The morning after my visit to the castle I set out early to enjoy the
beauties of the Glen, having first partaken of breakfast and enjoyed a
little chat with my landlord, who was growing accustomed to my American

“Sure she’s a fine woman is Granny Meehan!” he said, in answer to some
opinion I had given concerning her; “an’ a religious woman, too, and
very knowledgeable for her station. But her head is full of queer
consates. I think it’s most turned by livin’ up beyant alone so long.”

“How did she come to have the care of Miss Winifred and to live in the
old castle?” I inquired.

“Well, none of us knows–that is, to be sure about it. Master Roderick,
he was a gay, sportin’ lad. I mind him well, tearin’ about the country
on his white horse, stoppin’ a night now at the ould place above; and
away agin, no one knew whither. His father, who owned the place before
him and lived in it every year for a few weeks, was dead and so were all
belongin’ to him.” The landlord drew breath and lowered his voice
somewhat. “Well, in some of his wanderin’s about the country what does
he do but get married, an’ we never seen the bride down here at all, at
all; but it was the talk of the country-side that she was of a fine
ould stock an’ a rale lady. But he never brought her next or nigh the
ould place. Perhaps it was ashamed of its bein’ ruinous-like or afeard
of the gossip of the country-side.”

I listened with the deepest attention.

“It was on All-Hallow-Eve that Winifred there came to the castle. Mrs.
Meehan, who had been nurse to Master Roderick himself, was brought up
from the village in haste. Fires were lighted, beds got ready, and
toward nightfall a gentleman in black rode up to the castle door. Now,
some that saw him say it was the young gentleman himself riding his
white horse, but more says it was a stranger; and coming the way he did
and on that night of all nights! It’s a quare story, and no wonder that
the child’s different from other childer.”

“How old was she when she came?”

The landlord reflected.

“Well, I think it would be about seven, though none of us ever rightly

“Did the father visit her?”

“From that time to this,” said the landlord, impressively, “he was never
seen in the country-side. There seemed to be some secret or other in the
business; and Granny Meehan never opened her mouth about it, only bowin’
and scrapin’ with Miss Winifred here and Miss Winifred there. Some do
say that she’s afeard of the colleen, and knows well enough that she’s
not of mortal stock. But that’s the ould people!” he concluded, with a
toss of the head. “Meself thinks she’s Master Roderick’s daughter;
though why he should give her up and never come near her is more than
any mortal can tell.”

“It is a curious story,” I said; “quite a romance, and fits in well with
your lovely country here and the remains of that grand old castle. But
who is this curious companion Winifred goes about with and does not care
to name?”

“There’s more than her that won’t name him,” said the landlord; “though
I think it’s Granny Meehan that does be cautionin’ the colleen. She’s
not afeard of man nor beast nor spirit, and if she doesn’t name him it’s
on account of the ould woman.”

“But who is he?”

“Now, ma’am dear,” said the landlord, “I have been discoursin’ to you
already of things that mebbe shouldn’t pass my lips, and I’d be entirely
obliged if you wouldn’t ask me to have part nor parcel with them that’s
unlucky, nor so much as to name them.”

With this I had to be content, and I strolled out to that world-famous
Glen of the Dargle, and sat down beside the stream on grass that was
green and soft as velvet. Above me on all sides rose the hills, the
trees, in their shaded green, still sparkling with dew; the waterfall
dashing over the stones into the dark stream below, and the tree-bridge
overhanging that terrible ravine. I might not at first have perceived
that this bridge was tenanted had not a clear voice suddenly broken the
stillness, thrilling out some quaint melody, which was Irish in its
wild, mournful character, and yet had a tinge of drollery. I did not
recognize it, however, nor could I have called it by name. I looked up
hastily, well knowing that the graceful figure and charming, childish
face of Winifred would meet my view. Once again, as on a former
occasion, I hesitated to speak for fear of startling her; but she
addressed me presently, bringing her song to a sudden stop.

“Good morning!” she said. “‘Tis lovely weather.”

“Lovely indeed,” I answered, looking up at her and reflecting what a
strange little creature she was, talking down to me as calmly from that
high and perilous perch as though she sat on a rocking-chair at a

“My dear child,” I said, involuntarily, “you make me dizzy.”

“Dizzy?” repeated the girl.

“Being up so high and over that deep ravine,” I called back; for the
noise of the waterfall forced me to raise my voice in order to be heard.

“The dear old Dargle!” she exclaimed, looking lovingly down at the
stream. “I sit here, as I told you, almost every day. But I’ll come down
immediately if it makes you dizzy.”

She carried out her promise so swiftly and so recklessly that it fairly
took away my breath. She stood a moment or two on the green height, and
then ran down to me, her face shining with the glow of the morning, full
of life and health and the very joy of being alive. She was soon at my
side and threw herself near me on the grass.

“Do you like Ireland just as well as America?” she asked me after a

“Ireland is very beautiful,” I replied.

Her face flushed and her eye lighted as she nodded two or three times,
but did not speak. It was as though some one very dear to her had been

“I was told once,” she said, “that streets in America are paved with
gold. But–perhaps it isn’t true.” She said the last words wistfully, as
though reluctant to part with an illusion. “And I suppose,” she went on,
“there are no trees there with golden leaves nor birds with silver

“No,” I said; “there are no streets paved with gold, and no golden trees
nor birds with silver wings. But there are many beautiful
things–glorious mountains, vast forests, broad rivers, splendid

“I should like to hear of them some time,” she said, “if you will be
kind enough to tell me.”

“Oh, I shall tell you anything you want to hear,” I replied; “for, as we
agreed to be friends, one friend must try to give pleasure to another.”

“Yes, that is true,” she assented; “and because of that I will show you
my castle, though I don’t like showing it to strangers.”

I looked at her with an interest which was enhanced by the story I had
heard that morning–pathetic, romantic, and altogether unusual.

“You have always lived there?” I asked.

“No,” she said, briefly. “I remember to have lived at another place, but
that is very long ago and does not matter.”

It was evident that she did not wish to continue the subject.

“I shall have to leave you,” she said, all at once; “for, listen! I hear
the tinkle of a bell, and I am afraid that our cow has got out.”

“Do you take care of the cow?” I asked involuntarily; for the
circumstance somehow seemed surprising and out of keeping with the
child’s appearance.

“Oh, Moira does generally!” she replied carelessly. “She, you know, is
our little maid-of-all-work. Sometimes I do myself, though; for I love
poor Cusha, and I like to pat her silky back and play with her long
ears. She hasn’t any horns. But she wouldn’t hurt me if she had; for,
you see, she knows me, and puts down her head for me to pet, and lows
when she sees me coming. She is a very wise cow. I wish she could talk.”

“I wonder what her conversation would be like?” I said, laughing.

“Oh, I know!” answered the child, confidently; though she laughed, too.

“You do? Well, let me hear it!” I said, entering into her humor.

“She’d talk about the sweet green clover and the grass and the fields,
where she has lived; and about the hills, for she’s been up here a great
many years. She was born before I was, and she looks at everything with
her big brown eyes as if she were thinking about them. She might be able
to tell if there were any fairies or things of that kind; for she’s out
sometimes in the moonlight, or at dusk and in the early morning, too,
when people say they pass by.”

