Galahad herran valkoinen kilpi.

Galahad oli yhä vielä ilman kilpeä ja hän ratsasti neljä päivää ilman
seikkailuja.

Neljäntenä päivänä iltamessun jälkeen hän tuli valkoisten veljesten
luostariin, ja siellä hänet otettiin suurella kunnioituksella
vastaan ja vietiin erääseen kammioon ja riisuttiin hänen varuksensa.
Silloin hän huomasi pari Pyöreän pöydän ritaria, toinen oli
Bagdemagus kuningas ja toinen oli Uwaine herra; ja he olivat sangen
mielihyvissään hänet nähdessänsä.

“Herrat”, virkkoi Galahad, “mikä seikkailu toi teidät tänne?”

“Olemme kuulleet”, he vastasivat, “että tässä luostarissa on
sellainen kilpi, että kuka vaan sitä kantaa kaulallaan, se joutuu
kolmen päivän kuluessa surman suuhun tai tulee raajarikoksi koko
elämänsä ajaksi.”

“Mutta minäpä kannan sitä huomenna koetteeksi”, sanoi Bagdemagus
Galahadille; “ja jollen minä siitä kunnialla suoriudu, niin te saatte
ottaa sen kaulallenne, sillä teille se varmaan onnistuu.”

“Tehdään niin”, Galahad sanoi, “sillä minulla ei ole kilpeä.”

Aamulla he nousivat, ja kuunneltuaan jumalanpalvelusta kysyi
Bagdemagus kuningas, missä tuo kummallinen kilpi oli. Muuan munkki
vei hänet heti alttarin taakse, missä kilpi riippui. Se oli valkoinen
kuin lumi, mutta keskellä oli punainen risti.

“Herra”, munkki virkkoi, “tämän kilven ei ole määrä riippua kenenkään
ritarin kaulalla, paitsi sen, joka on maailman parhain ritari;
senvuoksi minä kehoitan teitä tarkoin miettimään, ennenkuin siihen
koskette.”

“Hyvä on”, virkkoi Bagdemagus kuningas, “tiedän kyllä, etten ole
maailman paras ritari, mutta sentään tahdon koettaa sitä kantaa.”

Ja hän kantoi kilven ulos luostarista ja sanoi Galahadille: “Jos
sallitte, niin pyydän teitä odottamaan täällä, kunnes saatte tietää,
kuinka minun käy.”

“Tahdon odottaa teitä täällä”, virkkoi Galahad.

Bagdemagus kuningas otti mukaansa asemiehen, jotta tämä heti toisi
Galahadille tiedon, kuinka kävi. Kun he olivat ratsastaneet lähes
kaksi penikulmaa, he tulivat kauniiseen laaksoon erakon asumuksen
edustalle, ja sieltä he näkivät tulevan upean ritarin, joka oli
ratsuineen päivineen valkoisissa varuksissa. Hän tuli niin vinhaan
kuin hänen ratsunsa vain saattoi, peitsi tanassa, ja Bagdemagus
kuningas suuntasi peitsensä häntä kohden ja katkaisi sen valkoista
ritaria vastaan. Mutta tuo toinen iski häntä niin kovaa, että hän
murskasi panssarin, ja pisti häntä oikean olan läpi, sillä juuri
siinä kilpi ei häntä suojannut, ja heitti hänet maahan.

Sitten ritari hyppäsi ratsunsa selästä ja otti valkoisen kilven
Bagdemagukselta, sanoen:

“Ritari, sinä olet menetellyt sangen rikollisesti, sillä tätä kilpeä
ei pidä kenenkään muun kantaman kuin sen, jolla ei ole vertaistaan
elävien joukossa.”

Sitten hän tuli Bagdemagus kuninkaan asemiehen luo ja virkkoi: “Vie
tämä kilpi Galahad herralle, jonka jätit luostariin, ja tervehdi
häntä minulta.”

“Herra”, asemies sanoi, “mikä on teidän nimenne?”

“Älä sinä huoli minun nimestäni”, ritari virkkoi, “sillä sinun ei
sitä tarvitse tietää, eikä kenenkään muunkaan kuolevaisen.”

“Mutta jalo herra”, virkkoi asemies, “sanokaa minulle taivaan tähden,
minkä vuoksi tätä kilpeä ei saa kukaan kantaa turmioon joutumatta.”

“Koska sinä minua siten vannotat”, ritari sanoi, “niin tätä kilpeä ei
saa kantaa kukaan muu kuin Galahad herra.”

