Gawaine herran kosto

Arthur kuningas ja Gawaine herra eivät tyytyneet Lancelot herran
karkoitukseen, vaan kokosivat suuren sotajoukon ja valmistautuivat
ajamaan häntä takaa ja astuivat laivaan Cardiffissa. Poissaolonsa
aikana Arthur kuningas määräsi veljensä pojan, Mordred herran, kaiken
Englannin päähallitusmieheksi ja asetti Guinevere kuningattaren
hänen valvontansa alle. Niin hän kulki meren yli ja laski maihin
Lancelot herran alueelle, ja siellä hän Gawaine herran kostonhalun
vaikutuksesta poltti ja hävitti kaikki mitä saattoi.

Kun sana tuotiin Lancelot herralle, että Arthur kuningas ja
Gawaine herra olivat nousseet maihin ja parhaillaan hävittivät
hänen alueitaan, niin hänen ritarinsa kehoittivat häntä lähtemään
taisteluun, mutta hän vastasi olevansa peräti haluton vuodattamaan
kristityn verta, niin että hän ensin tahtoi lähettää sanansaattajan
Arthur kuninkaan luo katsomaan, saataisiinko sovinto aikaan, sillä
rauha oli aina parempi kuin sota. Niin Lancelot lähetti erään neidon
Arthur kuninkaan luo pyytämään, että hän lakkaisi sotimasta hänen
maitansa vastaan.

Neito lähti matkalle hevosen selässä, ja kun hän tuli Arthur
kuninkaan teltalle, niin hän laskeutui alas satulasta, ja häntä oli
vastassa muuan kunnon ritari, Lucan herra, juomanlaskija.

“Jalo neito, tuletteko Järven herran Lancelotin lähettämänä?”

“Tulen, herra”, hän virkkoi, “tulen tänne puhumaan herrani kuninkaan
kanssa.”

“Oi”, Lucan herra virkkoi, “herrani kuningas rakastaisi kyllä
Lancelotia, mutta Gawaine herra ei tahdo sitä sallia.” Ja sitten hän
lisäsi: “Minä rukoilen Jumalaa, neito, että te onnistuisitte hyvin,
sillä kaikki me kuninkaan seuralaiset soisimme, että Lancelot herra
tekisi parempia asetekoja kuin kukaan muu ritari.”

Niin sanoen Lucan vei neidon Arthur kuninkaan luo, joka istui Gawaine
herran seurassa, kuullakseen mitä neito sanoisi. Kun tämä oli sanonut
sanottavansa, niin kyyneleet täyttivät kuninkaan silmät, ja kaikki
lordit olivat iloissaan saadessaan kehoittaa kuningasta sopimaan
Lancelot herran kanssa, kaikki muut paitsi Gawaine herra.

“Valtiaani, enoni, mitä aiotte tehdä?” hän virkkoi. “Tahdotteko
kääntyä takaisin nyt, kun olette päässyt näin pitkälle tällä
matkallanne? Koko maailma teitä on pilkkaava.”

“Ei”, Arthur kuningas sanoi, “te tiedätte kyllä, Gawaine herra, että
minä teen, niinkuin te minua neuvotte; ja kuitenkin minusta tuntuu,
ettei olisi hyvä hylätä Lancelot herran kauniita sovinnon tarjouksia.
Mutta koska olen tullut näin pitkälle tällä matkalla, niin te saatte
antaa neidolle vastauksen, sillä minä en voi sääliltäni hänelle
puhua, hänen tarjouksensa ovat niin jalomieliset.”

Silloin Gawaine herra sanoi neidolle täten: “Neito, sanokaa Lancelot
herralle, että on turhaa vaivaa koettaa suostuttaa enoani sovintoon.
Ilmoittakaa hänelle, että jos hän olisi tahtonut saada rauhaa aikaan,
niin hänen olisi pitänyt yrittää ennemmin, sillä nyt se on liian
myöhäistä. Ja sanokaa että minä, Gawaine herra, lähetän hänelle
sellaisen sanan, että minä lupaan kautta kaiken kunniani, mitä olen
velkapää Jumalalle ja ritarisäädylleni, että en jätä Lancelot herraa
rauhaan, ennenkuin hän on surmannut minut taikka minä hänet.”

Niin neito itki ja lähti, ja moni silmä siellä kyyneltyi. Hän palasi
Lancelot herran luo, jolla oli kaikki ritarinsa ympärillään, ja kun
Lancelot herra kuuli tämän vastauksen, niin kyyneleet juoksivat hänen
poskiansa pitkin.

Silloin hänen jalot ritarinsa astuivat pitkin askelin hänen
ympärilleen ja sanoivat: “Lancelot herra, miksi te noin surette?
Ajatelkaa, kuka olette ja mitä miehiä me olemme, ja sallikaa meidän
jalojen miesten mitellä voimiamme keskellä taistelutannerta.”

