Huone, jonka ovi oli suljettu

Niiden Pyöreän pöydän ritarien joukossa, jotka lähtivät Pyhän Graalin
etsintään, oli, paitsi Galahad herraa ja päällikköä Lancelot herraa,
vielä seuraavat ritarit: hyvä ritari Percival; Ector herra, Lancelot
herran veli; Bors herra ja Gawaine herra. Monet ja merkilliset olivat
ne seikkailut, joihin he joutuivat, ja ihmeelliset olivat ne näyt,
joita he näkivät, mutta kertaakaan he eivät saaneet Pyhää Graalia
näkyviinsä. Sillä Galahad herraa ja Percival herraa lukuunottamatta
ei ketäkään ritaria pidetty kelvollisena tuota taivaallista näkyä
näkemään.

Mutta katumuksensa jälkeen ja monta pitkää kuukautta vaellettuaan
Lancelot herran viimein melkein onnistui suorittaa tuo suuri tehtävä.
Sillä yhtenä yönä ollessaan lähellä merta, hän näki unissaan näyn,
joka käski hänen astua ensimäiseen laivaan, mikä hänen eteensä
sattuisi. Kun hän kuuli nämä sanat, niin hän hypähti pystyyn ja näki
suuren kirkkauden ympärillään, ja hän otti varuksensa ja valmistautui
lähtemään; ja kun hän tuli meren rannalle, niin hän näki laivan,
joka oli ilman purjeita ja airoja. Heti laivaan päästyään hän tunsi
suurinta suloisuutta, mitä koskaan oli tuntenut, ja iloa, joka
voitti kaiken maallisen ilon, mitä hän koskaan oli kokenut. Ja tällä
laivalla hän viipyi kuukauden tai enemmänkin taivaallisen armon
ravitsemana.

Eräänä päivänä tuli sinne muuan ritari ratsun selässä. Saavuttuaan
laivalle laskeutui tämä alas ratsultaan. Silloin Lancelot herra näki,
että se oli hänen poikansa Galahad, eikä yksikään kieli saata kertoa,
kuinka suuresti he iloitsivat toistensa tapaamisesta.

He kertoivat toinen toiselleen kaikki seikkailut ja ihmeet, joita
heille kummallekin oli tapahtunut sen perästä, kuin he lähtivät
Arthur kuninkaan hovista.

Lancelot ja Galahad oleskelivat siinä laivassa puolen vuotta ja
palvelivat Jumalaa päivin ja öin kaiken kykynsä mukaan. Ja usein he
joutuivat kauaksi ihmisistä saarille, joilla ei löytynyt muuta kuin
julmia petoja, ja he suorittivat monta merkillistä seikkailua ja
vaarallista urhotyötä.

Yhtenä päivänä tapahtui, että heidän laivansa saapui metsän laitaan,
ja siellä he näkivät ritarin, joka oli kokonaan valkoisissa
varuksissa ja oikealla kädellään talutti komeasti satuloitua
valkoista hevosta. Hän tuli laivalle ja tervehti molempia ritareita
ja sanoi:

“Galahad, te olette ollut kylliksi kauan isänne seurassa; tulkaa ulos
laivasta ja hypätkää tämän ratsun selkään ja menkää, minne seikkailut
teitä vievät Pyhää Graalia etsimään.”

Silloin Galahad meni isänsä luo ja suuteli häntä hellästi ja sanoi:

“Hyvä armas isä, en tiedä saanko teitä enää nähdä, ennenkuin olen
nähnyt Pyhän Graalin.”

“Minä pyydän sinua”, Lancelot virkkoi, “rukoilemaan taivaallista
Isää, että Hän pitäisi minua palveluksessaan.”

Niin Galahad otti ratsunsa ja silloin he kuulivat äänen, joka sanoi:

“Koettakaa hyvin käyttäytyä, sillä toinen ei ole enää konsanaan
toista näkevä ennen hirmuista tuomiopäivää.”

“Galahad poikani”, Lancelot virkkoi, “koska meidän tulee erota,
emmekä enää milloinkaan saa nähdä toisiamme, niin rukoilen
taivaallista Isää suojelemaan sekä itseäni että sinua.”

“Herra”, Galahad virkkoi, “ei mikään rukous ole niin vaikuttava kuin
teidän”, ja samassa hän ratsasti pois metsään.

Silloin tuuli nousi ja ajeli enemmän kuin kuukauden Lancelotia pitkin
merta, mutta hän nukkui vain vähän laivallansa, ja rukoili Jumalaa,
että hän saisi jotain tietoja Pyhästä Graalista.

Tapahtuipa muutamana yönä, keskiyön aikaan, että hän saapui linnan
edustalle, joka takaapäin oli kaunis ja komea. Takaportti aukeni
merta kohden, ja se oli avoinna ilman mitään vartioita, paitsi että
kaksi leijonaa vartioi sisäänkäytävää, ja kuu paistoi kirkkaasti.

Silloin Lancelot kuuli äänen, joka sanoi:

“Lancelot, astu ulos tästä laivastasi ja mene tuohon linnaan, missä
sinä olet näkevä suuren osan siitä mitä halajat.”

Niin hän juoksi ja asestautui ja tuli portille ja näki leijonat ja
silloin hän tarttui miekkaansa ja paljasti sen. Mutta äkkiä tuli
kääpiö ja löi häntä käsivarteen niin kiivaasti, että miekka putosi
hänen kädestänsä.

