuolla hänet näette”, sanoi kuningas.

Sitten neito meni Lancelotin luokse ja sanoi: “Lancelot herra, minä
tervehdin teitä Pelles kuninkaan puolesta ja pyydän teitä tulemaan
kanssani tähän läheiseen metsään.”

Lancelot herra kysyi häneltä, kenen hovissa hän asui.

“Minä asun Pelles kuninkaan hovissa”, neito vastasi.

“Mitä te minusta tahdotte?” kysyi Lancelot herra.

“Saatte tietää, kun tulette metsään.”

“Hyvä”, Lancelot sanoi, “minä tulen mielelläni teidän mukananne.”

Niin Lancelot herra käski asemiehensä satuloida ratsun ja tuoda
aseet, ja mies teki niinkuin käskettiin.

Sitten tuli Guinevere kuningatar Lancelotin luo ja sanoi: “Tahdotteko
te jättää meidät tänä suurena juhlapäivänä?”

“Rouva”, vallasnainen sanoi, “huomenna päivällisen aikaan hän on taas
teidän luonanne.”

“Jos en tietäisi että hän huomenna taas on täällä meidän kerallamme”,
sanoi kuningatar, “niin en mielisuosiolla laskisikaan häntä
lähtemään.”

Sitten Lancelot herra lähti tuon vallasnaisen keralla. He
ratsastivat, kunnes saapuivat metsään ja suureen laaksoon, jossa he
näkivät nunnaluostarin. Asemies oli valmiina avaamassa portteja,
ja he ratsastivat pihaan ja astuivat alas ratsujensa selästä, ja
kaunis joukkue tuli Lancelot herran ympärille ja toivotti hänet
tervetulleeksi.

He veivät hänet abbedissan kammioon ja riisuivat häneltä aseet
ja varukset, ja siellä Lancelot herra tapasi kaksi orpanaansa
Bors herran ja Lionel herran, jotka olivat suuresti iloissaan ja
kummastuksissaan, kun hänet näkivät.

“Herra”, virkkoi Bors herra, “mikä seikkailu sinut tänne toi, sillä
me luulimme tapaavamme sinut huomenna Camelotissa?”

“Totisesti”, Lancelot herra sanoi, “eräs vallasnainen toi minut
tänne, mutta mistä syystä en tiedä.”

Kun he siten seisoivat puhellen keskenänsä, tuli kaksitoista nunnaa,
jotka toivat mukanaan noin viisitoista vuotiaan pojan, niin kauniin
ja solakan, että tuskin mistään maailmasta saattoi löytää hänen
vertaistansa. Ja kaikki naiset itkivät.

“Herra”, he sanoivat, “me tuomme tässä teille tämän lapsen,
Galahadin, jota me olemme kasvattaneet ja vaalineet, ja me pyydämme
teitä lyömään hänet ritariksi; sillä ansiokkaamman miehen kädestä hän
ei voi ritariarvoa saada.”

Lancelot herra katseli tuota nuorta asemiestä ja näki että hän oli
hyvän ja hurskaan näköinen kuin kyyhkynen ja kaikin puolin hyvin
muodostunut, niin ettei hän mielestään ollut koskaan nähnyt sen
ikäistä miestä niin kaunista kasvoilta ja vartalolta.

Silloin Lancelot herra sanoi: “Onko tämä hänen oma toivomuksensa?”

Ja poika ja kaikki nunnat sanoivat: “On!”

“Sitten hän on saapa ritariuden korkean arvon huomenna suuren juhlan
kunniaksi”, Lancelot sanoi.

Sinä iltana kestittiin Lancelot herraa ylenpalttisen hyvin ja aamun
koittaessa hän Galahadin pyynnöstä löi tämän ritariksi.

“Jumala tehköön teistä hyvän miehen”, Lancelot herra sanoi, “sillä
kauneutta ei teiltä suinkaan puutu. No, jalo herra, tahdotteko tulla
minun kanssani Arthur kuninkaan hoviin?”

“En”, sanoi poika, “en tällä hetkellä voi tulla teidän kanssanne.”