“Se saattaa helposti tapahtua”, Lancelot virkkoi, “mutta en
milloinkaan ole ollut näin vastahakoinen ottelemaan, sillä yhä minä
arastelen tuota jaloa kuningasta, joka teki minut ritariksi. Kun minä
en voi enää kauemmin pitää rauhaa, niin minun täytyy puolustautua,
ja se on minulle suuremmaksi kunniaksi, ja meille kaikille, kuin
että ryntäisimme tuota jaloa kuningasta vastaan, jota olemme kaikki
palvelleet.” Sitten he eivät puhuneet enää enempää, ja ilta kun oli,
niin he menivät levolle.

Aamulla varhain päivän koittaessa, kun ritarit katsoivat ulos,
niin he näkivät Bayonnen kaupungin yltäympäri piiritetyksi, ja
tikaportaita oli kiinnitetty muureille. Silloin he alkoivat taistella
Arthur kuninkaan sotajoukkoa vastaan ja pieksivät heitä ankarasti
valleilta. Niin piiritystä kesti kuusi kuukautta, ja paljon väkeä
hakattiin molemmin puoli maahan. Silloin tapahtui eräänä päivänä,
että Gawaine herra tuli porttien edustalle kiireestä kantapäähän
asestettuna, jalon ratsun selässä ja iso peitsi kädessään.

“Missä olet, sinä kavala petturi, Lancelot herra?” hän huusi kovalla
äänellä. “Miksi sinä piileskelet lymypaikoissa ja vallien takana,
kuten pelkuri? Tule esiin nyt, sinä kavala petturiritari, että saan
kostaa sinun ruumiisi päällä kolmen veljeni kuoleman.”

Jokaisen sanan tästä kuuli Lancelot herra ja hänen ritarinsa, ja
nyt ei Lancelot herra voinut tehdä mitään muuta kuin puolustautua
taikka sitten joutua häväistyksi ikipäivikseen. Lancelot herra
käski satuloida parhaimman ratsunsa ja noutaa aseensa ja tuoda ne
kaikki linnan portille, ja sitten hän puhui kovalla äänellä Arthur
kuninkaalle:

“Valtiaani Arthur ja jalo kuningas, joka teitte minut ritariksi,
tietäkää, että olen sangen raskaalla mielellä teidän tähtenne, että
te minua täten vainootte, ja minä olen aina teitä säästänyt, sillä
jos minä olisin ollut kostonhimoinen, niin olisin voinut kohdata
teitä avonaisella tantereella ja kesyttää täydellisesti teidän
karskimmat ritarinne. Nyt minä olen pidättänyt itseäni puolen vuotta
ja olen sietänyt, että te ja Gawaine herra olette tehneet, mitä
olette tahtoneet, ja nyt minä en voi sitä kauemmin kärsiä — nyt
minun on pakko puolustautua, koska Gawaine herra on syyttänyt minua
petturuudesta. Se on suuresti minun tahtoani vastaan, että minun
koskaan täytyy taistella ketään vastaan teidän heimostanne. Mutta
nyt minä en voi enää malttaa mieltäni, te ajatte minut taisteluun,
niinkuin metsäneläimen hyökkäykseen.”

“Lancelot herra”, Gawaine huusi, “jos sinä uskallat otella, niin jätä
lörpöttelysi ja tule ulos ja keventäkäämme sydämiämme.”

Arthur kuninkaan sotajoukko seisoi alallaan kaupungin ulkopuolella,
kaikki erikseen syrjässä, ja Lancelotin jaloja ritareita tuli ulos
joukottain, niin paljon, että kun Arthur kuningas näki sen ritari- ja
miesparven, ihmetteli hän ja sanoi itsekseen:

“Voi, että Lancelot herra sentään nousikaan minua vastaan, sillä nyt
minä näen, että hän on minun vertaiseni voimassa.”

Niin tehtiin sopimus, ettei kukaan lähestyisi Lancelotia eikä
Gawainea taikka olisi missään tekemisissä heidän kanssansa, kunnes
jompikumpi kaatuisi tai antautuisi.

Olipa, vuosikausia sitten, muuan pyhä mies antanut kummallisen lahjan
ja suosionosoituksen Gawaine herralle, eikä sitä tietänyt yksikään
paitsi Arthur kuningas. Jokaisena vuoden päivänä kello yhdeksästä
aamulla hamaan puolipäivään asti hänen voimansa ja väkevyytensä
kasvoi kolminkertaiseksi siitä mitä se tavallisesti oli. Kuningas
määräsi useimmat aseleikit pidettäviksi sinä aikana päivää, mikä
saattoi Gawaine herran voittamaan suurta kunniaa.

Siten Lancelot herra taisteli Gawaine herran kanssa, ja kun hän
tunsi tämän väkevyyden yhä kasvavan, niin hän kummasteli ja pelkäsi
kovin joutuvansa häpeään. Mutta kun puolipäivän aika oli ohitse,
niin Gawaine herra ei voinut luottaa muuhun kuin omiin voimiinsa,
ja silloin Lancelot tunsi, että hän kävi heikommaksi. Silloin hän
iski kaksinkertaisella innolla ja antoi Gawaine herralle sellaisen
kolhauksen kypäriin, että hän kaatui kyljellensä maahan, ja Lancelot
vetäytyi pois hänen luotansa.