“Sinä huono- ja heikkouskoinen mies!” hän kuuli äänen sanovan,
“miksikä sinä luotat enemmän aseisiisi kuin Luojaasi? Sillä Hän,
jonka palvelukseen sinä olet pantu, saattaa sinua enemmän auttaa kuin
sinun varuksesi.”

Silloin Lancelot virkkoi: “Minä kiitän sinua, Herra Kristus, suuresta
armostasi, että Sinä minua väärinteostani nuhtelet. Nyt minä näen
että Sinä pidät minua palvelijanasi.”

Sitten hän otti taas miekkansa, pisti sen tuppeensa, teki otsaansa
ristinmerkin ja lähestyi leijonia, ja ne näyttivät tahtovan tehdä
hänelle pahaa. Kuitenkin hän pääsi vahingoittumatta niiden ohitse ja
lähestyi linnan päärakennusta, missä kaikki linnan asujamet näyttivät
olevan. Silloin Lancelot astui täysissä aseissaan sisään, sillä
kaikki portit ja ovet olivat avoinna. Ja viimein hän näki kammion,
jonka ovi oli suljettu; hän laski kätensä ovelle avatakseen sen,
mutta ei voinut, vaikka hän pani liikkeelle viimeisetkin voimansa
saadakseen oven auki.

Sitten hän kuunteli ja kuuli äänen laulavan niin suloisesti, ettei
se tuntunut maalliselta ääneltä; ja hänen mielestään ääni lausui:
“Ylistys ja kunnia olkoon Taivaalliselle Isälle!”

Silloin Lancelot polvistui kammion oven eteen, sillä hän ymmärsi,
että Pyhä Graal oli tuossa huoneessa, ja hän rukoili Jumalaa, että
jos hän milloinkaan oli tehnyt mitään Hänelle otollista, että Hän
armahtaisi häntä ja näyttäisi hänelle jotakin siitä, mitä hän etsi.

Silloin kammion ovi aukeni ja sieltä tuli ulos suuri kirkkaus, niin
että rakennus oli niin valoisa, kuin jos siellä olisi ollut kaikki
maailman soihdut ja kynttilät. Lancelot meni ovelle ja aikoi astua
sisään, mutta äkkiä ääni virkkoi:

“Pakene, Lancelot, äläkä astu siihen kammioon, sillä jos sinä sinne
astut, niin sinä sitä katuva olet.”

Niin Lancelot vetäytyi takaisin, sangen raskaalla mielellä.

Sitten hän katsoi kammioon ja näki keskellä kammiota hopeapöydän ja
pyhän astian punaisella sametilla peitettynä ja monta enkeliä sen
ympärillä, ja yksi piti palavaa vahakynttilää kädessään. Pyhän astian
edessä hän näki papin puvussa olevan miehen, ja näytti siltä, kuin
paraillaan olisi pidetty juhlallista jumalanpalvelusta. Kolme miestä
seisoi lähellä, ja Lancelotista näytti kuin pappi olisi nostanut ylös
nuorimman niistä ikäänkuin näyttääkseen häntä kansalle. Lancelot
ihmetteli kovin, sillä se taakka oli papille niin raskas, että hän
oli aivan vaipumaisillaan maahan. Kun Lancelot näki, ettei kukaan
lähellä olevista aikonut auttaa pappia, niin hän juoksi nopeasti
ovelle.

“Herra Kristus”, hän virkkoi, “älä pidä sitä syntinä, vaikka minä
autan tuota miestä, sillä hän on suuressa avun tarpeessa.”

Samassa hän astui kammioon ja meni hopeapöytää kohden; ja kun hän
pääsi lähelle, niin hän tunsi tulevan vastaansa tuulenviiman, joka
oli ikäänkuin tulella sekoitettu, ja se syöksähti niin rajusti hänen
kasvoihinsa, että se näytti aivan polttavan hänet, ja samassa hän
kaatui maahan eikä kyennyt nousemaan. Silloin hän tunsi ympärillään
monta kättä, jotka nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet ulos
huoneesta ja jättivät hänet, niinkuin näytti, kuolleena makaamaan. Ja
aamulla linnan väki hänet löysi kammion oven ulkopuolelta.

Neljäkolmatta päivää Lancelot herra makasi kuin kuolleena, mutta
viidentenäkolmatta päivänä hän avasi silmänsä. Silloin hänelle
kerrottiin, että se linna kuului Pelles kuninkaalle, missä hän kauan
aikaa sitten oli nähnyt Pyhän Graalin ilmestyksen ensi kertaa.
Kaikki kansa ihmetteli, kun he huomasivat että tämä muukalainen oli
Lancelot, tuo hyvä ritari, ja he lähettivät sanan Pelles kuninkaalle,
joka tuli sangen iloiseksi sen uutisen kuullessaan ja meni häntä
katsomaan ja riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Ja kuningas kertoi
Lancelotille, että hänen ihana tyttärensä Elaine, Galahadin äiti, oli
kuollut. Ja Lancelot oli ylen suruissaan sen sanoman kuultuansa.

