Ennemmin kuolema kuin häpeä

“Antakaa nyt vastauksenne että teidän puolustajanne on valmis”,
Tristram herra virkkoi Anguish kuninkaalle, “sillä minä ennemmin
kuolen tässä ottelussa kuin antaudun armoille.”

“Minä en ensinkään epäile teitä”, kuningas virkkoi, “en, vaikkapa
teidän pitäisi taistella itse Järven Lancelotia vastaan.”

“Herra”, Tristram virkkoi, “mitä Lancelot herraan tulee, niin häntä
kutsutaan maailman jaloimmaksi ritariksi, ja tietäkää, että hänen
sukuaan olevat ritarit ovat jaloja miehiä ja kammovat häpeää. Mitä
taas tulee Bleoberis herraan, Blamor herran veljeen, niin hänen
kanssaan olen ollut ottelussa ja siksipä, kautta kunniani, saatan
sanoa ettei ole häpeä kutsua häntä oivaksi ritariksi.”

“Kerrotaan, että Blamor herra on sitä vankempi ritari”, Anguish
kuningas virkkoi.

“Herra, mitä siihen tulee, niin olkoon vain, minä en kieltäydy
taistelemasta hänen kanssaan, vaikka hän olisi paras ritari, joka
nykyään kantaa peistä tai kilpeä.”

Anguish kuningas lähti Carados kuninkaan ja niiden muiden kuninkaiden
luo, jotka silloin olivat tuomareina, ja ilmoitti heille että hän
oli löytänyt puolustajan. Silloin lähetettiin kuninkaiden käskystä
hakemaan Tristram herraa ja Blamor herraa kuulemaan mitä heidän tuli
tehdä.

Kun he saapuivat tuomarien eteen, niin kuninkaat ja ritarit
katselivat kovin Tristramia, ja puhelivat keskenään hänestä, koska
hän oli lyönyt Marhaus herran, tuon oivan ritarin, ja voittanut
turnajaisissa jalon saraseenin, Palamides herran.

Saatuaan määräyksensä taistelijat lähtivät valmistautumaan taisteluun.

Silloin Bleoberis herra virkkoi veljelleen Blamor herralle: “Rakas
veli, muista mitä sukua olemme ja mikä mies on Järven Lancelot, emme
etäisempiä emmekä lähempiä kuin veljesten lapsia. Ei koskaan ole
kenkään meidän suvustamme joutunut häpeään taistelussa — vaan on
ennemmin kärsinyt kuoleman, kuin antautunut häpeään!”

“Veli”, Blamor virkkoi. “älä epäile minua, sillä minä en ole koskaan
tuottava häpeää suvulleni, vaikkakin tiedän että tuota toista ritaria
mainitaan ylen oivalliseksi ritariksi, ja sanotaan että hän on
parhaimpia tämän ajan ritareista. Kuitenkaan en ole ikinä tunnustava
itseäni voitetuksi, enkä lausuva tuota vihattua sanaa ‘antaudun’.
Paiskatkoon hän minut vain tantereeseen suurella ritarillisella
voimallaan ja väellään, mutta ennen hän saa minut surmata, kuin minä
hänen armoillensa antaudun.”

“Jumala sinua auttakoon”, virkkoi Bleoberis, “sillä sinä tapaat
hänessä mahtavimman ritarin, minkä kanssa koskaan olet ollut
tekemisissä; minä tunnen hänet, sillä minä olen hänen kanssaan
voimiani koetellut.”

“Jumala minua auttakoon!” virkkoi Blamor.

Sitten hän hyppäsi ratsulleen aitauksen toisessa päässä ja Tristram
herra toisessa, ja niin he kohottivat peitsensä ja ryntäsivät
vastatusten kuin ukkosen jyrinä, ja suurella voimallaan Tristram
herra silloin syöksi Blamor herran ja hänen ratsunsa tantereeseen.

Blamor herra irrottautui nopeasti hevosestaan, paljasti miekkansa ja
työnsi kilven eteensä ja käski Tristramin astua alas satulasta.

“Sillä vaikka ratsu ei minua kannattanut, niin luulen sentään
maaperän kestävän”, hän huusi.

Tristram herra astui maahan ja siinä he sitten ankarasti mittelivät
miekkoja, iskien monta rajua iskua, niin että kuninkaat ja ritarit
ihmettelivät suuresti. Sillä he taistelivat kuin riivatut, ei
koskaan oltu ritarien nähty hurjemmin taistelevan. Blamor herra kävi
päälle niin kiivaasti, ettei hän hetkeksikään hellittänyt, ja kaikki
ihmettelivät että he jaksoivat pysyä pystyssä. Viimein Tristram herra
antoi Blamor herralle sellaisen iskun kypäriin, että hän kaatui
kyljelleen, ja Tristram herra seisoi ja katseli häntä.

