Jalokivi viitta

Kun sanoma saapui Morgan le Faylle, että Accolon oli kaatunut ja että
Arthurilla taas oli miekkansa, niin hän tuli niin murheelliseksi,
että hänen sydämensä oli särkyä. Mutta kun hän ei tahtonut saattaa
sitä muiden tietoon, niin hän säilytti ulkonaisesti tyyneytensä eikä
näyttänyt surun merkkiäkään. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän
odottaisi alallansa, kunnes hänen veljensä Arthur tulisi, niin ei
kulta eikä kalliit kivet voisi pelastaa hänen henkeänsä, sillä Arthur
oli vannonut kostavansa.

Sentähden hän meni Guinevere kuningattaren luokse ja pyysi häneltä
lupaa ratsastaa edemmäksi valtakuntaan.

“Voittehan odottaa”, Guinevere kuningatar sanoi, “siksi kun teidän
veljenne kuningas tulee.”

“Sitä en voi”, sanoi Morgan le Fay, “sillä minä olen saanut niin
kiireelliset sanomat, että minä en voi viivytellä.”

“Vai niin”, Guinevere sanoi, “lähtekää sitten milloin tahdotte.”

Niin aamulla varhain ennen päivän tuloa Morgan le Fay otti hevosensa,
ja ratsasti koko sen päivän ja suurimman osan yötäkin, ja seuraavana
aamuna puolenpäivän aikaan hän saapui samaan luostariin, jossa Arthur
oli. Koska hän tiesi että kuningas oli siellä, niin hän kysyi, kuinka
hän voi, ja hänelle vastattiin, että kuningas nukkui vuoteessansa,
sillä hän oli saanut vain vähän lepoa näinä kolmena yönä.

“Vai niin”, sanoi Morgan le Fay, “älköön kukaan teistä herättäkö
häntä, ennenkuin minä sen teen.”

Sitten hän hyppäsi alas hevosensa selästä ja aikoi ryöstää Arthurilta
hänen miekkansa Excaliburin. Niin hän meni suoraan hänen huoneeseensa
eikä kukaan uskaltanut olla tottelematta hänen käskyänsä, ja
siellä hän tapasi Arthurin makaamassa vuoteessansa ja Excalibur
oli paljastettuna hänen oikeassa kädessänsä. Kun Morgan le Fay sen
näki, niin häntä kiukutti kovin ett’ei hän voinut saada miekkaa
herättämättä Arthuria ja hän tiesi että jos hän niin tekisi, niin se
olisi hänen kuolemansa. Niin hän otti huotran ja meni matkoihinsa
hevosensa selässä.

Kun kuningas heräsi ja näki että huotra oli poissa, niin hän vihastui
kovasti ja kysyi, kuka oli ollut hänen huoneessansa. Hänelle
kerrottiin että siellä oli käynyt hänen sisarensa Morgan le Fay, joka
oli pistänyt huotran vaippansa alle ja mennyt menojaan.

“Voi teitä”, Arthur sanoi, “huonosti te olette minua vartioineet!”

“Herra”, sanoivat he kaikki, “me emme uskaltaneet olla tottelematta
teidän sisarenne käskyä.”

“Tuokaa parhain ratsu, mikä on saatavissa”, kuningas sanoi, “ja
käskekää Ontzlake herran kiireesti asestautua ja ottaa toinen hyvä
ratsu ja tulla minun kanssani.”

Niin kuningas ja Ontzlake asestautuivat nopeasti ja ratsastivat
Morgan le Fayn perään. Pian he tapasivat karjanpaimenen, jolta he
kysyivät, oliko kukaan lady hiljattain ratsastanut sitä tietä.

“Herra,” sanoi tuo köyhä ukko, “juuri ikään kulki tästä muuan lady
ratsastaen neljänkymmenen hevosmiehen keralla, ja hän ratsasti tuonne
metsään.”

Silloin he kannustivat hevosiansa ja ratsastivat kiivaasti hänen
peräänsä, ja hetken kuluttua Arthur sai näkyviinsä Morgan le Fayn,
ja silloin hän vielä kiivaammin kiirehti ratsuansa. Kun Morgan le
Fay huomasi, että Arthur ajoi häntä takaa, niin hän riensi metsän
läpi, kunnes hän saapui aukealla paikalle. Ja kun hän näki ett’ei
hän voinut päästä pakoon, niin hän ratsasti lähellä olevan järven
rannalle ja sanoi: “Käyköön minun kuinka tahansa, mutta veljeni ei
ole saava tätä huotraa.” Ja hän heitti sen syvimpään veteen, niin
että se vaipui pohjaan, sillä se oli raskas kullasta ja kalliista
kivistä.

Sitten hän ratsasti laaksoon, jossa oli paljo suuria kiviä, ja kun
hän näki että hänet saataisiin kiinni, niin hän muutti itsensä
taikakeinoillaan suureksi rnarmorikiveksi. Kun kuningas Ontzlaken
keralla saapui paikalle, ei hän tuntenut sisartansa eikä tämän miehiä.