“You mustn’t believe all the people tell you,” I answered, though I was
half sorry for the suggestion when I saw how her face clouded over.
“Their tales might be like the golden streets and the silver birds.”

She arose slowly, and seemed as if about to turn away; then she added,
half to herself:

“I wonder if she knows anything about what he is trying to find out,
what he _has_ found out?”

“Who?” I asked hastily.

“Some one,” she said, evasively. “Oh, the bell is tinkling again. Cusha
might get lost. Good-by! And come soon to the castle. I will show you
every bit of it and tell you _true_ things about it.”

She said the last words loftily, as though to let me know that all her
talk was not of the unreal, the fictitious, the poetic. I sat a few
minutes longer musing over her and her story; and then began to read,
perhaps as an offset, a transatlantic fashion paper which had reached me
by mail that morning.

Continue Reading


It was a lovely May morning when the landlord of the inn came to tell me
that Wayward Winifred was waiting.

“Why do they call her by that name?” I asked of him.

“Oh, then, sure, ma’am, it’s just because of her whimsical ways! You
might as well try to stick a pin through the down of a thistle or take a
feather from a swallow on the wing, as to know what the crathur will be
doin’ next.” He looked all round as if he feared that the walls might
have ears; and, seeming in a more communicative mood than before, he
continued his narrative: “There’s them that says,” he whispered, coming
close to me, “that all’s not right with her; and it’s as well you should
know it before you go off to the castle with her. She knows too much for
one of her years, and she’s that wild and whimsical, there’s no stoppin’
her whichever way she goes. And she keeps queer company sometimes.”

“But who were her parents?”

“Well, you asked me that before, ma’am, but it’s a long story. Some will
have it that she’s not of mortal stock at all. But, to be sure, that’s
the old people, with their queer consates,” he added, somewhat

“Who takes care of her?”

“Who? Well, as for that, she mostly takes care of herself,” replied the
landlord, with a gesture expressive of the hopelessness of the

“But she can’t live alone. She has, I believe, a grandmother.”

The landlord gave me a queer look.

“Oh, she lives with Granny Meehan, as you’ll see when you go there! But
she’s gettin’ restive below. I hear her feet patterin’ round, and it’s
hard to tell what she might be at, so I’d better be goin’ down.”

“Say I’m just coming!” I called after the man; and, descending
presently, looked out of doors, and saw, sitting in the branches of a
lilac tree, the same figure that I had beheld upon the bough which
stretched over the ravine. The landlord, honest man, was addressing the
girl, with some anxiety, from the window below.

“Come down here, now–that’s a good child!–or you’ll be gettin’ a fall,
so you will; and a nasty cut on your head for the doctor to sew up–and
breakin’ my fence into the bargain.”

The child laughed, that selfsame musical laugh which rang out upon the
air like the sound of bells, and she shook the tree in her mirth, and
sent a shower of the fragrant lilac blossoms down upon my head.

“I ask you pardon!” she said, with a shade of gravity crossing her face.
“I didn’t mean to send any down upon your bonnet, for a beautiful bonnet
it is.”

She eyed as she spoke the article of headgear which I had purchased at a
shop on Fifth Avenue, New York. I was surprised that she should have
perceived any beauty in the bonnet, it being quiet in shape and neutral
in tint, to suit the exigencies of travel.

When she had descended to the ground, she picked up a cloak from under
the tree and wrapped herself in it. It was one of those peasant’s cloaks
of blue cloth, enveloping the figure from head to foot, which, as
articles of dress, are fast disappearing from Ireland; but which were
both becoming and picturesque. Winifred did not, however, put up the
hood; but showed her delicately formed head, with its rich, dark hair,
cut short, and curling in ringlets about her forehead and neck, and
forming a fascinating tangle upon the top.

“Shall we go?” I asked Winifred.

“Yes,” she answered; “if you are ready.”

And so we went. Our course, at first, lay through the lanes strewn with
wild flowers, primroses and early violets, with the hedgerows white with
bloom. The balmy air of May, fresher and purer in Ireland, it seems,
than elsewhere, gently stirred the tender green of the foliage. The lark
and the thrush sang together a morning hymn. Soon, however, the scenery
became wilder and wilder; rocky passes frowned upon us, and we looked
down into ravines that might well make the unwary tremble.

Up the steep path I followed where the girl led with foot as sure as a
mountain goat. She spoke from time to time in her soft, liquid accent.
Perhaps it was part of her waywardness to show herself more shy and
reserved than I had yet seen her, answering my questions in
monosyllables, and briefly bidding me to beware of dangerous places. At
last, in a winding of the road, we came upon one of those feudal keeps
which marked the military character of bygone chiefs. Its walls were
still intact, and a great donjon reared its head to the sky, in defiance
of time.

We could not enter by the iron gates, still vainly guarding the ruin;
for the path beyond them was choked with weeds and overgrown with grass.
The child led me instead through a narrow pathway, and a low door in the
thickest part of the wall, which had survived all attacks of the
elements, and was, perhaps, of a later erection. Walls and roof were
alike uninjured; but I had a strange feeling of passing from daylight
into chill darkness, when my guide silently ushered me into a
stone-paved passage, where all was still and gloomy.

It was a relief, at last, to reach a large square room, appointed
somewhat in the manner of a farm kitchen. A peat fire burned upon the
hearth, a kettle sang upon the hob, a wooden settle stood close by, and
strings of herrings hung from the beams of the ceiling, flanked by a
flitch or two of bacon. Homely, comfortable objects they were, making me
forget my plunge into the past, and convincing me that here was life and
reality and domestic comfort. By the fire sat an old woman, erect and
motionless; and though her face was turned toward us, she gave no sign
of perceiving me, nor did she respond to my salute.

She wore a plain gown of dark gray, of the roughest material, probably
homespun, but scrupulously neat. Across her breast was pinned a
handkerchief of snowy white; and a large frilled cap shaded a face,
somewhat emaciated, with features clear-cut, and white hair showing but
slightly under the frills. Her eyes were of a dull gray, very wide open
and seemed to fix themselves upon me with a curious expression, which
made me strangely uncomfortable. I began to ask myself: “Who are these
people, and why has this strange child brought me here?”

My fears were set at rest when the old woman opened her lips, saying:

“Miss Winifred, alanna! And is that yourself?”

There was something so human and tender in the sound of the voice that I
felt at once drawn to that aged figure, which resembled more a statue
than a thing of life.

“Yes, Granny; and I’ve brought some one with me,” the girl said.

A look of something like alarm crossed the old woman’s face.

“A stranger?” she said uneasily.

“Yes, dear granny; ’tis a lady from America.”

This time the old woman started perceptibly, and her gaze seemed to fix
itself on my face, while there was a straightening of her whole figure
into rigid attention.

“I have been staying in the neighborhood,” I put in; “and chancing to
meet your granddaughter–”

“She is no granddaughter of mine!” interrupted the old woman, hastily
and, as it seemed, almost angrily. “No, Miss Winifred is not.”

“Forgive me, please! I did not know,” I stammered. “I thought she
addressed you as granny.”

“Oh, that’s just her coaxing way! And, besides, it’s a custom
hereabouts. Ould women like myself are all grannies.”

