Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.

Silloin Arthur kuningas kehoitti veljenpoikaansa Gawaine herraa
koettamaan vetää miekkaa kivestä. Mutta Gawaine herra sanoi, ettei
hän siihen kykene. Mutta kuningas käski häntä yrittämään.

“Herra”, Gawaine sanoi, “koska te käskette minua, niin tahdon
totella.” Ja hän tarttui samassa miekan kahvaan, mutta hän ei voinut
sitä liikahuttaa.

“Kiitän teitä”, kuningas sanoi.

“Gawaine herra”, Lancelot sanoi, “tietäkää nyt, että tämä miekka on
teitä satuttava niin vaikeasti, että te toivotte, ett’ette ikinä
olisi siihen kättänne pannut, vaikka olisitte saanut parhaimman
linnan tässä valtakunnassa.”

“Enhän voinut vastustaa enoni tahtoa ja käskyä”, Gawaine herra
virkkoi.

Kun Arthur kuningas kuuli sen, niin hän katui kovasti sitä mitä hän
oli tehnyt, mutta pyysi kuitenkin Percival herraakin sitä koettamaan.

“Vallan halusta, tehdäkseni seuraa Gawaine herralle”, vastasi
Percival herra, ja samalla hän laski kätensä miekkaan ja veti
sitä voimakkaasti, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Ja sitten
siellä oli vielä muitakin, jotka uskalsivat olla niin rohkeita että
tarttuivat siihen käsillänsä.

“Nyt te saatte mennä päivällisellenne”, Kay herra sanoi kuninkaalle,
“sillä te olette nyt nähnyt ihmeellisen seikkailun.”

Niin kuningas ja kaikki palasivat palatsiin, ja jokainen ritari
tunsi oman paikkansa ja istui siihen, ja nuoret miehet, jotka olivat
ritareita, palvelivat heitä.

Kun kaikki olivat saaneet ruokaa ja istuimet olivat täytetyt, paitsi
Vaarallinen istuin, niin äkkiä sattui kummallinen tapaus — kaikki
ovet ja ikkunat sulkeutuivat. Mutta sali ei kuitenkaan paljoa
pimennyt, ja he hämmästyivät kovasti joka ainoa.

Arthur kuningas alkoi ensiksi puhua.

“Jalot toverit ja lordit”, hän sanoi, “me olemme tänä päivänä nähneet
ihmeitä, mutta minä luulen että ennen iltaa saamme nähdä vielä
suurempia ihmeitä.”

Sillävälin tuli sisään muuan vanhus, sangen iäkäs, kokonaan
valkoiseen puettuna, eikä kukaan ritari tietänyt mistä hän tuli. Hän
toi mukanaan nuoren ritarin, joka myöskin kulki jalkaisin, punaisissa
varuksissa, ilman miekkaa tai kilpeä, vain huotra riippumassa hänen
sivullaan.

“Rauha olkoon teille, lordit!” vanhus sanoi. Sitten Arthurille:
“Herra, minä tuon tässä nuoren ritarin, joka on kuninkaallista
syntyperää ja Josef Arimatialaisen sukua, ja tämän kautta tämän hovin
ja vieraiden valtakuntien ihmeet lopullisesti täytetään.”

Kuningas ihastui suuresti hänen sanoistansa ja sanoi vanhukselle:
“Herra, te olette sangen tervetullut, ja samoin se nuori ritari, joka
on teidän kanssanne.”

Vanhus antoi silloin nuoren ritarin riisua varuksensa ja niiden alla
hänellä oli punaiset silkkivaatteet ja vanhus pani hänen hartioilleen
kärpännahalla vuoratun viitan. Sitten hän sanoi nuorelle ritarille:
“Herra, seuraa minua”, ja vei hänet suoraan Vaaralliselle istuimelle,
jonka vieressä istui Lancelot herra. Vanhus nosti pois silkkivaatteen
ja sen alla hän näki kirjaimia, jotka sanoivat näin:

“Tämä on korkean ruhtinaan, Galahadin istuin.”

“Herra, tietäkää että tämä paikka on teidän”, vanhus sanoi ja asetti
hänet vakavasti istumaan istuimelle.

Sitten nuori ritari sanoi vanhukselle: “Herra, te saatte nyt palata,
sillä te olette hyvin tehnyt sen mitä teidän oli käsketty tehdä. Ja
sulkekaa minut isoisäni Pelles kuninkaan suosioon ja sanokaa hänelle
minun puolestani, että minä tulen häntä katsomaan niin pian kuin vain
saatan.”

Niin tuo kunnon mies lähti, ja häntä oli odottamassa kaksikymmentä
jaloa asemiestä ja he ottivat ratsunsa ja menivät menojaan.

Kaikki Pyöreän pöydän ritarit ihmettelivät suuresti Galahadia, kun
hän oli uskaltanut istua Vaaralliselle istuimelle ja oli niin hento
iältänsä. He eivät tietäneet mistä hän oli tullut, muuta kuin että
Jumala oli hänet lähettänyt, ja he sanoivat:

“Tämän ritarin kautta Pyhän Graalin seikkailu suoritetaan, sillä ei
ikinä kukaan muu, paitsi hän, ole istunut tuolla paikalla ilman että
hänen on käynyt huonosti.”

Mutta Lancelot herra katseli poikaansa ja iloitsi hänestä suuresti.

