Kartano kaalamon luona

Tiistaina sitten Lancelot herra ja nuo kolme Bagdemagus kuninkaan
ritaria, joilla oli valkoiset kilvet, asettuivat pieneen tuuheaan
metsikköön, joka oli turnajaispaikan vieressä. Ja sinne oli
pystytetty telttoja, niin että lordit ja ladyt saattoivat katsella
taistelua ja antaa palkinnon.

Silloin saapui taistelutantereelle Pohjois-Walesin kuningas mukanaan
sata ja kuusikymmentä kypäripäätä ja nuo kolme Arthur kuninkaan
ritaria olivat niiden joukossa.

Sitten saapui tantereelle Bagdemagus kuningas mukanaan
kahdeksankymmentä kypäripäätä. Ja he laskivat peitsensä tanaan ja
hyökkäsivät toinen toistansa vastaan, ja ensimäisessä törmäyksessä
kaatui kaksitoista Bagdemagus kuninkaan ja kuusi Pohjois-Walesin
kuninkaan ritaria, ja Bagdemagus kuninkaan joukko lyötiin pakoon.

Silloin ryntäsi esiin Järven herra Lancelot ja hän syöksi peitsensä
taajimpaan parveen ja ritari ritarin jälkeen keikahti kumoon hänen
edestänsä, ja siinä mylläkässä hän kaatoi myös Pohjois-Walesin
kuninkaan. Kun Arthur kuninkaan kolme ritaria näki tuon Lancelotin
teon, niin he kukin vuorostansa karkasivat hänen kimppuunsa, mutta
joutuivat tappiolle jokainen.

Sitten Lancelot herra taisteli kahdeksaakolmatta ritaria vastaan ja
voitti heidät jokaisen, ja silloin Pohjois-Walesin ritarit eivät
tahtoneet enää tjostata, ja palkinto annettiin Bagdemagus kuninkaalle.

Niin kumpikin joukko meni paikoilleen, ja Lancelot herra ratsasti
Bagdemagus kuninkaan kera tämän linnaan, jossa kuningas ja hänen
tyttärensä häntä ylenpalttisesti kestitsivät ja antoivat hänelle
kalliita lahjoja.

Seuraavana aamuna Lancelot herra otti jäähyväiset ja sanoi
kuninkaalle, että hän tahtoi mennä hakemaan veljeänsä Lionel herraa,
joka oli lähtenyt hänen luotaan, silloin kun hän nukkui omenapuun
alla. Niin hän otti ratsunsa ja jätti heidät kaikki Jumalan haltuun.
Ja kuninkaan tyttärelle hän virkkoi:

“Jos milloinkaan tarvitsette minun palvelustani, niin pyydän että
minulle vain annatte tiedon, enkä minä ole pettävä teitä, niin totta
kuin olen rehellinen ritari.”

Niin Lancelot herra lähti, ja sattumalta hän tuli samaan metsään,
jossa hänet oli nukkuessaan otettu kiinni. Ja keskellä valtatietä
hän kohtasi neidin, joka ratsasti valkoisella hevosella, ja he
tervehtivät kumpikin toisiansa.

“Jalo neiti”, Lancelot herra virkkoi, “tiedättekö, onko näillä
tienoin mitään seikkailuja saatavissa?”

“Herra ritari”, neiti sanoi, “tässä on aivan lähellä seikkailuja
saatavissa, jos vain uskallatte niihin antautua.”

“Kuinka minä en uskaltaisi antautua seikkailuihin”, Lancelot virkkoi,
“sillä juuri niiden tähden olen tullut tänne.”

“Vai niin”, neiti virkkoi, “sinä näytät tosiaankin oivalta ritarilta,
ja jos sinä uskallat mitellä voimiasi kunnon ritarin kera, niin
minä vien sinut sinne, missä kohtaat parhaimman ja mahtavimman mitä
koskaan olet tavannut, jos sinä sanot minulle nimesi ja mikä ritari
olet.”

“Sanomaan sinulle nimeni olen heti valmis, totisesti se on Järven
herra Lancelot.”

“Herra, sinä olet uljaan näköinen ritari, täällä tapaat seikkailuja,
jotka sinulle sopivat. Sillä tässä lähellä asuu ritari, jota ei pysty
voittamaan kenkään, jonka tunnen, paitsi jos te hänet voitatte. Hänen
nimensä on Turquine herra, ja mikäli minä tiedän niin hänellä on
tyrmässänsä kuusikymmentä ja neljä kunnon ritaria Arthurin hovista,
jotka hän on omin käsin voittanut. Mutta kun olette tehnyt tämän
päivän työn, niin luvatkaa minulle, niin totta kuin olette rehellinen
ritari, että tulette minun kerallani ja autatte minua ja muita
neitejä, joita muuan katala ritari joka päivä kiusaa.”

“Olen täyttävä kaikki mitä haluatte, jos vain viette minut tuon
ritarin luokse.”