Every trace of annoyance or of fear had passed from the serene old face,
and the habitual courtesy of the Irish peasant became at once

“Have you a chair for the lady, Miss Winifred, asthore? Mebbe it’s a
glass of new milk she’d be takin’ after her walk.”

I accepted this refreshment, partly to establish myself upon a friendly
footing with my new acquaintances, and partly because I was really glad
of the restorative after a long walk. The milk was brought me by a
bare-legged and ruddy-cheeked girl of about Winifred’s own age, who did
much of the rough work about the place; though, as I afterward learned,
Winifred, in some of her moods, would insist on milking the cow, and
driving it home from pasture; or would go forth to gather the peat for
the fire, in spite of all remonstrance.

There were things that puzzled me about this unusual abode–the
scrupulous respect with which the old woman treated the girl, the
appearance of comfort and plenty about this strange retreat in the heart
of a once warlike citadel, where the chiefs of old had displayed their
banners and manned the walls with clansmen and gallow-glasses. Then the
singular expression of the old woman’s countenance, and the manner in
which she gazed before her, apparently at vacancy, once I had stepped
out of her range of vision. Only one of these mysteries was I destined
to solve upon the occasion of this first visit.

While I sipped my milk and nibbled at the bit of fresh oaten bread which
accompanied it, I conversed with the old woman; Winifred standing mute,
in the shadow of the deep window, as if lost in thought.

“America’s very far off entirely,” said granny, dreamily–“acrost the
ocean; and they tell me it’s a very fine country, with riches and plenty
for all.”

“It is a fine country,” I said warmly; “but there are many there who
have neither riches nor plenty and who live and die in misery.”

“Do you tell me so?” exclaimed the old woman. “Look at that now! And the
boys and girls thinkin’ it long till they get out there, and have money
in their pockets and fine clothes on their backs.”

“Well, many of them do succeed,” I remarked; “only they have to work
hard for it. There’s no royal road to success anywhere.”

“True for you, ma’am,–true for you!” sighed the old woman. “‘Tis the
law, and ’twas a wise God that ordained it.”

“I know one person that got rich without working,” said Winifred,
speaking suddenly and with a kind of imperiousness.

I looked at her in surprise, and the granny said, in a soothing tone:

“Ah, then, asthore, don’t be bringin’ in names! It’s safer not.”

Winifred, for answer, turned silently to the window, gazing out again,
and I was left to conjecture that here was another mystery. What
experience of life could this child have had? And who in that
neighborhood could have grown rich, suddenly or otherwise? When I rose
to go I expressed my desire to come again.

“Mebbe you’d have a curiosity to see more of the ould place,” said the

“But the castle is not a show place,” cried Winifred, imperiously. “It’s
private property.”

“God help your wit!” I heard the old woman mutter; but aloud she said
with conciliation, almost deference:

“Sure you know as well as I do, Miss Winifred dear, that every castle in
the country, even where the grand folks do be livin’, is thrown open
every now and again to travellers.”

“This castle is not open to any one,” said Winifred, drawing her slight
figure to its height and addressing me; “but if you, being from America,
would like to see it, I would show it to you.”

I told her that I should very much like to see it, and would certainly
come again for the purpose.

“There’s some stories about the ould place that mebbe you’d like to
hear, ma’am,” said Granny Meehan, anxious to make amends for any
abruptness on the part of her charge.

I told her that the stories would be an additional attraction; and as I
was about leaving the room, I remarked:

“It’s a glorious day. You should go out, Mrs. Meehan, if only to see
the sun shining on the mountains.”

Winifred sprang forward, her face crimson.

“For shame! for shame!” she cried.

I turned back to the old woman in perplexity. The ghost of a smile was
on her face, as she declared:

“I shall never see the bright sun more in this world,–I shall never see
it more. But I like to know that it is shining.”

Here, then, was the solution of one mystery; and as I looked at that
fine and placid countenance I wondered at my own stupidity; for though
the eyes were wide open, their expression told the tale very plainly.

“I am so sorry,” I said; “I did not know. Can you ever forgive me?”

“There’s nothing to forgive nor to be sorry for,” she replied, with a
smile breaking over her face like sunshine. “Glory be to God for all His
mercies! I’ve been sittin’ here in the dark for ten years; but all the
time, thanks be to His holy name, as happy as a lark.”

I turned away, with admiration mingled with compassion.

“And,” added the old woman, “I know the purty sight you’re spakin’ of,
ma’am dear. I seem to see, as often I saw it, the sun playin’ about the
hills in little streams of gold, and the tree-tops brightenin’ in its
glow. Oh, I know the hills of Wicklow since I was a wee dawshy! And
there isn’t a tree nor a blade of grass nor a mountain flower that
Granny Meehan doesn’t remember from old days that are far off now.”

I saw that Winifred’s sensitive face was working with emotion, while her
eyes filled with tears. I also saw that she had hardly forgiven me yet
for my blunder. I suggested gently that we had better go, and the girl
made no objection. So we pursued our homeward way, silently for the most
part. Suddenly, I exclaimed:

“Oh, what a beautiful nature has that old woman!”

“Do you mean granny?” Winifred asked quickly. “Oh, she’s as beautiful
as–the Dargle!”

And even while we talked burst upon us that view, which, once seen, can
never be forgotten. Those hills arising on either side, clothed in a
superb, living green; and the loveliest of glens below, with the
rippling beauty of its stream fair as the poet’s river of the earthly
paradise; and Powerscourt’s splendid demesne to the eastward, and all
the mountains about, arising grandly, enlivened with that unsurpassed

“Ye hills, give praise to God!” I murmured involuntarily; and paused,
feeling Winifred’s dark eyes upon me, with inquiry in their glance.

“It is a verse from the hymn of thanksgiving sung often in church,” I
said. “Did you ever hear it?”

Winifred shook her head.

“They don’t sing much in the chapel down below,” she said, “except
simple little hymns. It isn’t like the grand days when the castle was
full of people and the abbey church was close by.”

Then she paused, as if she did not care to say more; and as we were now
within sight of the hill she suddenly left me, waving her hand in
farewell, and swinging herself by the tree-bridge across the

“Good-by!” she called back to me. “And don’t forget next time that
granny is blind.”

Continue Reading


Perhaps some reader may know the Glen of the Dargle. No boys or girls
may know it, but perchance their grandsires may tell them of a mountain
stream which threads its way through rugged hills till it falls over a
precipice and winds onward through a glen of unspeakable loveliness.
They may remember the ravine shut in on either side by hills, covered
with gigantic trees, some of which meet across it, forming a natural

Well, it was upon that bridge that I saw–at first with deep amazement,
then with fear and trembling–the slender, graceful figure, the almost
eerie loveliness of Wayward Winifred. How she had reached her dangerous
position was clear enough; for her feet were like the mountain goat, and
her figure wonderfully lithe and active. I stood and gazed at her,
afraid to speak lest she should fall from the dizzy height. She looked
back at me with clear brown eyes, and spoke in a voice that held just a
hint of the Dublin accent to give it sweetness.

“Are you the lady from America?”

I answered that I was, and a long pause ensued. The child was evidently
studying me, and I in my turn put a question:

“How on earth, child, did you get up there? And don’t you know that any
moment you might come tumbling down into the water below?”