Neljä päivää Lancelot herra viipyi linnassa ja sitten hän otti Pelles
kuninkaalta jäähyväiset. Hän käsitti nyt, että hänen etsimisensä
oli päättynyt, ja ettei hän milloinkaan saisi nähdä enempää Pyhästä
Graalista, kuin hän oli nähnyt. Niin hän lupasi palata valtakuntaansa
Logrisiin, jota hän ei ollut nähnyt puoleentoista vuoteen.




Kun hän saapui Camelotiin, niin hän näki, että muutamat Pyöreän
pöydän ritarit olivat palanneet kotia, mutta että monet heistä —
enemmän kuin puolet — olivat kaatuneet tai saaneet surmansa.

Arthur kuningas, Guinevere kuningatar ja koko hovi tulivat ylen
iloisiksi nähdessään taas Lancelot herran, ja kuningas kyseli häneltä
uutisia hänen pojastaan Galahadista.

Lancelot kertoi kuninkaalle kaikki seikkailut, mitä hänelle oli
tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt Arthurin hovista, ja
myös, mitä hän tiesi Galahadin, Percivalin ja Borsin seikkailuista.

“Suokoon Jumala”, virkkoi kuningas, “että he kaikki kolme pian
olisivat täällä!”

“Niin ei ole tapahtuva”, virkkoi Lancelot, “sillä kahta heistä te
ette enää koskaan saa nähdä. Mutta yksi heistä on tuleva takaisin.”

Continue Reading

Lancelot herran katumus

Silloin Lancelot herra heräsi heti ja nousi ja mietti mielessään,
mitä hän oli nähnyt ja oliko se unta vai ei. Samassa hän kuuli äänen,
joka sanoi:

“Lancelot, sinä olet kovempi kuin kivi ja kitkerämpi kuin on puu ja
paljaampi ja kuivempi kuin on viikunapuu! Lähde senvuoksi täältä ja
poistu tästä pyhästä paikasta.”

Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hänen mielensä kävi kovin apeaksi,
eikä hän tietänyt mitä tehdä; niin hän nousi katkerasti itkien ja
kirosi sitä hetkeä, jolloin oli syntynyt, sillä hän luuli, ettei
hän koskaan enää pääsisi kunniaan. Sillä nuo sanat tunkivat hänen
sydämeensä, ja viimein hän ymmärsi, miksi häntä siten oli nimitetty.

Hän meni hakemaan kypäriänsä, miekkaansa ja ratsuansa, mutta huomasi,
että ne kaikki oli viety pois. Silloin hän kutsui itseään kurjaksi
raukaksi ja onnettomimmaksi kaikista ritareista. “Syntini ja
pahuuteni ovat minut saattaneet suureen häpeään”, hän virkkoi. “Sillä
kun minä etsin maallisia seikkailuja maallisia haluja tyydyttääkseni,
niin minä ne aina sain suoritetuiksi ja pääsin joka paikassa voitolle
enkä koskaan missään ottelussa joutunut tappiolle, oli se sitten
oikea tai väärä. Ja nyt minä rupesin etsimään pyhiä seikkailuja,
mutta minä näen ja ymmärrän, että minun vanha syntini esti minua ja
saattoi minut häpeään, niin ettei minulla ollut voimaa liikahtaa eikä
puhua, kun tuo pyhä astia ilmestyi minun eteeni.”

Sillä tapaa hän murehti, kunnes päivä koitti ja hän kuuli pienen
linnun laulavan; silloin hän sai hiukan lohdutusta.

Mutta kun Lancelot herra oli kadottanut ratsunsa ja aseensa, niin
hän tajusi, että Jumala oli häneen tyytymätön. Hän lähti ristiltä
jalkaisin metsään ja saapui aamun sarastaessa korkealle kukkulalle,
jolla muuan erakko asui. Lancelot tapasi erakon juuri aamuhartauttaan
alkamassa ja polvistui hänen kanssaan ja huusi Herralta armoa pahojen
tekojensa tähden. Kun heidän rukouksensa oli päättynyt, niin Lancelot
puhui erakolle ja pyysi häntä kristillisestä rakkaudesta kuulemaan
hänen elämänsä tarinaa.

“Varsin mielelläni”, virkkoi erakko. “Ettekö te ole Arthur kuninkaan
hovista ja Pyöreän pöydän ritareita?”

“Olen kyllä ja minun nimeni on Järven Lancelot, josta on sangen paljo
puhuttu, ja nyt minun hyvä onneni on muuttunut, sillä minä olen
kaikkein kurjin mies maailmassa.”

Erakko katsoi häneen ja ihmetteli, miksi hän oli niin alakuloinen.

“Herra”, erakko virkkoi, “teidän tulisi kiittää Jumalaa enemmän kuin
kenenkään muun, sillä Hän on antanut teidän saada enemmän maallista
kunniaa, kuin kenenkään muun ritarin maan päällä. Mutta teidän
röyhkeytenne, kun te, vaikka vielä vaelsitte kuoleman synnissä,
uskalsitte katsella Hänen pyhää kalkkiansa, oli syynä, ett’ette
saanut nähdä sitä maallisilla silmillä. Sillä Hän ei näyttäydy
siellä, missä on moisia syntisiä, muuten kuin heidän turmiokseen
ja suureksi häpeäkseen. Eikä ole ketään ritaria maan päällä, jonka
tulisi kantaa Jumalalle sellaista kiitosta, kuin teidän. Sillä Hän on
antanut teille kauneutta ja komean ulkomuodon ja suurta väkevyyttä,
enemmän kuin kenellekään muulle ritarille, ja senvuoksi te olette
enemmän velvollinen, kuin kukaan muu, Jumalaa rakastamaan ja Häntä
pelkäämään; sillä vähä teitä auttaa voimanne ja miehuutenne, jos
Jumala on teitä vastaan.”