“Miksi sinä poistut?” Gawaine herra virkkoi. “Käänny takaisin, sinä
kavala petturiritari, ja tapa minut! Sillä jos sinä jätät minut
täten, niin kun paranen, olen taas otteleva sinun kanssasi.”

“Minä olen Jumalan avulla kestävä teitä vastaan, herra”, Lancelot
herra vastasi, “mutta tietäkää, Gawaine herra, etten minä koskaan lyö
kaatunutta ritaria.”

Niin Lancelot herra palasi kaupunkiin, ja Gawaine herra kannettiin
yhteen Arthur kuninkaan teltoista, jossa lääkäreitä tuli hänen
luoksensa ja sitoi hänen haavansa.

Sitten Arthur kuningas vaipui sairaaksi surusta, kun Gawaine herra
oli niin vaikeasti loukkaantunut, ja sen sodan takia, jota hän
ja Lancelot herra kävivät keskenään. Ne jotka kuuluivat Arthur
kuninkaan puolueeseen, jatkoivat piiritystä kahakoiden hiukan muurien
ulkopuolella, ja ne, jotka olivat muurien sisäpuolella, vartioivat
vallejansa ja puolustautuivat, kun tarvis vaati.

Gawaine herra makasi sairaana teltassaan noin kolme viikkoa, ja
heti kun hän saattoi nousta satulaan, tuli hän uudestaan Bayonnen
pääportin edustalle ja huusi Lancelotia taisteluun. Ja uudestaan
Lancelot haavoitti hänet vaikeasti ja syöksi hänet maahan.




“Petturiritari”, kiljui Gawaine herra, “tiedä, etten minä vielä ole
lyöty; tule lähelle ja suorita tämä taistelu loppuun asti.”

“Minä en tahdo tehdä enempää, kuin olen tehnyt”, Lancelot herra
virkkoi, “sillä kun näen teidät jaloillanne, tahdon taistella teitä
vastaan, niin kauan kuin näen teidän seisovan pystyssä; mutta tappaa
haavoitettu mies, joka ei voi seisaallaan pysyä, Jumala varjelkoon
minua moisesta häpeästä!” Ja sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan
kaupunkia kohden.

“Lancelot herra, kun olen parantunut, olen taas taisteleva sinun
kanssasi”, huusi Gawaine herra hänen peräänsä, “sillä minä en jätä
sinua rauhaan, ennenkuin toinen meistä on surmansa saanut.”

Piiritys jatkui, ja Gawaine herra makasi sairaana melkein
kuukauden. Ja kun hän oli taas toipunut ja valmis kolmen päivän
kuluessa taistelemaan Lancelot herraa vastaan, niin viestejä saapui
Arthur kuninkaalle Englannista, jotka panivat kuninkaan ja hänen
sotajoukkonsa liikkeelle.

Continue Reading

Lancelot herran lähtö

Senjälkeen kun Pyhän Graalin etsintä oli loppuun suoritettu ja kaikki
ritarit, jotka olivat jääneet eloon, olivat palanneet Pyöreän pöydän
ääreen, pidettiin hovissa suurta iloa, ja varsinkin Arthur kuningas
ja Guinevere kuningatar riemuitsivat ja olivat ylen iloisia Lancelot
herran ja Bors herran tähden. Ja jonkun aikaa kaikki kävi hyvin ja
paljon juhlittiin ja iloittiin.

Mutta Lancelot herra unhoitti erakolle antamansa lupauksen, että
hän niin vähä kuin mahdollista katselisi Guinevere kuningatarta, ja
koska häntä kuningas ja kuningatar ja kaikki kansa piti niin suuressa
kunniassa, niin muutamat muista ritareista kadehtivat häntä ja
koettivat tehdä hänelle kaikkea pahaa, mitä taisivat.

Häijyin ja ilkein Arthur kuninkaan hovissa olevista ritareista
oli Mordred herra. Hän oli Arthur kuninkaan sisaren, Orkneyn
kuninkaan Lotin puolison nuorin poika, ja häntä Merlin tarkoitti,
ennustaessaan, että toukokuun ensimäisenä päivänä syntynyt lapsi
tuottaisi turmiota Arthur kuninkaalle. Hän oli jalojen ritarien
Gawainen, Gaherisin ja Garethin velipuoli, mutta ei ensinkään heidän
kaltaisensa luonnoltaan. Ainoa veli, joka häntä hiukankin muistutti,
oli Agrivaine herra, ja juuri noiden molempien ritarien panettelujen
tähden nousi se vihan ja kiukun myrsky, joka ei asettunut, ennenkuin
kaiken maailman ritariuden kukka oli lyöty ja surmattu.