Niin Lancelot herra lähti luostarista ja otti molemmat orpanansa
mukaansa ja he tulivat Camelotiin kello yhdeksän aikaan
helluntaipäivän aamuna. Sillä hetkellä kuningas ja kuningatar olivat
menneet tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan. Kun kuningas ja
kaikki ritarit tulivat takaisin, niin paroonit näkivät että kaikkiin
Pyöreän pöydän istuimiin oli kirjoitettu kultakirjaimia — tuossa
tuli yhden istua, ja tuossa toisen.

Siten he kulkivat pitkin tuoliriviä, kunnes tulivat Vaaralliselle
istuimelle, missä he näkivät kultakirjaimia, äskettäin kirjoitettuja,
jotka sanoivat:

_”Kun neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta on kulunut meidän Herramme
Jesuksen Kristuksen kärsimyksestä, on tämä istuin täyttyvä.”_

Silloin sanoivat kaikki: “Tämäpä on ihmeellistä.”

“Totisesti perin ihmeellistä”, sanoi Lancelot herra; ja sitten hän
laski kirjoituksen mainitseman ajanjakson meidän Herramme kuolemasta
siihen päivään saakka. “Minusta näyttää”, hän sanoi, “että juuri tänä
päivänä tämän istuimen pitäisi täyttyä, sillä tänä helluntaijuhlana
tulee neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta kuluneeksi. Ja jos se on
kaikkien mieleen, niin minä neuvoisin ettei näytettäisi yhtäkään
näistä kirjaimista, kunnes se tulee, joka on tällä istuimella
istuva.” Sitten he määräsivät tuotavaksi silkkivaatteen noiden
Vaarallisen istuimen kirjainten peitteeksi, ja senjälkeen Arthur
kuningas käski heidän kiirehtiä päivälliselle.

Silloin sanoi Kay herra, hovimestari, kuninkaalle: “Herra, jos te
menette nyt aterialle, niin te rikotte hovinne vanhaa tapaa vastaan.
Sillä teillä ei ole ollut tapana istua pöytään tänä päivänä,
ennenkuin olette nähnyt jonkun seikkailun.”

“Se on totta”, kuningas sanoi, “mutta minä iloitsin niin suuresti
Lancelot herrasta ja hänen orpanoistaan, jotka ovat terveinä ja
reippaina saapuneet hoviin, että minä en ollenkaan muistanut vanhaa
tapaani.”

Kun he siinä seisoivat puhelemassa, niin sisään astui muuan asemies.

“Herra”, hän sanoi kuninkaalle, “minä tuon teille kummia sanomia.”

“No, mitä sitten?” kuningas sanoi.

“Herra, täällä lähellä Camelot joessa näin minä ison kiven kelluvan
veden päällä ja siihen oli miekka pistettynä.”

“Tahdonpa nähdä sen kumman”, kuningas sanoi.

Niin kaikki ritarit menivät hänen kerallansa, ja kun he tulivat
joelle, niin ne näkivät siinä kiven kelluvan, ikäänkuin se olisi
ollut punaista marmoria, ja siihen oli pistettynä kaunis ja komea
miekka, jonka kahvassa oli jalokiviä ja tasaisilla kultakirjaimilla
kirjoitettuja sanoja.

Sitten paroonit lukivat sen kirjoituksen, joka sanoi tähän tapaan:

_”Kenkään ei ole minua tästä ottava, paitsi se, jonka sivulla minun
on määrä riippua, ja hänestä on tuleva maailman paras ritari.”_

Kun Arthur kuningas näki tämän kirjoituksen, niin hän sanoi Lancelot
herralle:




“Jalo ritari, tämä miekka tulee teidän saada, sillä minä olen varma
siitä, että te olette maailman paras ritari.”

Mutta Lancelot herra vastasi juhlallisesti:

“Totisesti, herra, se ei ole minun miekkani; enkä minä rohkene siihen
kädelläni ruveta, sillä se ei ole minun sivullani riippumaan aiottu.
Ja se, joka koettaa ottaa tuota miekkaa, eikä onnistu, se saa siitä
haavan, josta hän ei pitkien aikojenkaan perästä parane. Ja minä
tahdon että te panette merkille, että juuri tänään Pyhän Graalin
seikkailu on alkava.”

You may also like