“The water wouldn’t harm me if I did,” Winifred replied, looking down
into the clear depths; “and it knows me well. I come here every day,
unless there be a storm.”

“Is your mother aware of so dangerous a proceeding?” I asked with some

A strange look passed over the girl’s face, and she answered with a
little laugh, half merry, half wistful:

“Ah! then, don’t you know? I’m the orphan from the castle.”

“From the castle?” I repeated. I began to think that this creature,
after all, was a spirit, such as I had been told lived in the glens and
streams of fairy-haunted Ireland.

“Yes,” said she, “I am from the castle.”

“From Powerscourt?” I suggested; supposing, of course, that she meant
the great mansion which all visitors to the Dargle felt bound to see.

“From Powerscourt!” cried she, with contempt in her voice. “Oh, it’s
easy to see you are from America! Why, the castle I live in was built
hundreds of years before there was any Powerscourt at all.”

I was again struck dumb by this assurance. What castle could she mean? I
knew of none in the neighborhood, and yet I had been studying the latest
guidebook with the closest attention.

“If you come with me some day,” she said, “I will show you _my_ castle,
and granny will be very glad to see you.”

She spoke with a grand air, as though she were, indeed, a young princess
inviting me to visit her ancestral home.

“Where is the castle?” I inquired.

“Where is the castle?” she repeated, as if in bewilderment. “Well, it
is up, up in the hills. Perhaps you haven’t any hills in America?”

I assured her that we had.

“Well,” she declared, in the same lofty way, “if you know how to climb
hills, and don’t mind if the road is steep, I’ll take you there some

“To-morrow?” I suggested.

“No; to-morrow I’m going away off to the Phoul-a-Phooka.”

“Where is that?”

“Miles away from here.”

“Are you going alone?”

“I’m going with some one,” she answered, with her clear, musical laugh;
“but I won’t tell you who.”

“I have not asked,” I said, provoked a little by her coolness. “I assure
you, dear child, I have no wish to force your confidence.”

“It’s some one we don’t talk much about,” she said, nodding her head
sagaciously. “Granny says that there are people whom it’s best not to
meddle with.”

“And yet you are going to this place with the outlandish name in such
company?” I said, almost involuntarily.

She drew herself up.

“Oh, that is very different!” she said. “When I am with this person I am
in very good company; and who so well as he can tell me of the
Phoul-a-Phooka and all those other things I want to hear?”

“You are a strange child,” I remarked.

She looked at me, surprised and half offended.

“How am I strange?” she demanded.

“I mean different from others.”

An expression almost of sadness crossed her face.

“I am alone, you see,” she said; “and I live up at the castle.”

The explanation was a pathetic one, and I observed the girl with greater
interest than ever.

“I should like to be friends with you,” I declared.

“I do not often make friends of strangers,” she said, with some return
of her former lofty manner–“but, yes, I think I like you.”

“Very well; there shall be a compact between us to like each other,” I
replied. “And the first fruits of our agreement shall be to arrange what
day I may go with you to the castle and see your–relative.”

Something in my speech amused her, and she laughed merrily.

“Poor old granny!” she said. “You will love her at first sight.”

“The gift is evidently in the family,” I answered, “of making people
love them at first sight.”

“In the family?” she repeated again, with that look of drollery upon her
face which had almost upset my own gravity. “Never mind: you shall come
and see for yourself, two days from now, when I get home from

She slipped down as she spoke from her perilous perch and landed safely
on the opposite shore, becoming at once embowered in greenness, a very
goddess of the woods. She made a graceful gesture of farewell and turned
away, light as a young fawn.

I stood spellbound, watching the path by which she had disappeared.
Curiosity was aroused within me, and I felt an uncommon attraction for
this being who seemed of a different mould from those of common clay. I
fell to dreaming of her as I walked home through those exquisite scenes
of rare and mournful loveliness. The dark story of Erin seemed told in
her hills and streams. I was also anxious to discover what was the
Phoul-a-Phooka, and who might be the mysterious companion of her journey
to that unknown region.

I seemed to tread, indeed, on enchanted ground; and I could hardly
believe that I was the same being who a month before had been walking
down Broadway, stopping to admire the wonderful products of the
century’s genius in Tiffany’s windows, idly surveying the crowds of
passers-by, and jostling my way past the Fifth Avenue Hotel. However, I
had to keep all my speculations to myself and wait for that visit to the
castle, to which I began to look forward with the greatest eagerness.
Could the castle itself be a mere myth, the creation of a sensitive
imagination? On that point, at least, I determined to satisfy my
curiosity as soon as an opportunity occurred.

I found the landlord of the inn alone that evening, his labors done for
the day, pipe in mouth, smoking on a bench beside the door. He was a
somewhat taciturn man, less loquacious than most of his race and
station, and the subject, in some way, did not seem to commend itself to

“The castle? To be sure, there’s a castle up there beyant. A mighty fine
ould place in former times.”

“But to whom does it belong now?”

He looked uneasy.

“Who is the owner? Why, that would be hard to tell, though I suppose
it’s Miss Winifred herself.”

“Is she, then, of noble birth?” I asked.

“Oh, it’s not easy to say!” he replied, evasively. “Some say she is, and
more say she isn’t.”

Here was a mystery with a vengeance.

“Perhaps you can tell me, at least, what is the Phoul-a-Phooka?”

The landlord gave me a half-startled look.

“The blessin’ of God be about us!” he ejaculated, piously. “I wonder
now, ma’am dear, why you would care to be inquirin’ into things of the

“But what sort of thing is it?” I persisted. “Something, I am sure,
which we do not have in America, where we claim to have so much. Our
steam-whistles and the roar of our factories have driven from us what
Ireland has kept–her legends and her poetry.”

The man did not seem to relish this style of conversation, or, perhaps,
to understand it; for he answered somewhat shortly:

“The Phoul-a-Phooka is a wild horse, the devil himself takin’ that
shape; and woe to any one whom he gets upon his back!”

“Oh, it can’t be to see a wild horse that this child is going!” I

“No, ma’am; ’tis to a wild, solitary spot, with a power of waterfalls in
it,” replied the landlord. “But it gets its name from the beast I’m
tellin’ you of.”

“Oh! is that it?” I replied.

“Yes ma’am; ’twas there that the horse leaped a precipice with the
tailor that had about him the priest’s soutane he was after makin’. The
horse felt it like a stone’s weight on his back, and down he went with
the tailor.”

The man told the story with some hesitation, as if not seeming to
believe in it, and yet reluctant to express disbelief openly.

“It’s a beautiful spot, though, ma’am; that’s what it is. And mebbe
you’d be goin’ to see it yourself some of these days.”

“Very likely I shall,” I assented; “but first I want to see the old
castle and the woman and child who live there.”

“It’s a good bit of a walk,” said the landlord; “but the weather is
fine, so I suppose you won’t mind that.”

“No, I won’t mind it,” I declared–“not in the least, and Winifred is
coming for me in a day or two.”

“And I hope she won’t be a Will-o’-the-wisp to you, ma’am, and leave you
in some bog or another.”