Herttaisena toukokuuna, kun jokainen jalo sydän hehkuu elämää —
kun maa levittää silmiemme eteen ihanintaan ja loistoisintaan, ja
kaikki miehet ja naiset iloitsevat ja riemuitsevat, koska suvi on
tulossa heloittavine kukkineen — ihanana toukokuuna nuo molemmat
ritarit Agrivaine ja Mordred panivat toimeen ilkityönsä. Julkisessa
kokouksessa monien ritarien läsnäollessa he puhuivat loukkaavia
puheita Lancelot herrasta ja Guinevere kuningattaresta ja kehoittivat
toistamaan niitä kuninkaalle. Silloin virkkoi Gawaine herra:

“Veljeni, Agrivaine herra”, hän sanoi, “minä pyydän ja vaadin teitä,
älkää puhuko enää tuollaista minun läsnäollessani, sillä tietäkää,
että minä en tahdo ottaa osaa teidän vehkeisiinne.”

“Totisesti”, virkkoivat Gaheris ja Gareth herra, “emme mekään tahdo
olla osallisina teidän vehkeissänne.”

“Sittenpä tahdon minä”, Mordred virkkoi.

“Sen saatan kyllä uskoa”, sanoi Gawaine herra, “sillä missä vain
pahuutta tapahtuu, niin teillä on siinä osanne, veljeni Mordred
herra; mutta minä toivoisin että jättäisitte tämän, ettekä tekisi
itsestänne sellaista juonittelijaa, sillä minä tiedän, mitä siitä
tulee.”

“Tulkoon mitä tahansa”, virkkoi Agrivaine herra, “minä puhun
kuninkaalle.”

“Ette ainakaan minun neuvostani”, sanoi Gawaine herra, “sillä jos
nousee sota ja hävitys Lancelot herran ja meidän välillämme, niin
huomatkaa tarkoin, veli, moni kuningas ja mahtava lordi on pitävä
Lancelot herran puolta. Minä puolestani en ikinä nouse Lancelot
herraa vastaan, sillä hän vapautti minut Tuskien tornin kuninkaan
Caradosin käsistä ja surmasi hänet ja pelasti minun henkeni.
Niinikään, Agrivaine veli ja Mordred veli, samalla tapaa Lancelot
herra vapautti teidät molemmat ja kolme kertaa kaksikymmentä ritaria
Turquine herran käsistä. Minun mielestäni sellaisia hyviä tekoja ja
ystävällisyyttä pitäisi muistettaman.”

“Tehkää kuten tahdotte”, virkkoi Agrivaine herra, “minä en tahdo sitä
kauempaa salata.”

Sillä hetkellä lähestyi Arthur kuningas.

“Nyt, veljet, hiljentäkää hälinänne”, Gawaine sanoi.

“Sitä emme tahdo”, virkkoivat Agrivaine ja Mordred.

“Ettekö tahdo?” Gawaine sanoi; “silloin Jumala teitä armahtakoon,
sillä minä en tahdo kuulla teidän juttujanne enkä tietää teidän
ilkituumistanne.”

“Enkä liioin minäkään”, virkkoi Gareth herra ja samoin Gaheris herra,
“sillä me emme ikinä tahdo puhua pahaa tuosta miehestä.”

Ja niin nuo kolme ritaria lähtivät kokouksesta.

“Oi”, virkkoi Gawaine ja Gaheris, “nyt on tämä valtakunta turmion
partaalla ja Pyöreän pöydän jalo veljeskunta hajalla.”

Niin he lähtivät pois sangen murheellisina. Sillä hetkellä Arthur
kuningas saapui heidän luokseen ja kysyi, mitä melua siellä
pidettiin, ja silloin Agrivaine ja Mordred olivat vain liiankin
valmiit toistamaan häijyt panettelunsa. Kun kuningas ei oikein
tahtonut uskoa mitä he sanoivat, niin he panivat toimeen kavalan
juonen, saadakseen Lancelot herran ansaan. Paetessaan väijyjiensä
kynsistä Lancelot herra löi Agrivaine herran ja kaksitoista hänen
kumppaniaan kuoliaaksi. Mordred herran onnistui päästä pakoon, ja
ratsastaen verissään ja haavoitettuna kuninkaan luo hän kertoi
hänelle jutun omalla tavallaan.

“Oi”, Arthur kuningas virkkoi, “kovasti suren että Lancelot herran
koskaan piti nousta minua vastaan. Nyt on aivan varmaan Pyöreän
pöydän jalo veljeskunta ikipäiviksi murrettu, sillä hänen puoltaan on
pitävä moni jalo ritari.”

Kaikki kävi niinkuin kuningas ja Gawaine herra olivat aavistaneet.
Siitä päivästä alkaen oli alituinen sota Englannissa, toiset ritarit
kun puolsivat Lancelot herraa ja toiset kuningasta, ja molemmin
puolin hukkaantui monta uljasta henkeä. Ikävän onnettomuuden kautta
Lancelot herran puolue surmasi tapaturmaisesti jalot ritarit Gaheris
herran ja Gareth herran, jotka sillä hetkellä olivat ilman aseita,
ja sen perästä Gawaine herrasta, joka siihen asti oli kieltäytynyt
taistelemasta Lancelot herraa vastaan, tuli hänen katkerin
vihamiehensä. Monta kertaa kuningas ja Lancelot herra olisivat
tehneet rauhan, mutta Gawaine herra yllytti kuningasta yhä uuteen
taisteluun ja kehoitti häntä olemaan kuuntelematta mitään sovinnon
yrityksiä, vaikka Lancelot herra teki mitä jaloimpia katumuksen
tarjouksia ja ilmaisi mitä syvintä surua Gaheris ja Gareth herrojen
tapaturmaisen surmaamisen vuoksi.