Silloin Lancelot herra itki suuresti murheissaan ja virkkoi: “Minä
tunnen ja tiedän kyllä, että te minulle totta puhutte.”

“Herra”, virkkoi tuo hyvä mies, “älkää salatko minulta yhtäkään
vanhaa syntiänne.”

“Totisesti, tuiki haluton olen niitä tunnustamaan”, Lancelot herra
sanoi. “Sillä neljääntoista vuoteen en ole mitään tunnustanut ja
senvuoksi minä nyt valitan häpeääni ja onnettomuuttani.”

Silloin Lancelot herra kertoi erakolle koko elämänsä ja kuinka hän
rakasti kuningatarta yli kaiken määrän ja oli rakastanut kauemmin,
kuin hän saattoi vuosia laskea.

“Ja kaikki suuret asetekoni, joita minä olen tehnyt, tein minä
enimmästä päästä kuningattaren vuoksi ja hänen tähtensä minä
taistelin, oli se sitten väärin tai oikein; enkä minä milloinkaan
taistellut vain Jumalan kunniaksi, vaan voittaakseni itselleni
kunniaa ja mainetta; ja vähä taikka en ensinkään minä siitä kiitin
Jumalaa.” Sitten Lancelot herra sanoi: “Minä pyydän teitä neuvomaan
minua.”

“Tahdon neuvoa teitä”, erakko virkkoi, “jos te lupaatte minulle,
ett’ette ikinä mene tuon kuningattaren lähettyville, jos vain voitte
sitä välttää.”

Silloin Lancelot herra lupasi hänelle lujasti, ettei hän menisi.

“Katsokaa että teidän sydämenne ja suunne sitä noudattaa”, virkkoi
tuo hyvä mies, “ja minä vakuutan teille, että saatte enemmän kunniaa,
kuin teillä konsanaan on ollut.”

“Minä ihmettelen, mikä se ääni oli, joka sanoi minulle nuo
kummalliset sanat, mitkä teille kerroin”, virkkoi Lancelot herra.

“Älä ihmettele”, erakko virkkoi, “sillä näkyy kyllä, että Jumala
sinua rakastaa. Ihmiset saattavat tuntea, että kivi on kova ja toinen
laji kovempi kuin toinen, — sillä tarkoitetaan _sinua_, Lancelot
herra. Sillä sinä et tahtonut luopua synnistäsi, vaikka Jumala oli
suonut sinulle niin paljo hyvyyttä; sen vuoksi sinä olet kovempi
kuin kivi; etkä sinä tahtonut pehmetä, et vedellä etkä tulella, —
ja senvuoksi Pyhä Henki ei voinut astua sinun sydämeesi. Huomaa
nyt tarkoin; koko maailmassa ei ole yhtäkään ritaria, jolle meidän
Herramme olisi osoittanut niin suurta armoa, kuin hän on sinulle
osoittanut. Sillä Hän on antanut sinulle kauneutta ja komean
ulkomuodon; Hän on antanut sinulle ymmärrystä eroittaa hyvän pahasta;
Hän on antanut sinulle miehuutta ja rohkeutta; ja on antanut sinun
otella niin uljaasti, että sinä joka kerta olet päässyt voitolle
taisteluissa. Ja nyt meidän Herramme ei tahdo enää kärsiä sinua
enempää, vaan sinä olet tunteva Hänen kätensä lepäävän raskaana
päälläsi, jos tahdot taikka et.

“Ja miksi tuo ääni kutsui sinua kitkerämmäksi kuin puu; — missä
sangen paljo syntiä asustaa, siellä saattaa olla vain vähä makeutta,
ja senvuoksi sinua verrataan vanhaan lahoon puuhun. Nyt olen
selittänyt sinulle, minkä vuoksi sinä olet kovempi kuin kivi ja
kitkerämpi kuin puu.

“Nyt selitän sinulle, minkä vuoksi sinä olet paljaampi ja kuivempi
kuin viikunapuu. Tapahtui, että meidän Herramme palmusunnuntaina
saarnasi Jerusalemissa, ja siellä Hän näki kansassa kaikellaista
kovasydämisyyttä, ja siellä Hän ei koko kaupungissa löytänyt
ainoatakaan, joka olisi antanut Hänelle yösijaa. Silloin Hän meni
kaupungin ulkopuolelle ja näki keskellä tietä viikunapuun, joka oli
varsin kaunis ja runsailla lehdillä varustettu, mutta siinä ei ollut
yhtäkään hedelmää. Silloin meidän Herramme kirosi sen puun, joka ei
kantanut hedelmää, — ja viikunapuulla tarkoitettiin Jerusalemia,
joka kantoi lehtiä, mutta ei hedelmiä. Niin sinäkin, Lancelot
herra; kun Pyhä Graal tuotiin sinun eteesi, niin Se ei löytänyt
sinussa yhtään hedelmää eikä hyvää aivoitusta, vaan sinä olit synnin
saastuttama.”