He spoke with considerable asperity, and but that he was just then
called away I should have questioned him further; for I judged from his
manner that he had suffered from some of the pranks of my new
acquaintance. I smiled to myself as I wondered if the girl had been
leading him a dance over mountain and moor, or what was the nature of
the particular trick she had played upon the stony-visaged landlord.

Continue Reading

Maailman jaloin ritari

Lucan herra ja Bedivere herra nostivat ylös Arthur kuninkaan ja
kantoivat hänet pieneen kappeliin, joka oli lähellä meren rantaa,
mutta Lucan herra oli niin vaikeasti haavoitettu että hän vaipui
kuoliaana maahan, ennenkuin he olivat ennättäneet etäisempään
turvapaikkaan. Bedivere herra itki veljensä kuolemaa, mutta Arthur
kuningas käski hänen jättää murehtimisensa, sillä hänen oma henkensä
teki pikaista lähtöä.

“Sentähden”, Arthur virkkoi, “ota sinä Excalibur, minun oiva
miekkani, ja mene se mukanasi tuonne rannalle; ja kun sinne saavut,
niin sinun tulee heittää minun miekkani veteen, ja tule takaisin ja
kerro minulle mitä siellä näet.”

“Herrani ja kuninkaani”, Bedivere virkkoi, “teidän tahtonne
tapahtukoon, ja koetan tuoda teille pian tietoja takaisin.”

Niin Bedivere herra lähti ja matkalla hän katseli tuota jaloa
miekkaa, kuinka sen kahva ja nuppi oli kokonaan kalliista kivistä
tehty. Silloin hän sanoi itsekseen: “Jos minä heitän tämän komean
miekan veteen, niin ei siitä ikinä hyötyä ole, muuta kuin ikävyyksiä
ja vahinkoa.”

Niin Bedivere herra piiloitti Excaliburin puun alle ja meni takaisin
kuninkaan luo niin nopeasti, kuin pääsi, ja sanoi olleensa rannalla
ja heittäneensä miekan veteen.

“Mitä sinä siellä näit?” kuningas virkkoi.

“Herra”, hän sanoi, “minä en nähnyt muuta kuin tuulta ja aaltoja.”

“Se on valheellista puhetta”, kuningas virkkoi. “Palaa senvuoksi
nopeasti takaisin ja tee minun käskyni niin totta kuin olet minulle
rakas ja kallis; älä miekkaani säästä, vaan heitä se veteen.”

Silloin Bedivere meni takaisin ja otti miekan käteensä; ja silloin
hänestä tuntui synniltä ja häpeältä heittää pois tuo jalo miekka;
niin hän uudestaan piiloitti miekan ja palasi Arthurin luo ja sanoi
hänelle tehneensä hänen käskynsä.

“Mitä näit sinä siellä?” kuningas virkkoi.

“Herra”, hän sanoi, “minä en nähnyt muuta kuin veden väreilyä ja
laineiden loiskinaa.”

“Voi sinua epärehellinen petturi!” Arthur kuningas huusi, “kahdesti
olet sinä minun pettänyt. Kukapa olisi luullut että sinä, joka olet
ollut minulle niin rakas ja kallis, sinä, jota on nimitetty jaloksi
ritariksi, minut miekan kalliiden koristuksien tähden pettäisit!
Mutta mene nyt nopeasti takaisin, sillä sinun pitkä viivyttelysi
saattaa minun henkeni suureen vaaraan.”

Silloin Bedivere herra lähti ja nouti miekan ja vei sen rannalle ja
sitoi miekan hihnan kahvan ympärille ja heitti miekan niin kauas
veteen kuin saattoi. Silloin tuli käsivarsi ja käsi veden yläpuolelle
ja tarttui siihen ja pudisteli sitä kolmasti ja heilahutti sitä
ja sitten käsi ja miekka katosi veteen. Niin Bedivere herra tuli
takaisin kuninkaan luokse ja kertoi hänelle mitä hän oli nähnyt.

“Voi”, kuningas virkkoi, “auta minua täältä, sillä liian kauan
pelkään jo viipyneeni.”

Silloin Bedivere herra otti Arthur kuninkaan selkäänsä ja kantoi
hänet meren rannalle. Ja kun he saapuivat sinne, niin laiva ajautui
aivan kiinni rantaan, ja siinä oli monta kaunista ladyä; heillä
oli kaikilla mustat huput päässään, ja he itkivät ja huusivat, kun
näkivät Arthur kuninkaan.

“Aseta minut nyt laivaan”, kuningas sanoi, ja Bedivere herra teki
niin hellävaroen.

Ja siellä kolme kuningatarta otti hänet vastaan, suuresti valitellen,
ja niin he laskivat hänet alas, ja Arthur kuningas kallisti päänsä
yhden kuningattaren helmaan.

“Oi kallis veli”, tämä virkkoi, “miksi te olette viipynyt niin kauan
poissa minun luotani?”

Sillä tapaa he sitten soutivat pois rannalta, ja Bedivere herra
katseli kuinka he menivät hänen luotaan.

“Oi, herrani ja kuninkaani Arthur”, hän huusi, “kuinka minun nyt käy,
kun te lähdette luotani ja jätätte minut tänne yksin vihollisteni

“Älä sure”, kuningas virkkoi, “ja tee mitä parhaaksi näet, sillä
minusta ei sinulla enää ole apua eikä turvaa. Sillä minä menen
Avilionin laaksoon parantuakseni vaikeasta haavastani. Ja jollet sinä
enää saa kuulla minusta, niin rukoile minun sieluni puolesta.”

Sillä tapaa Arthur kuningas vietiin pois laivassa, jossa oli nuo
kolme kuningatarta: yksi oli Arthur kuninkaan sisar Morgan le Fay,
toinen oli Pohjois-Walesin kuningatar, kolmas oli Aution maan
kuningatar. Myös oli laivassa Nimue, Järven neito, ja tämä lady oli
tehnyt paljon Arthur kuninkaan hyväksi.

Ja muutamat sanovat, että Arthur kuningas kuoli ja että nuo kolme
kuningatarta veivät hänen ruumiinsa pieneen luostariin, joka oli
lähellä Glastonburyä, missä se haudattiin kappeliin. Mutta monet
ovat sitä mieltä että Arthur kuningas ei olekaan kuollut, vaan
asustaa nyt jossain kauniissa rauhan laaksossa, ja että hän kerran
vielä on palaava Englantia hallitsemaan. Sillä hänen haudallaan on
kirjoitettuna tämä säe:

_”Tässä lepää Arthur, joka kuningas oli ja joka kuningas on oleva.”_

Kun sanoma saapui Guinevere kuningattarelle, että Arthur kuningas oli
kaatunut ja kaikki jalot ritarit ja Mordred herra, niin hän läksi
salaa viiden ladyn keralla Amesburyyn. Siellä hän meni luostarin
turviin ja vietti loppupäivänsä paastoten, rukoillen ja tehden

Sillävälin Lancelot herra oli saanut Gawaine herran kirjeen, ja
niin kiireesti kuin suinkin saattoi hän riensi takaisin Englantiin
jaloine ritarijoukkoineen. Mutta kun he sinne saapuivat, niin he
näkivät tulleensa liian myöhään, Arthur kuningas ja Mordred herra
olivat molemmat kaatuneet. Lancelot herra lähti silloin etsimään
Guinevere kuningatarta, ja viimein hän löysikin hänet Amesburyn
nunnaluostarista. Kuningatar kertoi hänelle, ettei hän enää aikonut
palata maailmaan, ja kun Lancelot herra sen kuuli, niin hänkin päätti
vetäytyä luostariin.