Viimein paavi lähetti käskyn että taisteleminen oli lopetettava,
ja juhlallinen neuvottelu tapahtui kuninkaan ja Lancelot herran
välillä Carlislessa. Siellä Lancelot herra puhui niin yleviä
sanoja, että kaikki ritarit ja ladyt, jotka olivat läsnä, itkivät
häntä kuullessaan, ja kyyneleet vuotivat pitkin Arthur kuninkaan
poskia. Mutta tyydyttääkseen Gawaine herran kostonhalua veljiensä
menettämisestä kuningas oli jo luvannut, että Lancelot herra oli
karkoitettava maasta, ja sen sijaan että olisi suostunut hänen
katumustarjouksiinsa ja hyvän tahtonsa osoituksiin, hän antoi nyt
Gawaine herran julistaa Lancelot herralle tämän maanpakotuomion,
ja että hänet kiellettiin oleskelemasta Englannissa kauempaa kuin
viisitoista päivää.

Silloin Lancelot herra huokasi ja kyyneleet vuotivat pitkin hänen
poskiansa.

“Voi, sinä jaloin kristillinen valtakunta”, hän virkkoi, “jota minä
olen rakastanut yli kaikkien muiden valtakuntien, sinussa olen minä
saavuttanut suuren osan kunniaani ja nyt minun täytyy lähteä tällä
tavalla! Totisesti kadun, että koskaan tulin tähän valtakuntaan,
koska minut näin häpeällisesti karkoitetaan, syyttömästi ja
ansaitsemattani! Mutta onni on niin vaihteleva ja pyörä niin
liikkuva, ei ole pysyväistä asuinsijaa, ja sen saattaa todeksi
näyttää moni vanha aikakirja jalon Hektorin ja Troilus uroon ja
Aleksanderin, tuon mahtavan valloittajan, suhteen ja vielä monen
muunkin suhteen. Kun he olivat korkeimmillaan mahtavuudessaan, niin
he putosivat syvimmälle, ja niin on käynyt minunkin”, Lancelot herra
virkkoi, “sillä tässä valtakunnassa minä olin suuressa kunniassa,
ja minun ja heimolaisritarieni kautta Pyöreä pöytä kasvoi enemmän
maineessa kuin kenenkään muun kautta.”

Sitten Lancelot herra lausui jäähyväiset Guinevere kuningattarelle
kuninkaan ja heidän kaikkien kuullen.

“Rouvani”, hän virkkoi, “nyt minun täytyy jättää teidät ja tämä jalo
veljeskunta ainiaaksi, ja koska niin on laita, niin pyydän teitä
hartaasti rukoilemaan puolestani ja puhumaan minusta hyvää. Ja jos
kavalat kielet teitä kovin ahdistavat, niin lähettäkää minulle sana,
ja jollei kenenkään ritarin kädet voi teitä vapauttaa taistelun
kautta, niin minä teidät vapautan.”

Ja samalla Lancelot herra suuteli kuningatarta, ja sitten hän sanoi
julkisesti:

“Nyt tulkoon tälle paikalle jokainen, joka uskaltaa sanoa, ettei
kuningatar ole ollut uskollinen minun herralleni Arthurille! Saammepa
nähdä, kuka tahtoo puhua, jos uskaltaa puhua!”

Sen sanottuaan hän vei kuningattaren kuninkaan luo ja sitten Lancelot
herra otti hyvästit ja lähti. Eikä ollut kuningasta, herttuaa eikä
kreiviä, ei paroonia eikä ritaria, ei ladyä taikka vallasnaista,
joka ei olisi valittanut, vaan kaikki he itkivät ikäänkuin olisivat
olleet pois suunniltansa. Ja kun jalo Lancelot herra otti ratsunsa ja
ratsasti pois Carlislesta, niin itkettiin ja nyyhkytettiin pelkästä
surusta hänen lähtiessään. Niin hän suuntasi kulkunsa Ilojen puisto
nimiseen linnaansa, ja sen perästä hän nimitti sitä aina Surujen
puistoksi.

Ja niin lähti Lancelot herra Arthur kuninkaan hovista ainiaaksi.

Kun Lancelot herra tuli Ilojen puistoon, niin hän kutsui kokoon
ritarijoukkonsa ja kysyi heiltä, mitä he tahtoivat tehdä. He
vastasivat kaikki yhteen ääneen, että he tahtoivat tehdä, mitä hän
teki.




“Jalot kumppanit”, Lancelot herra virkkoi, “minun täytyy lähteä tästä
kaikkein jaloimmasta valtakunnasta, ja suuresti minua surettaa,
että minun nyt täytyy lähteä, sillä minä en lähde kunnialla. Sillä
karkoitettu mies ei koskaan lähde kunnialla mistään valtakunnasta,
ja se on minun suruni syy, sillä alati minä pelkään että minusta
kirjoitetaan aikakirjoihin, että minut karkoitettiin tästä maasta.”