“Totisesti”, Lancelot herra virkkoi, “kaikki mitä te olette puhunut,
on totta; ja tästä lähtien minä aion Jumalan avulla elää paremmin
kuin tähän asti olen elänyt ja noudattaa ritarillisuutta ja tehdä
asetekoja.”

Silloin tuo hyvä mies määräsi Lancelot herran suorittamaan sellaisen
katumusteon kuin hän saattoi tehdä ja käski hänen noudattaa
ritarillisuutta; ja niin hän antoi hänelle siunauksensa ja pyysi
Lancelot herraa viipymään luonansa koko sen päivän.

“Mielelläni sen teen”, Lancelot herra virkkoi, “sillä minulla ei ole
kypäriä, eikä ratsua eikä miekkaa.”

“Älkää sitä huolehtiko”, tuo hyvä mies virkkoi, “ennen huomispäivän
iltaa hankin teille ratsun ja kaikki mitä tarvitsette.”

Ja Lancelot herra katui kovasti kaikkia entisiä rikoksiaan.

Continue Reading

Näky metsäkappelissa

Jätettyään Neitojen linnan Galahad herra ratsasti, kunnes hän
saapui avaraan metsään, ja siellä hän kohtasi Lancelot herran ja
Percival herran, mutta he eivät tunteneet häntä, sillä hän oli äsken
muuttanut pukua. Lancelot herra ratsasti oikopäätä häntä kohden ja
katkaisi peitsensä häneen ja Galahad herra iski häntä niin ankarasti
takaisin että ratsu ja mies kaatuivat maahan. Sitten hän veti
huotrasta miekkansa ja kääntyi Percival herraan päin ja iski häntä
kypäriin, niin että se halkesi teräslakkiin asti; jollei miekka olisi
luiskahtanut syrjään, niin Percival herra olisi saanut surmansa;
iskun voimasta hän nyt suistui maahan.

Tämä aseleikki tapahtui erään luostarin edustalla, jossa asui muuan
erakkonainen, joka oli Percival herran oikea täti, vaikkei hän sitä
sillä hetkellä tietänyt. Kun erakkonainen näki Galahadin, niin hän
sanoi: “Jumala olkoon sinun kanssasi, maailman paras ritari! Oi,
aivan varmaan”, hän sanoi kovalla äänellä, niin että Lancelot ja
Percivalkin sen saattoivat kuulla, “jos nuo molemmat ritarit olisivat
tunteneet sinut niin hyvin kuin minä, niin he eivät olisi hyökänneet
sinun päällesi.”

Kuullessaan hänen siten puhuvan, Galahad pelkäsi kovin tulevansa
tunnetuksi ja ratsasti senvuoksi äkkipikaa pois. Silloin molemmat
ritarit huomasivat, että heidän voittajansa oli Galahad, ja he
hyppäsivät ratsuilleen ja karauttivat kiivaasti hänen peräänsä, mutta
hän oli jo poissa näkyvistä. Niin he kääntyivät takaisin apein mielin.

“Kyselkäämme jotain tietoja tuolta erakkonaiselta”, Percival virkkoi.

“Tehkää niin, jos teitä haluttaa”, Lancelot virkkoi, mutta kun
Percival meni erakon asuntoon, niin hän jatkoi matkaansa yksinään.
Ristiin ja rastiin hän ratsasti jylhässä metsässä, eikä seurannut
mitään polkua, vaan kulki sattuman varassa. Viimein hän saapui
jykevälle ristille, joka osoitti kahta erämaahan vievää tietä; ristin
vieressä oli kivi, joka oli marmoria, mutta oli niin pimeä, että
Lancelot herra ei voinut sitä oikein nähdä.

Lancelot herra katseli ympärilleen, ja lähettyvillä hän näki vanhan
kappelin, jossa toivoi tapaavansa väkeä. Hän sitoi ratsunsa puuhun ja
otti kypärin päästänsä ja ripusti oksaan. Sitten hän meni kappelin
ovelle, mutta näki että se olikin autio ja tyhjä. Ja katsoessaan
sisään hän näki kauniin alttarin, joka oli komeasti koristeltu
pelkällä silkillä, ja alttarilla seisoi loistava kynttilänjalka,
jossa oli kuusi isoa kynttilää, ja kynttilänjalka oli hopeasta.

Kun Lancelot herra näki tuon valon, niin hänen teki kovasti mielensä
mennä kappeliin, mutta hän ei löytänyt paikkaa, johon olisi astunut,
ja se suretti ja ihmetytti häntä suuresti. Hän palasi ratsunsa luo,
otti pois satulan ja suitset ja antoi sen mennä syömään; sitten hän
irroitti kypärinsä ja riisui vyöltään miekkansa ja paneutui maata
kilvelleen marmoriristin eteen.

Niin hän vaipui uneen ja puoleksi valveilla puoleksi unissaan hän
näki näyn.

Hän näki kulkevan ohitsensa kaksi hevosta, sangen kaunista ja
valkoista, jotka kantoivat paaria ja paareilla makasi sairas ritari.
Tultuaan lähelle ristiä paarit seisahtuivat, ja Lancelot herra kuuli
ritarin sanovan:

“Oi, laupias Jumala, koska pääsen minä tästä vaivasta? Ja koska se
pyhä astia on näyttäytyvä, jonka kautta minä armon saan? Sillä kauan
olen minä tätä saanut kärsiä pienen hairahduksen takia.”