Niin neito vei hänet kaalamolle ja sen puun luo, jossa malja riippui.

Lancelot herra antoi ratsunsa juoda ja sitten hän hakkasi voimiensa
takaa maljaa peitsensä perällä, niin että lopulta pohja putosi
maahan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän ratsasti edes takaisin
kartanon portin edessä lähemmäs puolentoista tuntia, ja viimein
hän näki kookkaan ritarin tulevan, joka ajoi edessään hevosta, ja
poikkipäin hevosen selässä makasi asestettu ritari sidottuna. Kun he
tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin Lancelot herra arveli,
että hänen pitäisi tuntea tuo ritari, ja sitten hän näki, että se oli
Gawainen veli, Gaheris herra, yksi Pyöreän pöydän ritareista.

Sillä välin Turquine herra oli huomannut Lancelotin ja molemmat
tarttuivat peitsiinsä.

“Hohoi, uljas ritari, nostappa tuo haavoitettu ritari alas ratsusi
selästä ja jätä hänet hetkeksi rauhaan, ja koetelkaamme me molemmat
voimiamme. Sillä kuten olen kuullut, sinä tuotat ja olet tuottanut
paljon turmiota ja häpeää Pyöreän pöydän ritareille. Siksipä puolusta
nyt itseäsi!”

“Jos sinä olet Pyöreän pöydän ritareita, niin minä vaadin taisteluun
sinut ja kaikki sinun kumppanisi”, sanoi Turquine herra.

“Jopa lupaat liikoja”, Lancelot sanoi. Sitten he laskivat peitsensä
tanaan ja karahuttivat ratsuineen niin lähelle toisiaan, kuin vain
voivat, ja kumpikin iski toinen toistansa keskelle kilpeä, niin että
molempain ratsujen selkäranka katkesi. Molemmat ritarit hämmästyivät,
ja niin pian kuin saattoivat selvitä ratsuistansa he heilahuttivat
kilvet eteensä ja paljastivat miekkansa ja syöksyivät yhteen niin
rajusti, ett’eivät kilvet eivätkä varukset voineet kestää heidän
iskujansa. Ennen pitkää he olivat täynnä kauheita haavoja, ja sitä
kesti kaksi tuntia ja enemmänkin. Sitten he molemmat lopulta aivan
hengästyneinä seisahtuivat ja nojasivat miekkoihinsa.

“No, kumppani”, Turquine herra virkkoi, “pidätä kättäsi hetkinen ja
sano minulle mitä sinulta kysyn.”

“Anna kuulua”, Lancelot virkkoi.

“Sinä olet isoin mies minkä minä koskaan olen nähnyt ja kaikista
taitavin, ja muistutat muuatta ritaria, jota minä vihaan yli kaikkien
muiden. Jos niin on että sinä et ole se ritari, niin minä mielelläni
teen sovinnon sinun kanssasi ja sinun tähtesi minä tahdon vapauttaa
kaikki vangit, joita minulla on kuusikymmentä ja neljä, jos sinä
ilmoitat minulle nimesi. Ja minä rupean sinun ystäväksesi enkä ikinä
sinua petä, niin kauan kuin elän.”

“Hyvin sinä puhut”, Lancelot herra vastasi, “mutta koska minä saan
sinun ystävyytesi, niin sano kuka on se ritari, jota sinä vihaat yli
kaikkien muiden?”




“Totisesti se on Järven herra Lancelot, sillä hän surmasi Tuskien
tornin luona minun veljeni, joka oli parhaimpia ritareita maan
päällä. Senvuoksi, jos minä milloinkaan hänet kohtaan, niin
jompikumpi meistä on toisen surmaava, sen vannon. Ja Lancelot herran
vuoksi minä olen surmannut sata kunnon ritaria ja yhtä monta minä
olen lyönyt raajarikoiksi ja moni on kuollut vankeudessa ja vielä
niitä on vankina kuusikymmentä ja neljä. Mutta kaikki pääsevät
vapaiksi, jos sinä ilmoitat minulle nimesi, jollet sinä vain ole
Lancelot.”

“Nyt minä huomaan”, Lancelot herra virkkoi, “että minä olen semmoinen
mies että minä voin saada rauhan, ja semmoinen mies että meidän
keskemme voi syntyä taistelu elämästä ja kuolemasta. Ja nyt, herra
ritari, koska sinä olet kysynyt, niin sinä saat tietää ja tuntea
että minä olen Järven Lancelot, Benwichin kuninkaan Banin poika
ja rehellinen Pyöreän pöydän ritari. Ja nyt minä vaadin sinut
taisteluun, tee parastasi!”

“Ah Lancelot”, Turquine sanoi, “sinä olet kaikista ritareista
tervetullein minun luokseni, sillä me emme eroa, ennenkuin toinen
meistä on surmansa saanut.”