Silloin puhui moni jalo ritari ja sanoi:

“Herra, jos teitä haluttaa oleskella tässä maassa, niin me emme
teitä jätä, ja jos te ette näe hyväksi täällä oleskella, niin ei
yksikään täällä olevista kunnon ritareista ole teitä jättävä. Koska
me halusta otimme osaa teidän kärsimyksiinne ja vastuksiinne tässä
valtakunnassa, niin tietäkää, että me samoin menemme halusta teidän
kerallanne muihinkin maihin ja teemme siellä sellaisia tekoja kuin
te.”

“Jalot herrat”, Lancelot virkkoi, “ymmärrän teidät hyvin ja kiitän
teitä, niinkuin voin. Ja teidän tulee tietää, että kaiken sen
elannon, minkä minä olen perinyt, sen minä luovutan teille tällä
tapaa — minä tahdon nimittäin jakaa kaikki elantoni ja maani
vapaaehtoisesti teidän keskenne, ja minä itse tahdon omistaa yhtä
vähän kuin kukaan teistä; ja minä uskon ja luotan, että Jumala antaa
teidän tulla toimeen minun maillani, niin hyvin kuin koskaan ketkään
ritarit ovat toimeen tulleet.”

Silloin puhuivat kaikki ritarit yhdellä haavaa: “Häpeä sille,
joka teidät jättää! Sillä me käsitämme kaikki, että nyt ei tässä
valtakunnassa ole rauhaa oleva, vaan alinomaa riitaa ja taistelua,
nyt kun Pyöreän pöydän veljeskunta on hajonnut. Sillä Pyöreän pöydän
jalo veljeskunta tuki Arthur kuningasta ja heidän uljuutensa kautta
kuningas ja koko hänen valtakuntansa oli levossa ja rauhassa. Ja
suureksi osaksi, sen sanoi jokainen, se tapahtui teidän jaloutenne
vuoksi.”

“Totisesti”, Lancelot herra virkkoi, “minä kiitän teitä kaikkia
hyvistä sanoistanne, vaikka minä hyvin tiedän, ettei tämän
valtakunnan lujuus ollut minun ansiokseni luettava. Mutta mikäli
voin, tein velvollisuuteni ja monen kapinoitsijan minä aikoinani
kukistin. Ja minä luulen että saamme niistä nyt taas kuulla, ja se
se minua suuresti surettaa. Sillä minä pelkään kovasti, että Mordred
herra saa aikaan ikävyyksiä, sillä hän on ylenpalttisen kade ja
antautuu ilkitöihin.”

Niin kaikki ritarit päättivät lähteä Lancelot herran kanssa, ja
kokonaista sata miestä lähti hänen mukanaan, ja he vannoivat,
etteivät ikinä häntä jättäisi, ei myötä- eikä vastoinkäymisessä.

Niin he astuivat laivaan Cardiffissa ja purjehtivat Bayonneen Ranskan
maalle, jossa Lancelot herra oli monen maa-alueen haltia.

Continue Reading

Kuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin

Jätettyään Lancelot herran, Galahad ratsasti turhaan monta
päivänmatkaa. Minne hän vain meni, niin kummallisia merkkejä ja
ihmeitä seurasi häntä, mutta vielä hän ei kuitenkaan ollut nähnyt
Pyhän Graalin ilmestystä.

Tapahtuipa eräänä päivänä, että kun hän ratsasti ulos suuresta
metsästä, hänet yllätti Percival herra, joka oli seurannut häntä
viisi päivää, ja kohta sen jälkeen he muutamassa tienristeyksessä
tapasivat Bors herran. Ei tarvitse kysyä, ilostuivatko he. He
kertoivat kukin toisilleen seikkailunsa ja ratsastivat kaikki yhdessä
eteenpäin.

Sillä tapaa he matkasivat pitkän aikaa, kunnes saapuivat siihen
samaan Pelles kuninkaan linnaan, missä Lancelot herra jo oli
käynyt, ja heti kun he astuivat linnaan, niin Pelles kuningas tunsi
heidät. Silloin nousi suuri ilo, sillä kaikki kansa käsitti heidän
saapuessaan, että he olivat saattaneet loppuun Pyhän Graalin etsinnän.

Hiukan ennen iltaa, kun he olivat kokoontuneina salissa, kuului ääni
heidän joukossansa, ja se sanoi: “Ne, joiden ei tule istua Jeesuksen
Kristuksen pöytään, nouskoot, sillä nyt ravitaan vain todellisia
ritareita.” Niin jokainen meni pois, paitsi Pelles kuningas ja
Eliazar, hänen poikansa, jotka olivat pyhiä miehiä, ja muuan neito,
joka oli hänen sisarensa tytär; nämä kolme ja ne kolme ritaria sinne
jäi, ei enempää.

Pian he näkivät yhdeksän ritaria, kaikki aseissa, tulevan sisään
salin ovesta ja riisuvan kypärinsä ja varuksensa.