Kun Blamor herra saattoi puhua, sanoi hän näin:

“Lyonessen herra Tristram, minä pyydän sinua niin totta kuin olet
jalo ritari, ja parhain ritari, minkä koskaan olen tavannut, että
surmaat minut saman tien; en tahtoisi enää elää, vaikka minusta
tehtäisiin koko maailman herra sillä minä tahdon ennemmin kuolla
kunnialla, kuin elää häpeällä. Sinun täytyy surmata minut, Tristram
herra, taikka muutoin et ikinä voita taisteluasi, sillä minä en
koskaan sano tuota vihattua sanaa. Senvuoksi, jos uskallat surmata
minut, niin surmaa minut heti, minä pyydän ja rukoilen sinua!”

Kun Tristram herra kuuli hänen puhuvan niin ritarillisesti, niin hän
ei tietänyt mitä tehdä hänen suhteensa. Hän mietti asiaa puolelta ja
toiselta — mistä suvusta Blamor herra polveutui ja kuinka hän jo
Lancelot herran vuoksi oli kerrassaan haluton häntä surmaamaan. Mutta
toisaalta hän ei saattanut valita, vaan antaa Blamor herran voittaa
taikka sitten surmata hänet.




Sillä sellainen oli turnajaisten laki.

Niin Tristram meni niiden kuninkaiden luo, jotka olivat tuomareina,
ja polvistui heidän eteensä ja pyysi heitä oman kunniansa ja Arthur
kuninkaan ja Lancelot herran vuoksi ottamaan tämän asian käsiinsä.

“Sillä, jalot herrat”, Tristram virkkoi, “olisi synti ja häpeä, jos
noin jalo ritari kuin tuo, joka makaa tuolla tantereella, saisi
surmansa, sillä niinkuin olette kuulleet, häpeään hän ei tahdo
joutua, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei hän minun kauttani tulisi
häpeään eikä surmaansa saisi. Ja mitä tulee siihen kuninkaaseen,
jonka puolesta minä taistelen, niin tahdon häneltä pyytää, niin
totta kuin olen hänen rehellinen puolustajansa ja rehellinen ritari
taistelussa, että hän armahtaisi tuota oivaa ritaria.”

“Totisesti”, Anguish kuningas virkkoi Tristramille, “minä annan
johtaa itseäni, minne tahdotte, sillä minä tiedän että te olette
minun rehellinen ritarini. Ja senvuoksi minä kaikesta sydämestäni
tahdon pyytää, että nuo kuninkaat, jotka ovat täällä tuomareina,
ottaisivat asian käsiinsä.”

Silloin kuninkaat kutsuivat Bleoberis herran luoksensa ja kysyivät
hänen mielipidettänsä.

“Herrani”, Bleoberis virkkoi, “vaikka veljeni on lyöty, ja
asevoimalla lannistettu, niin uskallan vakuuttaa, että vaikka
Tristram herra on voittanut hänen ruumiinsa, niin hän ei ole
masentanut hänen rohkeuttansa. Ja, Jumalan kiitos, hän ei ole tänä
päivänä joutunut häpeään. Ja ennemmin kuin että hänet saatetaan
häpeään, minä pyydän ja rukoilen teitä, että annatte Tristram herran
hänet suoraa päätä surmata.”

“Niin ei saa tapahtua”, kuninkaat sanoivat, “sillä vastustajien
puolella sekä Irlannin kuningas että hänen puolustajansa säälivät
Blamor herran ritarikuntoa.”

“Herrani”, Bleoberis sanoi, “minä suostun kaikkeen mitä hyvänsä te
tahdotte.”

Silloin kuninkaat kutsuivat luokseen Irlannin kuninkaan ja huomasivat
että hän oli hyvä ja myöntyväinen. Heidän neuvonsa mukaan Tristram
herra ja Bleoberis herra nostivat Blamor herran maasta, ja nuo
molemmat veljekset tekivät sovinnon Anguish kuninkaan kanssa ja
suutelivat toisiaan ja rupesivat ystäviksi ainiaaksi.

Samoin Blamor herra ja Tristram herra suutelivat toisiaan, ja siinä
he vannoivat sellaiset valat, etteivät he ikinä kumpikaan veljeksistä
taistelisi Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra vannoi samalla
tapaa, ettei hänkään ikinä taistelisi heitä vastaan.

Ja tuon jalon taistelun tähden koko Lancelot herran suku alati
rakasti Tristramia.

Sitten Anguish kuningas ja Tristram herra ottivat jäähyväiset ja
purjehtivat Irlantiin suuressa riemussa ja jaloutensa loistossa.
Kun he saapuivat Irlantiin, niin kuningas teki kautta koko maan
tietyksi, kuinka ja millä tapaa Tristram herra oli häntä auttanut, ja
kuningatar ja kaikki, jotka siellä olivat, osoittivat Tristramille
niin suurta kunniaa kuin vain voivat.

Mutta Kauniin Iseultin riemua Tristram herran saapuessa ei kieli
saata kertoa, sillä kaikista maallisista miehistä hän rakasti
Tristramia enimmän.

You may also like