Kaunis Iseult

Tristram herra oli myös vaikeasti haavoittunut, ja taistelun jälkeen
hän vaipui pienelle kummulle ja saattoi tuskin hievahtaakaan. Silloin
Gouvernail saapui laivoineen, ja Mark kuningas ja hänen parooninsa
saapuivat juhlakulussa, ja kun he palasivat Cornwalliin, niin
kuningas otti Tristramin syliinsä, ja hän ja Dinas herra kantoivat
Tristramin Tintagelin linnaan. Siellä häntä hoivattiin miten
parhaiten taidettiin ja pantiin vuoteeseen. Ja kun Mark kuningas näki
hänen haavansa, niin hän itki katkerasti, ja niin tekivät kaikki
hänen parooninsakin.

“Jumala minua auttakoon”, kuningas virkkoi, “ennen luopuisin kaikista
maistani, kuin soisin sisarenpoikani kuolevan.”

Niin Tristram herra makasi kuukauden ja enemmänkin, ja yhä näytti
siltä kuin hän kuolisi siitä iskusta, jonka Marhaus herra hänelle
peitsellään antoi. Sillä peitsen pää oli myrkytetty.

Mark kuningas ja kaikki hänen parooninsa olivat ylen murheellisia,
sillä he luulivat että Tristram herra ei ikinä paranisi haavoistaan.
Kuningas lähetti hakemaan kaikenlaisia tohtoreita ja haavureita, sekä
miehiä että naisia, mutta ei yksikään niistä saattanut luvata että
Tristram jäisi eloon.

Silloin saapui linnaan muuan lady, joka oli sangen viisas ja
ymmärtäväinen nainen, ja hän sanoi suoraan Mark kuninkaalle ja
Tristramille ja kaikille parooneille, että Tristram ei ikinä parane,
ell’ei hän mene siihen maahan, josta myrkky oli kotoisin, ja siinä
maassa hän saisi apua, taikka ei sitten ollenkaan.

Kun Mark kuningas sen kuuli, niin hän määräsi kauniin, hyvin
varustetun laivan Tristram herraa varten, ja sairas ritari pistettiin
siihen ja Gouvernail hänen mukaansa, ja Tristram herra otti harppunsa
kerallaan. Niin he laskivat aavalle merelle Irlantia kohti, ja
onnellinen sattuma vei heidät Irlantiin juuri lähelle sitä linnaa,
jossa kuningas ja kuningatar asuivat; ja maihin laskiessaan Tristram
istui ja soitti vuoteessaan harpullaan iloista laulua, jommoista ei
Irlannissa koskaan oltu kuultu sitä ennen.

Kun kuningas ja kuningatar kuulivat kerrottavan ritarista, joka
oli niin taitava harpunsoittaja, niin kuningas lähetti heti häntä
hakemaan ja tarkastutti hänen haavansa ja kysyi sitten hänen nimeään.

“Minä olen Lyonessen maasta, ja minun nimeni on Tramtrist ja minä
haavoituin taistelussa puolustaessani erään ladyn oikeuksia”,
Tristram vastasi.

“Totisesti”, Anguish kuningas virkkoi, “teidän pitää saaman tässä
maassa kaikkea sitä apua, mitä saatavissa on. Mutta minä ilmoitan
teille, että Cornwallissa minä kärsin suurimman tappion, kuin koskaan
kuningasta kohdata saattaa, sillä siellä minä menetin maailman
parhaimman ritarin, ja Marhaus oli hänen nimensä — kerrassaan jalo
mies ja vielä Pyöreän pöydän ritari.” Ja hän kertoi Tristramille,
kuinka Marhaus oli saanut surmansa.

Tristram herra koetti näyttää surulliselta, mutta hän tiesi paremmin
kuin kuningas, kuinka asian laita oli. Hän pelkäsi ilmaista oikeaa
nimeänsä, ja niin hän yhä edelleen sanoi sen olevan “Tramtrist”.