“Herra”, he virkkoivat Galahadille, “me olemme sangen kovin
rientäneet, saadaksemme istua teidän kanssanne tässä pöydässä, missä
pyhä ateria jaetaan.”

Silloin hän sanoi: “Te olette tervetulleita, mutta mistä kaukaa te
tulette?”

Kolme heistä sanoi tulevansa Gaulista ja kolme sanoi olevansa
Irlannista ja muut kolme sanoivat olevansa Denmarkista.

Silloin ääni lausui: “Kaksi on teidän joukossanne, jotka eivät kuulu
Pyhän Graalin etsintään; poistukoot he senvuoksi.” Niin Pelles
kuningas ja hänen poikansa poistuivat.

Ne ritarit, jotka jäivät, näkivät nyt hopeapöydän, jolla Pyhä Graal
oli, ja heistä näytti, kuin enkeleitä seisoisi ympärillä ja että
juhlallinen toimitus oli alkamassa. He istuutuivat pöydän ääreen
suuren pelon vallassa ja alkoivat rukoilla. Silloin saapui Eräs,
niinkuin heistä näytti, Herran Kristuksen haahmossa ja Hän sanoi:

“Minun ritarini ja palvelijani ja minun uskolliset lapseni,
jotka olette tulleet kuolevaisesta elämästä henkiseen elämään,
minä en silleen teillä tahdo kätkeytyä, vaan te saatte nähdä
Minun salaisuuksiani ja Minun kätkettyjä asioitani; pitäkää ja
vastaanottakaa nyt se korkea ateria, jota olette niin suuresti
halanneet.” Sitten Hän otti itse pyhän astian ja tuli Galahadin luo,
joka polvistui ja otti vastaan pyhän ravinnon, ja hänen jälkeensä
ottivat kaikki hänen kumppaninsa samalla tapaa; ja heidän mielestään
se oli niin suloista, että sitä oli ihmeellistä kertoa.

Silloin Hän sanoi Galahadille: “Poikani, tiedätkö sinä, mitä minä
pidän käsissäni?”

“En”, Galahad vastasi, “ellet Sinä sitä minulle ilmoita.”

“Tämä on”, Hän sanoi, “se pyhä kallio, mistä minä söin lampaan
viimeisellä Ehtoollisellani. Ja nyt sinä olet saanut nähdä sen,
mitä sinä kaikkein enimmän olet nähdä halannut, mutta vielä sinä
et ole sitä nähnyt niin avoimena, kuin sinä sen näkevä olet
Sarrasin kaupungissa. Senvuoksi sinun täytyy lähteä täältä ja viedä
mukanasi tämä pyhä astia, sillä tänä yönä se on poistuva Logrisin
valtakunnasta, eikä sitä enää konsanaan täällä nähtämän pidä. Ja
tahdotko tietää miksi? Siksi että tämän maan kansa on kääntynyt
huonoon elämään, sentähden minä otan heiltä pois sen kunnian
perinnön, jonka minä heille annoin. Menkää senvuoksi, te kolme,
huomenna merelle, siellä te löydätte laivanne valmiina, — te ja
Percival herra ja Bors herra, eikä ketään muita teidän kanssanne. Ja
kaksi teistä on kuoleva Minun palveluksessani, mutta yksi teistä on
jälleen palaava Camelotiin ja vievä sanomia.”

Sitten Hän siunasi heitä ja katosi heidän näkyvistänsä. Niin Galahad,
Percival ja Bors jättivät Pelles kuninkaan linnan. Ratsastettuaan
kolme päivää he tulivat meren rannalle, missä he löysivät saman
laivan, jossa Galahad oli oleskellut Lancelotin kanssa; ja kun
he astuivat laivaan, niin he näkivät sen keskellä hopeapöydän ja
Pyhän Graalin, joka oli peitetty punaisella sametilla. Silloin he
iloitsivat, että heillä oli sellaisia kapineita muassaan.

Niin he purjehtivat eteenpäin, kunnes tulivat Sarrasin kaupunkiin,
jonne he laskivat maihin ja ottivat hopeapöydän mukaansa. Kun
he astuivat sisään kaupungin portista, niin he näkivät vanhan
koukkuselkäisen ukon istumassa, ja Galahad kutsui häntä ja pyysi
häntä auttamaan heitä raskaan pöydän kantamisessa.

“Totisesti”, vanhus virkkoi, “kymmeneen vuoteen en ole saattanut
käydä muuten kuin kainalosauvoilla.”

“Vähät siitä”, virkkoi Galahad, “nouse vain pystyyn ja näytä hyvää
tahtoasi.”

Vanhus koetti nousta, ja hetikohta hän huomasi olevansa terveempi
kuin koskaan. Silloin hän juoksi pöydän luo ja tarttui sen yhteen
syrjään Galahadin kantaessa vastakkaisesta syrjästä.

Tämän parannuksen maine kulki kautta kaupungin, ja kun kaupungin
kuningas näki nuo kolme ritaria, niin hän kysyi, mistä he tulivat,
ja mikä kapine se oli, jonka he olivat tuoneet hopeapöydällä. He
kertoivat hänelle Pyhän Graalin totuuden ja minkä voiman Jumala oli
siihen pannut sairaita parantamaan.