Hän otti ratsunsa ja ratsasti isoon metsään, ja niin tapahtui,
että hän tuli siihen pieneen Glastonburyn luona olevaan kappeliin,
mihin Arthur kuninkaan ruumis oli haudattu. Bedivere herra oli
siellä vielä, ja Lancelot herra kysyi kunnon piispalta, joka oli
erakko, eikö hänkin saisi sinne jäädä. Tänne Bors herra seurasi
häntä, ja monet muut hänen jalot ritarinsa, joilla ei ollut halua
lähteä pois, nähdessään Lancelot herran antautuneen sellaiseen
hurskauden harjoitukseen. Sillä tapaa he elivät kuusi vuotta
katumusharjoituksissa, välittämättä vähääkään tämän maailman
rikkauksista ja ollenkaan surkeilematta omia vaivojaan, kun näkivät
maailman jaloimman ritarin niin suuressa kärsimyksessä.

Lancelot herra oli elänyt luostarissa noin seitsemän vuotta, kun
eräänä yönä haamu tuli hänen luoksensa, käskien hänen rientää
Amesburyyn, sillä siellä hän tapaisi Guinevere kuningattaren
kuolleena. Ja Lancelotin käskettiin ottaa mukaansa hevospaarit ja
mennä ritarikumppaneineen hakemaan Guinevere kuningattaren ruumista
ja haudata hänet puolisonsa, jalon Arthur kuninkaan, viereen.

Niin kaikki tehtiin, kuten haamu oli käskenyt, ja Guinevere
kuningatar tuotiin Amesburystä Glastonburyyn suurella komeudella
ja murheen osoituksilla. Satakunta soihtua oli palamassa paarien
ympärillä, ja Lancelot ja seitsemän hänen ritareistaan kulki alinomaa
sen ympäri laulaen ja lausuen pyhiä rukouksia ja suitsuttaen
suitsutusta. Sillä tapaa he tulivat Amesburystä Glastonburyyn, ja
aamulla Guinevere kuningatar haudattiin pieneen kappeliin, Arthur
kuninkaan hautaan.

Kun arkku oli pantu maahan, niin Lancelot herra pyörtyi ja makasi
pitkän aikaa hiljaa, kunnes tuo kunnon piispa, joka oli erakko, tuli
ulos ja herätti hänet.

“Moitetta ansaitsette”, hän virkkoi, “sillä te vihastutatte Jumalan
moisella murehtimisella.”

“Totisesti”, Lancelot herra sanoi, “uskon että en vihastuta Jumalaa,
sillä hän tuntee tarkoitukseni. Minun suruni ei lähtenyt eikä lähde
mistään synnillisestä syystä, mutta minun suruni ei saata ikinä
loppua. Sillä kun minä muistelen kuningattaren kauneutta ja sitä
jaloutta, mikä oli hänen ja kuninkaan olennossa, ja kun minä näin
heidän siten makaavan tässä yhdessä kuolleina, niin totisesti minun
sydämeni oli haljeta. Ja kun minä muistelin, kuinka minun ylpeyteni,
kopeuteni ja vikojeni tähden henkensä menettivät ne, joilla ei ollut
vertaa missään koko kristikunnassa, niin tietäkää”, Lancelot herra
virkkoi, “että tämä heidän hyvyytensä ja minun pahuuteni muisto
painoi niin raskaana mieltäni, että en saattanut pystyssä pysyä.”

Sen jälkeen Lancelot herra sairastui, söi ja joi vain vähän ja
kuihtui vähitellen pois, sillä ei kenkään voinut tehdä mitään, mikä
olisi häntä lohduttanut. Alinomaa, yötä ja päivää hän rukoili,
mutta silloin tällöin hän nukahti katkonaiseen uneen ja usein hänet
tavattiin makaamassa Arthur kuninkaan ja Guinevere kuningattaren
haudalla. Viimein hän kävi niin heikoksi, ettei hän jaksanut enää
nousta vuoteelta, ja silloin hän lähetti hakemaan tuota kunnon
piispaa ja kaikkia uskollisia kumppaneitaan ja pyysi että hänelle
annettaisiin viimeinen uskonnon pyhistä menoista. Kun kaikki oli
tapahtunut asianmukaisessa järjestyksessä, niin hän pyysi piispaa,
että kun hän oli kuollut, niin hänen toverinsa veisivät hänen
ruumiinsa hänen omaan linnaansa Ilojen puistoon, sillä hän oli
pyhästi luvannut tahtovansa tulla sinne haudatuksi.

Silloin itkivät ja vääntelivät käsiänsä hänen ritarikumppaninsa.

Sinä yönä, kun kaikki nukkuivat, tuo kunnon piispa näki kauniin unen.
Hän oli näkevinänsä Lancelot herran suuren enkelijoukon ympäröimänä
ja he kantoivat häntä taivasta kohden ja taivaan portit aukenivat

“Se on vain uni”, sanoi Bors herra. “Mutta en usko että Lancelot
herran käy muulla tapaa kuin hyvästi.”

“Se on hyvin luultavaa”, piispa virkkoi. “Mutta menkää hänen
vuoteensa ääreen, niin saatte tietää totuuden.”

Kun Bors herra ja toiset ritarit tulivat Lancelot herran vuoteen
ääreen, niin he huomasivat hänet aivan kuolleeksi, ja hän makasi
ikäänkuin olisi hymyillyt ja hänen ympärillään oli yltäänsä
suloisinta tuoksua, mitä he ikinä olivat tunteneet.

Aamulla sielumessun laulettuaan piispa ja ritarit asettivat Lancelot
herran samoille hevospaareille, joilla Guinevere kuningatar oli
viety Glastonburyyn ja veivät hänet hänen omaan linnaansa Ilojen
puistoon ja he pitivät lakkaamatta satakunnan soihtuja palamassa
hänen ympärillään; ja niin viidentoista päivän kuluessa he tulivat
Ilojen puistoon. Siellä he laskivat hänet kirkon kuoriin ja lauloivat
ja lukivat monta rukousta ja virttä hänen ruumiinsa ääressä; ja
hänen kasvonsa jätettiin peittämättä, jotta kaikki kansa saisi häntä
katsella, sillä se oli sen ajan tapa.