Tramtrist pääsi niin Anguish kuninkaan suosioon, että tämä toimitti
hänet tyttärensä hoitoon ja huomaan, sillä neito oli taitava haavain
parantaja. Hän huomasi että haavassa oli myrkkyä, ja ennen pitkää hän
sai haavan paranemaan. Silloin Tristram oppi suuresti rakastamaan
tuota kaunista Iseult prinsessaa, sillä tämä oli siihen aikaan
maailman ihanin impi ja lady. Ja Tristram opetti häntä soittamaan
harppua, ja Kaunis Iseult alkoi tuntea suurta kiintymystä Tristramiin.

Siihen aikaan oli siinä maassa muuan saraseenilaisritari, josta
kuningas ja kuningatar paljon pitivät. Palamides herra oli kovin
ihastunut Kauniiseen Iseultiin ja hän antoi hänelle paljon lahjoja,
sillä hän rakasti häntä ylen paljon. Kaiken sen Tristram herra näki,
ja hän tiesi sangen hyvin, että Palamides herra oli uljas ritari
ja mahtava mies. Ja Tristram vihasi suuresti Palamidesta, sillä
Iseult oli kertonut hänelle, että tuo Saraseeni suostuisi tulemaan
kristityksikin hänen tähtensä. Niin vallitsi vihaa ja kateutta
Tristramin ja Palamides herran välillä.

Sitten tapahtui, että Anguish kuningas julisti pidettäviksi tjostit
ja turnajaiset erään ladyn kunniaksi, jota kutsuttiin “Ketojen
ladyksi”, ja hän oli kuninkaan läheinen serkku. Sen miehen, joka
hänet voitti, piti naida hänet kolmen päivän kuluttua, ja hän oli
saapa kaikki tuon ladyn maat haltuunsa. Tämä julistus julistettiin
Englannissa, Walesissa, Skotlannissa ja myös Ranskassa ja Brittanyssa.

Eräänä päivänä Kaunis Iseult tuli Tristramin luokse ja kertoi hänelle
noista turnajaisista.

“Jalo lady”, Tristram virkkoi, “minä olen vain heikko ritari ja
hiljattain olisin kuollut, jollei teidän armonne olisi minua
hyvyydessään pelastanut. Mutta mitä te nyt tahdotte että minä tässä
asiassa tekisin? Te tiedätte kyllä että minä en voi tjostata.”

“Oi Tramtrist”, Kaunis Iseult virkkoi, “kuinka te ette ottaisi osaa
noihin turnajaisiin? Minä tiedän että Palamides herrakin tulee sinne
panemaan parastansa, ja sentähden, Tramtrist, täytyy teidänkin sinne
tulla, taikka muutoin Palamides herra varmasti voittaa palkinnon.”




“Neiti”, Tristram virkkoi, “jos hän sen saa, niin saakoon, sillä hän
on koeteltu ritari ja minä olen vasta nuori ja hiljattain ritariksi
tehty, ja ensimäisessä taistelussa, jonka taistelin, minulla oli niin
huono onni, että haavoituin näin vaikeasti, niinkuin näette. Mutta
jos te rupeatte minun ladykseni, niin minä menen noihin turnajaisiin
sillä ehdolla, että te pidätte sen salassa, ettekä ilmaise
kenellekään luodulle olennolle, että minä olen tjostaava, paitsi
itsellenne ja niille, joita vaaditte salaisuuttanne säilyttämään.
Vähäpätöisen itseni minä uhraan teidän tähtenne, ja sen Palamides
herra ehkä saa tietää, kun minä tulen.”

“Pankaa parastanne”, Kaunis Iseult virkkoi, “minä varustan teille
ratsun ja aseet.”

“Niinkuin te tahdotte, niin tapahtukoon”, Tristram herra virkkoi,
“minä olen teidän käskettävänänne.”