Sillä tapaa ritari kotvan aikaa valitteli, ja Lancelot herra kuunteli
häntä.

Sitten Lancelot herra näki kynttilänjalan kuusine vahakynttilöineen
tulevan marmoriristin eteen, eikä hän nähnyt ketään, joka sitä
kantoi. Samoin tuli sinne hopeainen pöytä ja Pyhän Graalin pyhitetty
astia, jotka Lancelot oli entisaikaan nähnyt Pelles kuninkaan
huoneessa.

Samassa sairas ritari nousi ja kohotti molemmat kätensä ja rukoili
Jumalaa ja polvistuen hän suuteli pyhää astiaa ja hetikohta hän
parani.

“Herra Jumala, minä kiitän sinua, sillä minä olen parantunut tästä
sairaudesta”, hän virkkoi.

Ja kun Pyhä Graal oli ollut ulkona pitkän aikaa, se meni taas
kappeliin kynttilänjalkoineen ja kynttilöineen, niin ettei Lancelot
herra tietänyt, minne se joutui. Sillä hän oli oman synnillisyytensä
tunnon painama, eikä hänellä ollut voimaa nousta seuratakseen pyhää
astiaa.

Silloin sairas ritari nousi ja suuteli ristiä ja asemies toi hänelle
hänen varuksensa ja kysyi, kuinka herransa jaksoi.

“Totisesti, Jumalan kiitos, oikein hyvin”, tämä vastasi, “pyhä astia
paransi minut. Mutta minä ihmettelen suuresti tuota nukkuvaa ritaria,
jolla ei ollut voimaa herätä, kun tämä pyhä astia tänne tuotiin.”

“Uskallanpa varmasti vakuuttaa”, virkkoi asemies, “että hänessä asuu
jokin kuoleman synti, jota hän ei koskaan ole katunut.”

“Kautta kunniani”, ritari virkkoi, “ken hän lieneekin, onneton hän
on; minusta näyttää, että hän on Pyöreän pöydän ritareita, jotka ovat
lähteneet Pyhän Graalin etsintään.”

“Herra”, virkkoi asemies, “kas tässä ovat kaikki teidän aseenne
paitsi kypäriänne ja miekkaanne, ja senvuoksi te minun mielestäni
voisitte nyt ottaa tuon ritarin kypärin ja miekan.”

Niin ritari teki sen; ja kun hän oli täysissä aseissa, niin hän otti
myös Lancelot herran ratsun, sillä se oli parempi kuin hänen omansa.
Ja niin hän ja hänen seuralaisensa lähtivät ristiltä.

Continue Reading

Neitojen linna

Galahad herra teki monta päivämatkaa edes ja takaisin, niinkuin
sattuma johti häntä, ja viimein hän eräänä päivänä tuli vuorelle,
jolla hän näki vanhan kappelin eikä ketään siellä sisällä, sillä
kaikki oli autiota. Sitten hän polvistui alttarin eteen ja rukoili
hyvää neuvoa, ja rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: “Mene
Neitojen linnaan, sinä seikkailunhaluinen ritari, ja poista sieltä ne
ilkeät tavat.”

Kun Galahad kuuli sen, niin hän kiitti Jumalaa ja otti ratsunsa.
Hän oli ratsastanut vain puolen penikulmaa, kun hän näki eräässä
laaksossa edessänsä vahvan linnan syvine kaivantoineen; ja sen
vieressä virtasi kaunis joki, Severn nimeltä, ja siellä hän kohtasi
oikein vanhan ukon. Kumpainenkin tervehti toistaan, ja Galahad kysyi
häneltä linnan nimeä.

“Hyvä herra”, hän virkkoi, “se on Neitojen linna.”

“Se on kirottu linna”, virkkoi Galahad, “ja kaikki ne, jotka ovat sen
yhteydessä, sillä kaikki armeliaisuus on sen ulkopuolella ja kaikki
julkeus ja ilkikuri sen sisällä.”

“Senpä vuoksi minä neuvon teitä, herra ritari, kääntymään takaisin.”

“Herra, tietäkää että minä en saa takaisin kääntyä”, sanoi Galahad
herra.

Sitten hän tarkasti aseitaan, ettei mitään häneltä puuttunut, ja
asetti kilpensä eteensä, ja silloin tuli häntä vastaan seitsemän
ihanaa neitoa.

“Herra ritari”, he sanoivat, “te ratsastatte tänne suuressa
hulluudessa, sillä teidän on kuljettava virran yli.”

“Miksipä en kulkisi virran yli?” Galahad virkkoi. Ja niin hän
ratsasti heidän luotansa.

Sitten tuli häntä vastaan muuan asemies, joka sanoi:

“Herra, tämän linnan ritarit vaativat sinua taisteluun ja kieltävät
sinua menemästä edemmäksi, ennenkuin saavat tietää, mitä sinä haluat.”

“Hyvä herra, minä tulen hävittämään tämän linnan ilkeitä tapoja.”

“Herra, jos sinä pysyt siinä aikomuksessasi, niin saatpa paljo
tekemistä.”

