Hautakivi Camelot virran rannalla

Voitettuaan Arthur kuninkaan ja Uwaine herran Tristram lähti Kovan
kallion linnasta; kaikkialla minne hän tuli hän kysyi Lancelot
herraa, mutta missään paikassa hän ei voinut saada tietoja hänestä,
oliko hän kuollut vaiko elossa, ja senvuoksi Tristram herra suri ja
murehti suuresti. Kun hän ratsasti muutaman metsän kautta, niin hän
näki kauniin linnan, suo toisella puolella ja viheriäinen niitty
toisella puolella, ja siellä hän näki kymmenen ritaria taistelevan
toisiansa vastaan. Kun hän tuli lähemmäksi, niin hän näki, kuinka
yksi ritari se vain pitikin puoliansa yhdeksää vastaan, ja se
yksinäinen ritari taisteli niin ihmeellisen urhokkaasti, että
Tristram ihmetteli kovin, kuinka yksi ritari saattoi tehdä sellaisia
asetekoja. Hänen tuli tuota ritaria suuresti sääli, ja hänen
kilvestään hän päätti että hän varmaankin oli Palamides herra.

Niin Tristram herra ratsasti ritarien luo ja huusi heille ja käski
heidän lakata taistelemasta, sillä he tekivät itselleen suurta
häpeätä, kun taistelivat niin moni ritari yhtä vastaan. Olisi synti,
hän sanoi, jos niin hyvä ritari niin kunnottomasti surmattaisiin, ja
senvuoksi hän kielsi heitä, taikka muuten hän tulisi tuon ritarin
avuksi kaikella voimallansa.

Joukon päällikkö, jota nimitettiin “Breuse Säälimättömäksi”, kaikkein
ilkein ja jumalattomin silloisista ritareista, ei välittänyt Tristram
herran sanoista, mutta kun hänen miehensä saivat kokea Tristram
herran iskuja, niin he pakenivat kaikki linnan torniin, ja vaikka
Tristram herra seurasi täyttä karkua heidän perässään, miekka
paljastettuna, niin he sentään pääsivät pakoon hänen käsistänsä ja
sulkivat hänet portin ulkopuolelle.

Tristram herra palasi pelastamansa ritarin luo ja tapasi hänet
istumassa puun alla, vaikeasti haavoitettuna.

“Suuri kiitos teille hyvyydestänne”, ritari sanoi, “sillä te olette
pelastanut minun henkeni.”

“Mikä on teidän nimenne?” Tristram sanoi.

Hän vastasi, että se oli Palamides.

“Oho”, Tristram herra sanoi, “sinä olet saanut suuren
suosionosoituksen minulta tänä päivänä, koska minä pelastin sinun
henkesi, ja sinä olet kuitenkin se mies maan päällä, jota minä
kaikkein enimmän vihaan! Mutta valmistaudu nyt, sillä minä tahdon
taistella sinun kanssasi.”

“Mikä on teidän nimenne?” Palamides sanoi.

“Minun nimeni on Tristram herra, sinun verivihollisesi.”

“Saattaa niin olla”, Palamides sanoi, “mutta te olette tehnyt liian
paljon hyvää minulle tänä päivänä, että minä saattaisin taistella
teitä vastaan; sillä koska te olette pelastanut minun henkeni, niin
ei teille olisi kunniaksi ruveta nyt ahdistamaan minua, sillä te
olette terve, mutta minä olen vaikeasti haavoitettu. Senvuoksi, jos
te välttämättä tahdotte taistella minun kanssani, niin määrätkää
päivä, ja silloin minä varmasti tulen teitä tapaamaan.”

“Oikein puhuttu”, sanoi Tristram herra. “Minä määrään siis, että te
tulette minua tapaamaan tästä päivästä kahden viikon taa, Camelot
virran rannalla olevalle niitylle, sinne mihin Merlin on asettanut
hautakiven.”

“Minä en ole teitä pettävä”, sanoi Palamides herra.

Siten he sopivat asiasta ja niin he erosivat, lähtien kumpikin omalle
tahollensa.

Määräpäivänä Tristram herra ratsasti suorinta tietä Camelotiin sille
haudalle, jonka Merlin oli tehnyt kauan aikaa sitten sille paikalle,
mihin uljas ritari Lanceor ja hänen ihana ladynsä Columbe olivat
molemmat haudattuina saman kiven alle. Ja silloin Merlin ennusti,
että sillä paikalla oli taisteleva kaksi parhainta ritaria, kuin
ikinä eläisi Arthur kuninkaan aikoina.

Kun Tristram herra tuli haudalle, johon Lanceor ja hänen ladynsä
olivat haudattuina, niin hän katseli, näkyikö missään Palamides
herraa. Silloin hän huomasi komean ritarin, joka tuli ratsastaen
häntä kohden, kokonaan valkoiseen puettuna, peitetty kilpi kädessään.
Kun hän tuli lähelle, niin Tristram herra huusi: “Olkaa tervetullut,
herra ritari, ja hyvin ja rehellisesti te olette pitänyt lupauksenne”.