Turnajaispäivänä saapui Palamides herra mustine kilpineen, ja hän
voitti monta ritaria, niin että kaikki kansa ihmetteli häntä. Kaikki
ritarit pelkäsivät Palamides herraa hänen suuren uljuutensa tähden
ja monet nimittivät häntä “Mustan kilven ritariksi.” Niin että sinä
päivänä Palamides herra sai suurta kunniaa.

Silloin Anguish kuningas tuli Tristramin luokse ja kysyi, miksi hän
ei tahtonut tjostata.

“Herra”, Tristram virkkoi, “siitä on vasta vähän aikaa kun minä sain
vamman taistelussa, enkä minä uskalla vielä antautua vaaraan”, sillä
hän ei tahtonut ilmaista kuninkaalle, että hän juuri oli menossa
taisteluun.

Seuraavana aamuna Palamides herra taas tuli turnajaiskentälle
niinkuin edellisenä päivänäkin. Ja hän paiskasi maahan “Sadan ritarin
kuninkaan” ja Skotlannin kuninkaan.

Kaunis Iseult oli hankkinut Tristramille valkoisen ratsun ja
valkoiset varukset, ja kun Tristram oli valmis, niin hän päästi hänet
ulos salaisesta takaportista, ja tehden leveän kaarroksen Tristram
ajaa karautti taistelutantereelle.

Heti Palamides herra huomasi hänet, ja samassa hän suuntasi peitsensä
Tristramia kohden ja Tristram samoin häntä kohden. Ja silloin
Tristram herra syöksi Palamides herran tantereeseen.

Silloin nousi aika hälinä. Toiset sanoivat, että Palamides herra oli
kaatunut, toiset että “Mustan kilven ritari” oli kaatunut. Ja voitte
kuvitella mielessänne, että Kaunis Iseult oli ylen iloinen.

Sen perästä ei enää kukaan tahtonut taistella Tristramin kanssa, vaan
kaikki väistyivät hänen tieltään.

Palamides herraa hävetti haikeasti, että hän oli kaatunut, ja niin
huomaamatta kuin suinkin hän koetti poistua tantereelta. Mutta
Tristram herra huomasi tämän kaiken, ja ajoi nopeasti Palamides
herran perään ja saavutti hänet ja käski hänen kääntyä takaisin,
sillä hän tahtoi vielä paremmin koetella voimiaan hänen kanssaan,
ennenkuin hän saisi lähteä. Silloin Palamides kääntyi takaisin,
ja molemmat iskivät toisiaan miekoillaan. Mutta ensi lyönnillä jo
Tristram kaatoi Palamides herran ja antoi hänelle sellaisen iskun
päähän, että Palamides tupertui maahan. Silloin Tristram käski hänen
antautua ja tehdä mitä hän käski, taikka muuten hän saisi surmansa.

Kun Palamides näki hänen elkeensä, niin hän pelkäsi niin kovin hänen
iskujaan, että hän suostui kaikkeen, mitä Tristram vaati. Tristram
pakoitti hänet lupaamaan, että hän kokonaan lakkaisi Kaunista
Iseultia tavoittelemasta ja ettei hän vuoteen ja päivään kantaisi
aseita eikä sotakoristuksia.

“Lupaa minulle tämä, taikka sinä olet kuoleva”, Tristram virkkoi.

“Voi”, sanoi Palamides, “minä olen iäksi häväisty!” Mutta hän vannoi
tekevänsä niinkuin Tristram käski, ja kiukuissaan hän hakkasi
varuksensa palasiksi ja heitti ne luotaan.

Sitten Tristram ratsasti salaa takaportille, jossa Kaunis Iseult oli
odottamassa, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan, ja Kaunis Iseult
kiitti Jumalaa hänen menestyksestänsä.

Pian kuningas ja kuningatarkin saivat tietää, että Tramtrist se
Palamides herran oli tantereeseen paiskannut, ja silloin häntä
pidettiin vielä suuremmassa arvossa kuin ennen.