Asemies meni Bagdemagus kuninkaan luo ja kysyi, oliko hän vaikeasti
haavoittunut vai eikö.

“Olen totta tosiaankin”, tämä vastasi, “tuskinpa henkiin jään.”

Asemies nouti hänen ratsunsa ja vei hänet suurella vaivalla erääseen
luostariin. Siellä riisuttiin varovasti hänen varuksensa ja hänet
pantiin vuoteeseen ja hänen haavansa tarkastettiin. Ja siellä hän
makasi pitkän aikaa ja tuskinpa hän eloon jäi.

Asemies vei kilven Galahadille ja sanoi hänelle ritarin tervehdykset.

“Kiitetty olkoon Jumala ja sallimus”, Galahad virkkoi. Sitten hän
otti varuksensa ja nousi ratsulleen ja ripusti valkoisen kilven
kaulalleen ja sanoi heille hyvästi. Uwaine herra sanoi haluavansa
tehdä hänelle seuraa, jos hän sallisi, mutta Galahad vastasi,
ettei hän voinut sitä sallia, sillä hänen tuli kulkea yksin,
lukuunottamatta asemiestä, joka kulkisi hänen mukanaan.




Kotvan perästä Galahad herra saapui erakon asumukselle, ja siellä oli
valkoinen ritari häntä odottamassa. Kumpikin tervehti kohteliaasti
toinen toistansa ja sitten tuo outo ritari kertoi hänelle valkoisen
kilven tarinan.

Sen oli tehnyt yli neljäsataa vuotta sitten Josef Arimatialainen
eräälle Evelake nimiselle kuninkaalle, joka oli sodassa saraseenien
kanssa. Erään suuren taistelun aattona Josef Arimatialainen meni
Evelake kuninkaan luo ja selitti hänelle kristinuskon oikean mielen,
ja silloin Evelake suostui kaikesta sydämestään kristinuskoon. Sitten
tämä kilpi tehtiin Evelake kuninkaalle, ja sen kautta hän sai voiton
vihollisistansa. Sillä kun hän meni taisteluun, niin kilpi oli
verhottu vaatteella, ja kun hän näki olevansa suurimmassa vaarassa,
niin hän veti pois vaatteen ja silloin hänen vihollisensa näkivät
ristin, ja masentuivat.

Sen jälkeen tapahtui kummallinen ihme, sillä kilven risti katosi,
niin ettei kenkään tiennyt minne se joutui.

Sodan loputtua Evelake kuningas kastettiin, ja samoin suurin osa
hänen kaupunkinsa kansaa. Ja kun Josef Arimatialainen lähti, niin
Evelake kuningas tahtoi välttämättä lähteä hänen kanssansa. Niin
tapahtui että he tulivat tähän maahan, jota siihen aikaan kutsuttiin
Suureksi Britanniaksi.

Ei kauan sen jälkeen Josef Arimatialainen sairastui ja oli
kuolemaisillaan.

Evelake kuningas oli syvästi murheissaan ja pyysi häntä jättämään
jotain muistomerkkiä.

“Sen tahdon mielelläni tehdä”, virkkoi tuo pyhä mies, ja hän käski
hänen tuoda kilven, joka nyt oli aivan valkoinen. Sitten omalla
verellään Josef Arimatialainen piirsi siihen punaisen ristin.

“Nyt teillä on muistomerkki siitä, että minä teitä rakastan”, hän
virkkoi, “sillä te ette milloinkaan näe tätä kilpeä ilman että minua
ajattelette. Ja se on pysyvä aina yhtä tuoreena kuin se nyt on. Eikä
konsanaan ole tätä kilpeä kukaan katumatta kaulallaan kantava, kunnes
se aika tulee, jolloin Galahad, tuo hyvä ritari, ja viimeinen minun
sukuani, sitä on kantava ja tekevä monta ihmeellistä mainetyötä.”

Silloin virkkoi Evelake kuningas: “Minne minä nyt panen tämän kilven,
että se jalo ritari sen saisi?”

“Teidän tulee viedä se sinne, minne Nacien erakko haudataan
kuolemansa jälkeen. Sillä sinne se jalo ritari on tuleva viidentenä
päivänä sen jälkeen, kun hän on ritariarvon saanut.”

“Ja se päivä, jonka hän määräsi, on tämä päivä, jolloin te olette
saanut kilven”, ritari sanoi Galahadille. “Ja siinä samassa
luostarissa lepää Nacien erakko. Ja te olette tyttären poika Pelles
kuninkaalle, joka on Josef Arimatialaisen sukua.”

Ja sen sanottuaan valkoinen ritari katosi.