Mutta tuo kuningas oli tyranni ja polveutui pakanallisesta suvusta,
ja hän otti nuo kolme ritaria ja pisti heidät vankeuteen, syvään
kuiluun. Mutta koko ajan kun he olivat vankeudessa, taivaan pyhä armo
ylläpiti heitä.

Vuoden lopulla tapahtui, että kuningas kävi sairaaksi ja tunsi että
hänen piti kuoleman. Silloin hän lähetti hakemaan noita kolmea
ritaria ja kun he tulivat hänen eteensä, niin hän pyysi heiltä
anteeksi kaikkea sitä, mitä hän oli heille tehnyt, ja mielellään he
antoivat hänelle anteeksi, ja niin hän kuoli.

Kun kuningas oli kuollut, niin koko kaupunki pelästyi, eivätkä he
tietäneet, kuka saattaisi tulla heidän kuninkaaksensa. Silloin
juuri, kun he parhaillaan olivat neuvottelussa, kuului ääni heidän
joukossansa ja käski heidän valita nuorimman noista kolmesta
ritarista kuninkaaksensa. Niin Galahad tehtiin koko kaupungin
suostumuksella kuninkaaksi.

Kun Galahad oli tarkastanut maan, niin hän rakennutti hopeapöydän
ympärille kullasta ja kalliista kivistä laatikon, joka peitti pyhän
astian, ja joka aamu varhain nuo kolme ritaria tapasivat tulla sen
eteen ja lausua rukouksensa.

Vuoden lopulla samana päivänä, jona Galahadille annettiin
kultakruunu, hän nousi aikaisin, hän ja hänen kumppaninsa, ja menivät
palatsiin pyhän astian ääreen. Siellä he näkivät edessänsä miehen
polvillaan ja hän oli piispan näköinen; ja ylt’ympärillä oli suuri
enkelien joukko.

“Tule vain tänne, Galahad, Jeesuksen Kristuksen palvelija”, hän
virkkoi, “ja sinä saat nähdä sen, mitä sinä kauan olet nähdä
halannut.”

Silloin Galahad alkoi vapista, sillä hän sai nähdä hengellisiä
asioita maallisilla silmillänsä; ja pitäen käsiään kohotettuina
taivasta kohden, hän virkkoi:

“Herra, minä kiitän Sinua, sillä nyt minä näen sen, mikä on ollut
minun halunani kauan aikaa. Nyt, pyhä Herra, en tahtoisi enää elää,
jos se olisi Sinulle otollista, Herra!”




Sitten tuo hyvä mies otti pyhän ruoan ja tarjosi sitä Galahadille, ja
hän otti sen vastaan iloisena ja nöyränä.

Kun se oli tehty, niin Galahad meni Percival herran ja Bors herran
luo ja suuteli heitä ja jätti heidät Jumalan haltuun. Ja Bors
herralle hän sanoi: “Hyvä herra, tervehtikää minun isääni, Lancelot
herraa, ja heti kun tapaatte hänet, niin pyytäkää hänen muistamaan
tämän maailman katoavaisuutta.”

Sitten hän polvistui pöydän eteen ja lausui rukouksensa, ja kohta
hänen sielunsa lähti Jeesuksen Kristuksen tykö.

Silloin näytti noista molemmista ritareista, että käsi tuli taivaasta
ja vei pois tuon pyhän astian. Ja sen ajan perästä ei kenkään ole
rohjennut sanoa Pyhää Graalia nähneensä.

Kun Percival ja Bors näkivät, että Galahad oli kuollut, niin he
surivat niin suuresti, kuin kaksi miestä ikinä surra saattoi, ja
joll’eivät he olisi olleet hyviä miehiä, niin he olisivat helposti
joutuneet epätoivoon. Ja kaupungin ja maan kansa oli kovin raskaalla
mielellä. Heti kun Galahad oli haudattu, niin Percival herra vetäytyi
erakkomajaan ja siellä hän vuoden ja kaksi kuukautta eli täysin pyhää
elämää, ja sitten hän lähti pois.

Bors herra oli Percival herran luona niin kauan kun tämä eli, mutta
kun hän kuoli, niin Bors herra otti laivan ja palasi Logrisin
valtakuntaan, ja niin hän tuli Camelotiin, missä Arthur kuningas
oli. Suuresti iloittiin hänen tulostansa hovissa, sillä he luulivat
kaikki, että hän varmaankin oli kuollut, kun hän oli ollut niin
kauan poissa hovista. Bors herra kertoi heille kaikki Pyhän Graalin
seikkailut ja Lancelot herralle hän sanoi Galahadin tervehdyksen.

“Lancelot herra”, hän virkkoi, “Galahad pyytää teitä ajattelemaan
tämän maailman katoavaisuutta, niinkuin te hänelle lupasitte, kun
enemmän kuin puoli vuotta olitte yhdessä.”

“Se on totta”, Lancelot virkkoi. “Nyt minä uskon ja luotan, että
hänen rukouksensa auttaa minua.”

Continue Reading