“Menkää te vain”, Galahad virkkoi, “ja ilmoittakaa heti isännillenne,
mitä minä aion tehdä.”

Silloin asemies astui linnaan. Ja kohta tuli linnasta ulos seitsemän
ritaria, jotka olivat kaikki veljeksiä. Kun he näkivät Galahadin, he
huusivat: “Ritari, ole varoillasi, sillä hengestäsi me sinut varmasti
päästämme!”

“Kuinka, aiotteko te kaikki yhdellä haavaa käydä minun kimppuuni?”
Galahad virkkoi.

“Aiomme niinkin”, he vastasivat, “siitä saat olla varma.”

Galahad syöksyi heitä kohden peitsi tanassa ja sysäsi etumaisen
maahan, niin että hän melkein katkaisi kaulansa, ja sen perästä
iskivät toiset veljet Galahadin kilpeen niin rajusti peitsensä,
että ne katkesivat. Silloin Galahad paljasti miekkansa ja ahdisti
heitä niin kiivaasti, että oli oikein ihmeellistä sitä katsella,
ja sillä tapaa hän suurella voimallaan pakoitti heidät pakenemaan
taistelutantereelta. Ja hän ajoi heitä takaa, mutta he ennättivät
hänen edellään linnan sisään ja ajaa karauttivat suoraan läpi linnan,
ja pääsivät pakoon toisesta portista.

Siellä Galahad herra silloin kohtasi erään hengelliseen pukuun
puetun vanhuksen, joka sanoi: “Herra, tässä saat linnan avaimet.”
Sitten Galahad avasi portit ja silloin paljo kansaa tungeskeli hänen
ympärilleen, niin ettei hän voinut laskeakaan, kuinka monta niitä oli.

“Herra”, sanoivat he kaikki, “te olette tervetullut, sillä kauan me
olemme täällä vapautustamme odottaneet.”

Sitten tuli hänen luokseen muuan vallasnainen. “Nuo ritarit ovat
kyllä paenneet”, hän virkkoi, “mutta he tulevat tänä yönä takaisin ja
alottavat taas ilkeitä tapojansa.”

“Mitä te tahdotte minua tekemään?” kysyi Galahad.

“Että te lähetätte hakemaan tänne kaikki ne ritarit, jotka ovat tämän
linnan vasalleja ja vannotatte heitä, että he taas ottavat käytäntöön
ne tavat, joita täällä entisaikaan harjoitettiin.”

“Sen teen mielelläni”, Galahad virkkoi.

Nainen toi hänelle norsunluisen torven, joka oli runsaasti kullalla
koristeltu, ja virkkoi: “Herra, puhaltakaa tätä torvea; sen ääni
kuuluu kahden penikulman päähän linnan ympäristöön.”

Kun Galahad oli puhaltanut torvea, niin hän meni lepäämään, ja
silloin hänen luokseen tuli muuan pappi, joka kertoi hänelle linnan
tarinan:

“Siitä on juuri seitsemän vuotta”, hän virkkoi, “kun nämä seitsemän
veljestä tähän linnaan tulivat ja asettuivat asumaan Lianor herttuan
luokse, joka oli kaiken tämän maan herra. Kun he näkivät herttuan
tyttären, joka oli sangen kaunis nainen, niin he olisivat tahtoneet
kaikki hänet naida ja lopulta he joutuivat kiivaaseen kahakkaan
keskenänsä. Herttua olisi hyvyydessään eroittanut heidät, mutta
kiukuissaan nämä löivät hänet ja hänen vanhimman poikansa kuoliaaksi.
Sitten he anastivat tytön ja kaikki linnan aarteet. Senjälkeen he
suurella voimallaan pitivät kaikkia tämän linnan ritareita ankarassa
kurissa ja kiristyksessä ja sen ohella he ryöstivät ja rosvosivat
rahvas raukalta kaikki mitä sillä oli. Niin tapahtui yhtenä päivänä,
että herttuan tytär sanoi: ‘Te olette tehneet minulle suurta
vääryyttä, kun surmasitte minun oman isäni ja minun veljeni ja
pidätte tällä tapaa meidän maitamme hallussanne. Mutta te ette saa
pitää tätä linnaa monta vuotta, sillä tulee ritari, joka teidät on
voittava.’ Siten hän ennusti seitsemän vuotta sitten. ‘Vai niin’,
sanoivat nuo seitsemän ritaria, ‘koska te niin sanotte, niin ei
yksikään lady eikä ritari saa kulkea tämän linnan ohi, vaan on heidän
jääminen tänne vastoin tahtoansa, taikka sitten kuoleminen, kunnes se
ritari tulee, jonka kautta me tämän linnan menetämme.’ Senvuoksi tätä
linnaa kutsutaan Neitojen linnaksi, sillä moni kaunis lady on täällä
perikatoon joutunut.”

“Vai niin”, virkkoi Galahad, “onko täällä myös se neito, jonka tähden
tämä linna menetettiin?”

“Ei ole”, pappi virkkoi, “hän kuoli ennenkuin kolme yötä oli kulunut
tuon ennustuksen jälkeen. Ja siitä asti nuo ritarit ovat pitäneet
vankeudessa hänen nuorempaa sisartansa, joka monen muun ladyn kanssa
täällä kärsii suurta vaivaa ja kidutusta.”