“Ah”, kuningas sanoi, “tässä näette Jumalan koston, ja minua
murhetuttaa kovin, että tämä onnettomuus on tapahtunut.”

Sitten hän haki huotraa, mutta sitä ei näkynyt missään. Ja niin hän
palasi luostariin, josta hän oli tullutkin.

Kun Arthur oli mennyt, niin Morgan le Fay muutti itsensä ja kaikki
ritarinsa entiseen muotoonsa ja sanoi: “Herrat, nyt me saamme mennä,
minne tahdomme.”

Niin hän lähti Goren maahan ja hänet otettiin siellä komeasti
vastaan. Ja hän teki linnansa ja kaupunkinsa niin lujiksi kuin
saattoi, sillä yhä hän kovin pelkäsi Arthur kuningasta.

Kun kuningas oli tarpeeksi levännyt luostarissa, niin hän ratsasti
Camelotiin ja hänen kuningattarensa ja parooninsa iloitsivat
suuresti hänen tulostansa. Ja kun he kuulivat hänen kummallisista
seikkailuistansa, niin he kaikki ihmettelivät Morgan le Fayn
kavaluutta, ja hänen häijyjen taikomistensa tähden moni ritari
toivoi, että hänet olisi elävältä poltettu.

Seuraavana päivänä tuli Arthurin luo muuan neito Morganin lähettämänä
ja hän toi mukanaan komeimman viitan kuin koskaan oli nähty siinä
hovissa, sillä se oli niin täynnä kalliita kiviä, kuin niitä vain
mahtui vierekkäin, ja ne olivat kauneimpia ja kallisarvoisimpia kiviä
mitä kuningas koskaan oli nähnyt.




“Teidän sisarenne lähettää teille tämän viitan ja toivoo että te
otatte vastaan tämän hänen lahjansa, ja te olette saava häneltä
hyvitystä mielenne mukaan siitä, missä hän on teitä vastaan rikkonut.”

Kun kuningas näki viitan, miellytti se häntä suuresti, mutta hän
puhui vain vähän.

Sillä hetkellä tuli Järven neito kuninkaan luokse ja sanoi: “Herra,
minun täytyy puhua teidän kanssanne kahden kesken.”

“Sanokaa vain”, kuningas virkkoi, “mitä tahdotte.”

“Herra”, sanoi neito, “älkää millään muotoa panko tuota viittaa
päällenne, ennenkuin olette nähnyt enemmän, älkääkä antako sitä panna
kenenkään ritarinne päälle, ennenkuin olette käskenyt sen tuojan
panna sen päällensä.”

“Hyvä”, sanoi Arthur kuningas, “tahdon tehdä, niinkuin te neuvotte.”
Sitten hän sanoi sille neidolle, jonka hänen sisarensa oli
lähettänyt: “Neito, tahdon nähdä teidän päällänne tämän viitan, jonka
olette tuonut.”

“Herra”, sanoi neito, “ei minun sovi kantaa kuninkaan pukua.”

“Jumalauta”, Arthur sanoi, “sinun on pitäminen sitä viittaa,
ennenkuin minä tai kukaan minun miehistäni panemme sen hartioillemme.”

Niin viitta pantiin neidon päälle, ja samalla hetkellä hän kaatui
kuolleena maahan, eikä puhunut enää sanaakaan, sillä hän paloi
tuhaksi.

Silloin Arthur vihastui kauheasti, vielä enemmän kuin ennen, ja hän
sanoi Uriens kuninkaalle:

“Minun sisareni, teidän puolisonne, koettaa yhä vain pettää minua,
ja minä tiedän kyllä että joko te taikka teidän poikanne, minun
sisarenpoikani, olette yksissä neuvoin hänen kanssansa saattaaksenne
minut turmioon. Mutta teidän en sentään luule olevan hänen
liitossaan, sillä Accolon tunnusti minulle omalla suullansa, että
hän aikoi surmata teidätkin, niinkuin minut, ja sentähden annan minä
teille anteeksi. Mutta teidän poikaanne, Uwaine herraa, minä pidän
epäiltävänä, ja käsken teitä sentähden ajamaan hänet pois minun
hovistani.”

Niin Uwaine herra karkoitettiin.

Kun Gawaine herra, Lot kuninkaan poika, sai sen tietää, niin hän
valmistautui myös lähtemään hänen kanssansa.

“Joka karkoittaa minun serkkuni, karkoittakoon minutkin”, hän
virkkoi, ja niin he molemmat lähtivät.

Kun Arthur huomasi että Gawaine herra oli jättänyt hovin, niin suuri
suru nousi kaikkien lordien kesken.

Ja Gawainen veli, Gaheris, virkkoi: “niin me nyt menetimme kaksi
kelpo ritaria yhden sijasta.”