“Niin totta kuin elän, tuo nuori ritari on pääsevä suureen kunniaan”,
Bors herra sanoi kumppaneilleen.

Kaikkialla palatsissa nousi suuri hälinä, niin että uutiset saapuivat
Guinevere kuningattarenkin kuuluviin. Hän ihmetteli kuka ritari
saattoi uskaltaa istua Vaarallisella istuimella. Silloin hänelle
sanottiin, että tuo ritari oli hyvin Lancelot herran näköinen.

“Voin sangen hyvin mielessäni kuvitella”, kuningatar sanoi, “että
hän on Lancelot herran ja Pelles kuninkaan tyttären poika ja hänen
nimensä on Galahad. Tahtoisinpa halusta nähdä häntä, sillä hän on
varmaankin jalo mies, sillä sellainen on hänen isänsä.”

Kun ateria oli syöty ja Arthur kuningas ja kaikki muut ritarit
nousseet pöydästä, niin kuningas meni Vaarallisen istuimen luo ja
nosti peitteen ja näki siinä Galahadin nimen. Hän näytti sitä Galahad
herralle ja sanoi:

“Jalo orpana, nyt on joukossamme Galahad herra, joka on tuottava
kunniaa meille kaikille; ja totisesti hän on saavuttava Pyhän
Graalin, niinkuin Lancelot herra on meille sanonut.”

Sitten Arthur kuningas meni Galahadin luo ja sanoi: “Herra te olette
tervetullut, sillä te olette saava monta uljasta ritaria lähtemään
Pyhän Graalin etsintään, ja te olette tekevä sen mitä ei yksikään
ritari ole voinut.” Sitten kuningas otti häntä kädestä ja astui alas
palatsin portaita näyttääkseen Galahadille joessa uiskentelevan kiven.

Kun Guinevere kuningatar sen kuuli, niin hän tuli perässä useiden
ladyjen kanssa ja näytti heille kiven, joka kellui vedessä.

“Tässä näette niin suuren kumman, etten koskaan ole nähnyt vertaa”,
Arthur kuningas sanoi Galahadille, “oikein hyvät ritarit ovat
koettaneet vetää miekkaa kivestä, vaan se ei ole heille onnistunut.”




“Herra”, Galahad sanoi, “se ei ole mikään ihme, sillä tämä miekka ei
ole heidän, vaan minun, ja kun varmasti tiesin tämän miekan minua
odottavan, en tuonut mitään mukanani; sillä tässä minun sivullani
riippuu huotra.” Hän laski kätensä miekalle ja vähällä vaivaa hän sen
veti kivestä ja pisti huotraan. “Nyt se on tekevä parempia tekoja,
kuin ennen.”

“Jumala lähettää teille kilvenkin”, kuningas sanoi.

“Nyt minulla on se miekka, jota kerran kantoi uljas ritari, Balin
Raju”, Galahad sanoi, “ja hän oli ylen taitava mies. Tällä miekalla
hän surmasi veljensä Balanin, jota hän ei tuntenut, ja se oli kovin
surkeata, sillä Balan oli hyvä ritari; ja kumpikin he surmasivat
toisensa, tietämättä että olivat veljiä, sen tuskia tuottavan haavan
vuoksi, jonka Balan iski minun isoisääni Pelles kuninkaaseen, joka
ei ole vieläkään parantunut eikä paranekaan, ennenkuin minä hänet
parannan.”

Sillä hetkellä kuningas ja kaikki ritarit näkivät naisen, joka
valkoisen hevosen selässä ratsastaen tuli pitkin joen vartta heitä
kohden. Nainen tervehti kuningasta ja kuningatarta ja kysyi, oliko
Lancelot herra heidän joukossaan. Hän vastasi itse: “Täällä olen,
jalo neito.”

Silloin nainen sanoi itkien:

“Kuinka teidän korkea asemanne onkaan muuttunut tämän päivän aamun
jälkeen!”

“Neiti, miksi te niin sanotte?” Lancelot virkkoi.

“Minä sanon totuuden”, neito sanoi, “sillä tänä aamuna te olitte
vielä maailman paras ritari; mutta joka nyt niin sanoisi, se
valhettelisi, sillä nyt on ilmestynyt toinen parempi kuin te. Ja
sen on kyllä todeksi näyttänyt se ihmeellinen miekka, johon ette
uskaltanut käydä käsiksi; ja tästä teidän nimenne alkaa himmetä.
Senvuoksi minä pyydän teitä muistamaan, että te ette täst’edes enää
saa luulla olevanne maailman paras ritari.”

“Vai niin”, sanoi Lancelot herra, “mutta minä olen aina tietänyt,
etten koskaan ole ollut parhain.”

“Kyllä olette ollut”, neito sanoi, “ja olette vieläkin paras kaikista
syntisistä ihmisistä. Ja, herra kuningas, Nacien erakko lähettää
sinulle sanan, että sinulle on tapahtuva suurin kunnia kuin koskaan
on tullut kenenkään Britannian kuninkaan osaksi. Ja minä sanon
sinulle miksi. Tänä päivänä Pyhä Graal on ilmestyvä sinun huoneeseesi
ja ravitseva sinua ja kaikkea Pyöreän pöydän ritarikuntaa.”

Niin neito lähti ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin.

You may also like