Sitten he ojensivat keihäänsä ja kilpensä ja syöksyivät yhteen
kaikella ratsujensa voimalla. He ryntäsivät toisiansa vastaan niin
rajusti, että sekä ratsut että ritarit kaatuivat maahan, mutta he
irtautuivat ratsuistaan niin nopeasti kuin suinkin voivat ja iskivät
toisiaan kirkkailla miekoilla, ja kumpikin haavoitti toisensa
vaarallisesti. Sillä tapaa he taistelivat pitkän aikaa ja monen
ison kappaleen he hakkasivat irti toistensa varuksista, mutta ei
kumpainenkaan virkkanut puoltakaan sanaa.

Viimein valkeaan puettu ritari puhui ja sanoi:

“Ritari, sinä taistelet ihmeellisen hyvin, paremmin kuin koskaan olen
nähnyt kenenkään ritarin taistelevan, sano senvuoksi, ole niin hyvä,
minulle nimesi.”

“Herra”, Tristram virkkoi, “minun ei haluta sanoa nimeäni
kenellekään.”

“Totisesti”, vieras ritari sanoi, “koska vain minulta nimeäni
tiedusteltaisiin, en koskaan olisi haluton sitä sanomaan.”

“Hyvin puhuttu”, Tristram virkkoi; “silloin minä pyydän teitä
sanomaan minulle nimenne.”




“Jalo ritari”, vieras virkkoi, “minun nimeni on Järven Lancelot.”

“Voi”, Tristram sanoi, “mitä olen minä tehnyt? Sillä te olette se
mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän rakastan.”

“Jalo ritari”, Lancelot herra sanoi, “sanokaa minulle nimenne.”

“Totisesti, minun nimeni on Tristram!”

“Oh”, Lancelot herra sanoi, “mikä seikkailu on minulle sattunut!” Ja
samalla hän polvistui ja tarjosi miekkansa Tristram herralle. Mutta
Tristram polvistui myöskin ja tarjosi miekkaansa Lancelot herralle,
siten kumpikin teki toisellensa kunniaa.

Sitten he menivät heti hautakivelle ja istuivat sille ja ottivat
pois kypärinsä ja suutelivat toisiansa. Ja senjälkeen he ratsastivat
Camelotiin.

Sitä lähestyessään he tapasivat Gawaine herran ja Gaheris herran,
jotka olivat luvanneet Arthur kuninkaalle, etteivät ikinä palaisi,
ennenkuin toisivat Tristram herran mukanansa.

“Palatkaa takaisin”, Lancelot sanoi, “sillä teidän etsintänne on
suoritettu, minulla on mukanani Tristram herra. Katsokaa, tässä hän
on!”

Silloin Gawaine herra riemastui. “Te olette tervetullut”, hän sanoi
Tristramille, “sillä te olette päästänyt minut suuresta vaivasta.
Minkä vuoksi te tulitte tähän hoviin?”

“Jalo herra”, Tristram sanoi, “minä tulin tähän maahan Palamides
herran tähden, sillä hän ja minä olimme päättäneet taistella tänä
päivänä keskenämme sen hautakiven luona, joka on Camelot virran
rannalla olevalla niityllä. Ja sillä tapaa sattumalta minun herrani
Lancelot herra ja minä kohtasimme toisemme.”

Sillä hetkellä tuli Arthur kuningas, ja kun hän sai tietää että
Tristram herra oli löytynyt, niin hän juoksi hänen luoksensa ja otti
häntä kädestä ja sanoi: “Tristram herra, te olette tervetulleempi,
kuin kukaan ritari, joka koskaan on tullut tähän hoviin”, ja niin hän
vei hänet Pyöreän pöydän luo.

Sitten tuli Guinevere kuningatar ja monta ladyä hänen kanssansa, ja
kaikki ladyt sanoivat yhteen ääneen: “Tervetultuanne, Tristram herra!”

“Tervetultuanne!” sanoivat neidot. “Tervetultuanne!” sanoivat ritarit.

“Tervetultuasi”, sanoi Arthur, “sinä, joka olet maailman parhaimpia
ja jaloimpia ritareita ja mies, jolla on suurin maine maan päällä!
Sillä kaikenlaatuisessa metsästyksessä sinä olet taitavin; ja sinä
olet kaikkien metsästykseen ja haukanjahtiin kuuluvien sanojen
keksijä; ja kaikkien soittimien soittamisessa sinä olet ensimäinen.
Sentakia, jalo ritari”, Arthur sanoi, “sinä olet tervetullut tähän
hoviin! Vielä pyydän sinua, suostu erääseen pyyntööni.”

“Teen niinkuin käskette”, Tristram sanoi.

“Hyvä”, Arthur sanoi, “minä pyydän sinua jäämään hoviini.”

“Herra”, Tristram sanoi, “minä en ole halukas niin tekemään, sillä
minulla on tekemistä monessa maassa.”

“Älä puhu niin”, Arthur sanoi, “sinä olet luvannut, sinä et voi
kieltäytyä.”

“Herra, tahdon tehdä niinkuin käskette”, Tristram sanoi.

Arthur meni Pyöreän pöydän luo ja katseli kaikkia istuimia, joista
puuttui ritareita. Silloin kuningas näki Marhaus herran istuimessa
kirjaimia, jotka sanoivat:

_”Tämä on jalon ritarin, Tristram herran istuin.”_

Niin Arthur kuningas teki suurella komeudella ja loistolla Tristram
herran Pyöreän pöydän ritariksi.