Ja silloin juuri, heidän pitäessään jumalanpalvelusta, tuli Marisin
Ector herra, joka seitsemän vuoden ajan oli etsinyt veljeänsä
Lancelotia kautta kaiken Englannin, Skotlannin ja Walesin. Kun hän
kuuli hälinän ja näki, että Ilojen puiston kirkonkuori oli valaistu,
niin hän astui alas ratsultaan ja tuli kuoriin ja siellä hän näki
ihmisiä laulamassa ja itkemässä. Ja he tunsivat kaikki Ector herran,
mutta tämä ei tuntenut heitä. Silloin Bors herra meni Ector herran
luo ja kertoi hänelle, kuinka siinä makasi hänen veljensä Lancelot
herra kuolleena. Ector herra heitti kilpensä, miekkansa ja kypärinsä
luotaan, ja kun hän katseli Lancelot herran kasvoja, niin vaikeata
olisi minkään kielen kertoa, kuinka haikeasti hän valitti veljensä

“Oi Lancelot”, hän sanoi, “sinä olit kaikkien kristillisten ritarien
pää. Ja nyt tohdin sanoa”, virkkoi Ector herra, “että sinulle,
Lancelot herra, joka siinä makaat, että sinulle ei kenkään maallinen
ritari konsanaan vertoja vetänyt; ja sinä olit kohteliain ritari,
mikä koskaan on kilpeä kantanut; ja sinä olit asetoverisi uskollisin
ystävä, mikä koskaan on noussut ratsulle; ja sinä olit uskollisin
rakastaja kaikkien syntisten miesten joukossa, jotka koskaan ovat
naista rakastaneet; ja sinä olit uljain urho, mikä koskaan on miekkaa
mitellyt; ja sinä olit komein mies, mitä koskaan on nähty ritarien
parvessa; ja sinä olit lempein mies ja ritarillisin, mikä koskaan
on aterioinut naisten seurassa; ja sinä olit verivihollisesi jäykin
vastustaja, mikä koskaan on peistä tanaan laskenut.”

Ja silloin oli itkua ja valitusta ylenmäärin.

Continue Reading

Lännen taistelu

Sillä aikaa kun Arthur kuningas oli poissa Ranskassa, puuhasi
Mordred, joka oli määrätty Englannin hallitsijaksi, omien häijyjen
juoniensa toteuttamista. Hän kyhäsi kirjeitä, ikäänkuin ne olisivat
tulleet meren takaa, ja nämä kirjeet ilmoittivat, että Arthur
kuningas oli saanut surmansa taistelussaan Lancelot herran kanssa.
Sentähden Mordred kutsui parlamentin ja kaikki lordit kokoon ja
pani heidät valitsemaan hänet kuninkaaksi. Niin hänet kruunattiin
Canterburyssä, ja hän piti siellä pitoja viisitoista päivää. Sitten
hän vetäytyi Camelotiin ja lähetti hakemaan Guinevere kuningatarta ja
ilmoitti hänelle suoraan haluavansa naida hänet. Kaikki valmistettiin
juhlaa varten ja hääpäivä määrättiin.

Guinevere kuningatar oli suuressa tuskassa, mutta hän ei uskaltanut
julkisesti vastustaa Mordred herraa ja senvuoksi hän oli
suostuvinansa. Sitten hän pyysi lupaa mennä Lontooseen ostaakseen
kaikellaisia kapineita, joita häissä tarvittiin. Hänen kauniiden
sanojensa tähden Mordred herra häntä uskoikin ja antoi hänelle luvan

Mutta heti Lontooseen saavuttuaan Guinevere kuningatar valtasi
Towerin ja täytti sen kaikessa kiireessä kaikenmoisilla elintarpeilla
ja varusti sen hyvin miehillä ja piti sitä hallussaan.

Kun Mordred näki tulleensa petetyksi, niin hän vihastui ylenmäärin.
Hän meni ja alkoi ankarasti piirittää Lontoon Toweria ja ryntäsi
sitä vastaan isoilla sotakoneilla ja tuliputkilla, mutta ei voinut
sitä valloittaa. Hän koetti kaikilla keinoilla, kirjeillä ja
lähettiläillä, saada Guinevere kuningatarta tulemaan ulos Towerista,
mutta se ei auttanut ensinkään. Eivät hyvät eivätkä pahat sanat
saaneet kuningatarta uskomaan itseään toistamiseen tuon petturin
käsiin. Hän vastasi lyhyesti, että hän ennemmin surmaisi itsensä,
kuin rupeisi Mordred herran puolisoksi.

Silloin sana saapui Mordredille, että Arthur kuningas oli jättänyt
Lancelot herran piirityksen ja että hän oli tulossa kotiin suuren
sotajoukon kanssa kostaakseen sisarenpojallensa. Heti Mordred silloin
lähetti käskykirjeitä kaikkiin Englannin paroonikuntiin ja joukottain
kerääntyi kansaa hänen luoksensa. Sillä heidän keskuudessaan levisi
yleisesti puhe, että Arthurin alaisina heillä ei ollut muuta kuin
sotaa ja taisteluita ja Mordredin alaisina heillä oli iloa ja riemua
ja onnen päiviä. Niin Arthur kuningasta paneteltiin ja parjattiin.
Ja monta oli, jotka Arthur kuningas oli tyhjästä nostanut ja antanut
heille maita, joilla ei nyt ollut ainoatakaan suopeaa sanaa hänestä

Niin Mordred herra marssi suuren sotajoukon kanssa Doveriin, ja sinne
Arthur kuningas saapui suurella laivastolla, sillävälin kuin Mordred
oli valmiina odottamassa, estääkseen hänen maallenousuansa. Silloin
siellä kiiti aluksia, isoja ja pieniä, täynnä uljaita aseuroita, ja
paljon siellä surmattiin jaloja ritareita, ja moni karski parooni
kaatui kummallakin puolella. Mutta Arthur kuningas oli niin rohkea,
ettei mikään voinut estää hänen maallenousuansa, ja rajuina hänen
ritarinsa häntä seurasivat. He ajoivat Mordredin takaisin, ja hän
pakeni, ja koko hänen armeijansa.

Kun taistelu oli ohitse, niin Arthur kuningas hautasi ne, jotka
olivat kaatuneet, ja silloin jalo Gawaine ritari löydettiin eräästä
veneestä aivan henkitoreissaan. Häntä oli taas haavoitettu siihen
haavaan, jonka Lancelot herra hänelle oli Bayonnessa antanut, ja nyt
hänen täytyi kuolla.

“Voi, Gawaine herra”, kuningas virkkoi, “tässä sinä nyt makaat, sinä,
jota minä kaikkein enimmän maailmassa rakastin, ja nyt minun iloni on
mennyt! Lancelot herrassa ja sinussa oli minun suurin iloni, ja nyt
minä olen menettänyt teidät molemmat.”

“Minun enoni, Arthur kuningas”, Gawaine virkkoi, “tietäkää että
minun kuolinpäiväni on tullut, ja kaikki on tapahtunut minun oman
kiivauteni ja itsepäisyyteni kautta. Jos Lancelot herra olisi ollut
teidän luonanne, niinkuin hänen tapansa oli, niin tämä onneton sota
ei olisi ikinä alkanut, ja kaikkeen tähän minä olen syypää. Sillä
Lancelot herra ja hänen sukunsa piti miehuudellaan kaikkia teidän
vihollisianne kurissa ja pelossa, ja nyt teidän täytyy olla ilman
Lancelot herraa. Mutta voi, minä en tahtonut sopia hänen kanssaan,
ja senvuoksi minä pyydän teitä, antakaa minulle paperia, kynä ja
mustetta, että minä kirjoittaisin omalla kädelläni kirjeen Lancelot

Sitten Gawaine herra kirjoitti kirjeen Lancelot herralle, “kaikkien
jalojen ritarien kukalle”, kertoen hänelle kaikki, mitä oli
tapahtunut, ja että hänen täytyi kuolla kun häntä oli haavoitettu
samaan haavaan, jonka Lancelot herra hänelle Bayonnessa oli antanut.