Sitten he syöksyivät toisiaan vastaan kuin kaksi villiä härkää, ja
kilvet ja miekat kalskuivat ja kilahtelivat. Siten he taistelivat
kaksi tuntia ja enemmänkin, eivätkä tahtoneet huoata. Ja Turquine
herra iski Lancelot herraan monta haavaa, niin että siinä missä he
taistelivat tanner oli kirjavana verestä. Silloin Turquine herra
lopulta uupui ja peräytyi muutaman askeleen ja antoi kilpensä
hetkeksi vaipua. Lancelot herra huomasi sen ja karkasi rajusti hänen
kimppuunsa ja tarttui hänen kypärinsä silmikkoon ja tempasi hänet
maahan polvillensa. Sitten hän äkkiä vetäisi pois hänen kypärinsä ja
hakkasi hänen kaulansa mäsäksi.

Ja kun Lancelot herra oli sen tehnyt, niin hän meni neidon luo ja
virkkoi:

“Neito, minä olen valmis tulemaan teidän kanssanne minne tahdotte,
mutta minulla ei ole ratsua.”

“Jalo herra”, neito sanoi, “ottakaa tuon haavoitetun ritarin ratsu ja
lähettäkää hänet kartanoon ja käskekää hänen vapauttaa kaikki vangit.”

Niin Lancelot meni Gaheris herran luo ja sanoi, ett’ei Gaheris panisi
pahakseen, vaikka hän pyysi lainaksi hänen ratsuaan.

“En suinkaan, jalo herra”, Gaheris virkkoi, “minä tahdon että te
omin valloin otatte minun ratsuni, sillä te pelastitte sekä minut
että ratsuni. Ja tänä päivänä minä näin, että te olette paras ritari
maan päällä, sillä te olette surmannut minun nähteni mahtavimman
miehen ja parhaimman ritarin, mitä minä milloinkaan olen tavannut,
teitä lukuunottamatta. Minä pyydän teitä, herra, ilmoittakaa minulle
nimenne.”

“Herra, minun nimeni on Järven Lancelot, joka olin velvollinen teitä
auttamaan sekä Arthur kuninkaan että varsinkin Gawaine herran, teidän
oman rakkaan veljenne tähden. Ja kun te menette tuonne kartanoon,
niin varmaan siellä tapaatte monta Pyöreän pöydän ritaria, sillä minä
näin tuolla puussa riippuvan useita heidän kilpiään, jotka tunnen. Ja
niiden joukossa on minun sukulaisteni Marisin Ector herran ja Lionel
herran kilvet. Sentähden minä pyydän teitä, että tervehtisitte heitä
kaikkia minun puolestani, ja sanokaa että minä pyydän heitä ottamaan
kaikki aarteet, joita löytävät kartanosta, ja että joka tapauksessa
minun sukulaiseni menkööt hoviin ja odottakoot siellä, kunnes minä
tulen, sillä helluntaijuhlaksi minä arvelen sinne ennättäväni; nyt
minun täytyy pitää lupaukseni ja seurata tätä neitoa.”

Niin Lancelot herra lähti, ja Gaheris meni kartanoon ja häntä vastaan
tuli portinvartija, jolla oli paljo avaimia. Silloin Gaheris herra
paiskasi hänet nopeasti maahan ja otti häneltä avaimet ja avasi
kiireesti tyrmän ovet ja laski kaikki vangit vapauteen; ja kukin
irroitti toinen toisensa kahleet.

Kun he näkivät Gaheris herran, niin he kaikki kiittivät häntä, sillä
he näkivät että hän oli haavoittunut.

“Älkää minua kiittäkö”, Gaheris virkkoi, “Lancelot teidän ryövääjänne
surmasi, minä näin sen omin silmin. Ja hän tervehtii teitä kaikkia ja
pyytää teitä kiirehtimään hoviin, ja Lionel herraa ja Ector herraa
hän pyytää odottamaan hovissa.”

“Sitä emme tee”, veljekset sanoivat, “me tahdomme löytää hänet, jos
meille on elonpäiviä suotu.”

“Niin totta kuin olen rehellinen ritari, olen löytävä hänet,
ennenkuin menen hoviin”, Kay herra virkkoi.

Sitten ritarit hakivat sen huoneen, jossa aseet ja varukset
olivat, ja asestautuivat ja jokainen ritari löysi oman ratsunsa ja
kaikki mitä hänelle kuului. Ja kun se oli tapahtunut, niin saapui
metsänvartia mukanaan neljä hevosen kantamusta lihavaa metsänriistaa.

“Kas, tuossahan on meille ruokaa yhdeksi ateriaksi”, Kay herra
virkkoi, “sillä laihalla ravinnolla olemme olleet monen monta päivää.”

Niin metsänriista paahdettiin, paistettiin ja keitettiin, ja
illallisen jälkeen muutamat ritarit viettivät siellä kartanossa koko
sen yön, mutta Lionel herra ja Marisin Ector herra ja Kay herra
ratsastivat Lancelot herran perään häntä etsimään.