“Niin, Lancelot herra”, hän jatkoi, “kaiken sen rakkauden tähden,
mitä on ollut konsanaan meidän välillämme, älä vitkastele, vaan
tule kiireisesti meren yli, jotta sinä uljaiden ritariesi avulla
saattaisit auttaa sitä jaloa kuningasta, joka sinut on ritariksi
tehnyt, sillä hän on sangen ahtaalla kavalan petturin, velipuoleni
Mordredin ahdistamana.”

Sitten Gawaine herra pyysi, että Arthur kuningas lähettäisi hakemaan
Lancelot herraa ja rakastaisi häntä yli muiden ritarien; ja sitten
puolenpäivän hetkellä Gawaine herra heitti henkensä.

Sen jälkeen Arthur kuningas taisteli vielä Mordred herran kanssa ja
ajoi hänet länteenpäin läpi Englannin Salisburyä kohden, ja siellä
määrättiin päivä, jolloin kuninkaan ja Mordred herran piti otella
hiekkakummulla Salisburyn luona lähellä meren rantaa.

Taistelun edellisenä yönä Arthur kuningas näki ihmeellisen unen. Hän
oli istuvinaan istuimella koroitetulla paikalla, puettuna kaikkein
kalleimpaan kultapukuun, mitä tehdä saattoi; ja istuin oli kiinni
pyörässä. Ja kuninkaan alla pitkän matkan päässä oli olevinaan
hirvittävän syvä, musta vesi ja siinä oli kaikenlaisia käärmeitä ja
matoja ja petoeläimiä, rumia ja kauheita. Ja äkkiä pyörä pyörähti
ylhäältä alaspäin, ja kuningas putosi käärmeiden sekaan, ja jokainen
peto tarttui häneen kiinni jostakin jäsenestä.

Silloin kuningas kirkaisi vuoteellaan maatessansa: “Auttakaa!” Ja
ritarit, asemiehet ja sotilaat juoksivat kuninkaan luo ja herättivät
hänet, ja hän oli niin säikähdyksissään, ettei tietänyt missä oli.

Sitten hän vaipui taas unenhorroksiin, niin ettei hän nukkunut eikä
ollut oikein valveillakaan. Ja hänestä näytti, että Gawaine herra
tuli hänen luoksensa ja varoitti häntä taistelemasta aamulla Mordred
herran kanssa, sillä jos hän niin tekisi, niin hän saisi varmasti
surmansa. Gawaine herra neuvoi häntä tekemään aselevon kuukaudeksi,
sillä sen ajan kuluessa Lancelot herra saapuisi kaikkine jaloine
ritareineen ja pelastaisi Arthur kuninkaan ja surmaisi Mordred herran.

Sitten Gawaine herra katosi.

Heti kun Arthur kuningas heräsi, hän noudatti luokseen kaikki
viisaat lordinsa ja piispansa ja kertoi heille näkynsä ja Gawaine
herran varoituksen. He menivät silloin heti Mordred herran luokse ja
tekivät aselevon ja lupasivat hänelle, että niin kauan kuin Arthur
kuningas eläisi, hän saisi pitää Cornwallin ja Kentin ja kuninkaan
kuoleman jälkeen hän saisi koko Englannin. Vielä päätettiin, että
Arthur kuningas ja Mordred herra neuvottelisivat molempain armeijain
keskellä, ja he saisivat kumpikin ottaa neljätoista henkeä mukaansa.

Tähän kokoukseen mennessään Arthur kuningas varoitti kaikkea
armeijaansa, että jos he vain näkivät miekan paljastettavan, niin
heidän tuli hyökätä rajusti päälle ja tappaa Mordred petturi, sillä
häneen ei kuningas ensinkään luottanut. Ja samalla tapaa myös Mordred
herra varoitti joukkoansa.

Niin he kohtasivat toisensa, kuten määrätty oli, ja sopivat ja olivat
täydellisesti yhtä mieltä. Viiniä noudettiin, ja he joivat.

Juuri sillä hetkellä livahti kyykäärme pienestä kanervapensaasta ja
pisti erästä ritaria jalkaan. Kun ritari tunsi pistoa jalassaan, niin
hän katsoi alas ja näki kyykäärmeen. Silloin hän paljasti miekkansa
tappaakseen kyykäärmeen eikä ajatellut sillä mitään ikävyyksiä

Mutta kun sotajoukot molemmin puolin näkivät miekan paljastettavan,
niin he puhalsivat torvia ja pasuunoita ja kirkuivat kauheasti. Niin
molemmat armeijat tarttuivat aseisiin, eikä milloinkaan oltu nähty
surkeampaa taistelua missään kristillisessä maassa.

Kaiken sen päivää he taistelivat lakkaamatta, ja kun ilta tuli, niin
ei kaikista Arthur kuninkaan jaloista ritareista ollut jäänyt eloon
muita kuin Lucan herra, juomanlaskija, ja hänen veljensä, Bedivere
herra, ja molemmat olivat vaikeasti haavoitettuja. Silloin Arthur
kuningas vihastui ylenmäärin, kun hän näki, että hän sillä tapaa oli
menettänyt kaiken väkensä.

“Voi että minun koskaan piti näkemän tätä surkeata päivää! Sillä nyt
minun loppuni lähestyy”, Arthur virkkoi. “Mutta suokoon Jumala, että
saisin tietää, missä on tuo petturi, Mordred herra, joka on kaiken
tämän pahan aikaansaanut.”

Silloin Arthur kuningas huomasi Mordred herran, joka nojasi
miekkaansa keskellä isoa kaatuneiden joukkoa. Lucan herra koetti
estää kuningasta taistelemasta Mordred herran kanssa, muistuttaen
hänelle Gawaine herran varoitusta.

“Kiitos Jumalan, te olette voittanut taistelun”, hän virkkoi; “sillä
tässä meitä on kolme elossa, mutta paitsi Mordred herraa ei tuolla
ole yhtäkään eloon jäänyt. Ja jos te nyt lakkaatte, niin tämä kovan
kohtalon päivä on ohitse.”

“Olkoon minulle kuolemaksi tai elämäksi”, kuningas sanoi, “kun näen
hänet tuolla yksinään, niin enpä häntä ole päästävä käsistäni, sillä
milloinkaan en voi saada sopivampaa tilaisuutta.”

“Jumala teitä auttakoon!” sanoi Bedivere herra.

Silloin Arthur kuningas tarttui molemmin käsin peitseensä ja syöksyi
Mordredia kohden huutaen:

“Petturi, nyt on sinun kuolinhetkesi tullut!”

Kun Mordred herra kuuli Arthur kuninkaan huudon, niin hän ryntäsi
paljastetuin miekoin häntä vastaan. Silloin Arthur kuningas syöksi
peitsensä läpi Mordredin ruumiin, niin että hän vaipui kuoliaana
maahan; mutta Mordredin miekka puhkaisi Arthur kuninkaan kypärin ja
pääkallon, niin että hän vaipui pyörryksissä tantereelle.

Continue Reading