Sillä aikaa maan ritarit olivat saapuneet. Silloin Galahad pani
heidät tunnustamaan valtiaakseen herttuan nuoremman tyttären, joka
vielä oli elossa, ja vannomaan hänelle uskollisuudenvalan, ja hän
tyynnytti ja rohkaisi suuresti heidän mieliään. Ja seuraavana aamuna
muuan mies toi viestejä että Gawaine, Gareth ja Uwaine olivat
surmanneet nuo seitsemän veljestä.

“Hyvin tehty!” Galahad virkkoi ja otti varuksensa ja ratsunsa ja
sanoi hyvästi Neitojen linnalle.

Continue Reading

Kummallinen kultakruunu

Heti kun asemies kuuli, mitä valkoinen ritari sanoi Galahadille,
hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja polvistui Galahadin jalkojen
juureen ja pyysi että hän saisi kulkea hänen kerallaan, kunnes
Galahad olisi tehnyt hänet ritariksi. “Ja sitä arvoa olen Jumalan
avulla kunniassa pitävä”, hän lisäsi. Niin Galahad herra suostui
hänen anomukseensa. Sitten he palasivat siihen luostariin, josta
olivat tulleet, ja suuresti iloittiin Galahad herrasta, ja siellä he
lepäsivät sen yötä.

Aamulla Galahad ritaroitsi asemiehen, ja kysyi hänen nimeänsä ja
mistä suvusta hän polveusi.

“Herra”, tämä virkkoi, “ihmiset kutsuvat minua Saaren Meliaaksi ja
minä olen Denmarkin kuninkaan poika.”

“Vai niin, jalo herra”, Galahad virkkoi, “koska te polveudutte
kuninkaista ja kuningattarista, niin katsokaa että kunnialla kannatte
ritariarvoa, sillä teistä pitää tulla kaiken ritariuden esikuva.”

“Herra, te puhutte totta”, Melias virkkoi. “Mutta koska te olette
tehnyt minut ritariksi, niin teidän pitää suostua minun ensimäiseen
pyyntööni, jos se on kohtuullinen.”

“Se on totta”, Galahad sanoi.

“Sallitteko sitten minun ratsastaa kerallanne Pyhää Graalia
etsimään?” kysyi Melias.

Ja Galahad suostui siihen.

Melias herralle tuotiin sitten varukset, peitsi ja ratsu, mutta
Galahad herra ja hän saivat ratsastaa koko viikon, ennenkuin
kohtasivat mitään seikkailuja.

Eräänä maanantaina aamulla varhain, lähdettyään eräästä luostarista,
he tulivat ristille, josta lähti kaksi tietä, ja siinä ristissä oli
kirjoitus, joka kuului näin:

“Te vaeltavat ritarit, jotka etsitte seikkailuja, tässä näette kaksi
tietä: toista tietä kielletään kulkemasta, sillä kenkään ei ole siltä
tieltä palaava, jollei hän ole hyvä mies ja uljas ritari; ja se joka
kulkee tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, ei myöskään helposti
voita mainetta, sillä pian tälläkin tiellä häntä koetellaan.”

“Herra”, Melias sanoi Galahadille, “sallitteko minun kulkea tätä
vasemmalla kädellä olevaa tietä, sillä minä tahtoisin koetella
voimiani?”

“Olisi parempi, jos ette sitä tietä ratsastaisi”, Galahad virkkoi,
“sillä minusta tuntuu, että minä selviäisin siitä paremmin kuin te.”

“Ette suinkaan, herrani, minä pyydän, että te antaisitte minun mennä
sitä tietä.”

“No, menkää sitten Jumalan nimessä”, virkkoi Galahad.

Silloin Melias ratsasti vanhaan metsään, ja sen kautta hän matkasi
kaksi päivää ja enemmänkin, kunnes hän saapui eräälle vehmaalle
niitylle, jossa oli kaunis oksista tehty maja. Ja hän näki majassa
tuolin, jolla oli erittäin hienosti tehty kultainen kruunu. Siellä
oli myös pöytäliinoja levitetty maahan, ja niille oli asetettu monta
herkullista ruokalajia.

Melias herra katseli sitä kummaa ja ihmetteli. Hänen ei ollut nälkä,
mutta hänen teki kovasti mielensä kultakruunua, ja niin hän kumartui,
otti sen käteensä ja ratsasti tiehensä. Mutta pian hän näki ritarin,
joka tuli ratsastaen hänen perässään ja huusi:

“Ritari, heittäkää käsistänne se kultakruunu, joka ei ole teidän, ja
puolustautukaa!”

“Hurskas taivaan Herra, auta ja varjele juuri lyötyä ritariasi!”
rukoili Melias.

Sitten he hoputtivat ratsujaan, ja tuo toinen ritari pisti keihäänsä
Melias herran panssaripaidan ja vasemman kyljen läpi, niin että
tämä vaipui henkitoreissaan maahan. Ritari otti kultakruunun ja
meni tiehensä, ja Melias herra jäi maahan makaamaan eikä voinut
liikahtaakaan.

Silloin sattui kaikeksi onneksi Galahad herra tulemaan sitä tietä ja
hän näki Meliaan makaavan maassa kuoleman kielissä.

“Oi Melias, kuka teidät on haavoittanut?” hän virkkoi. “Olisi ollut
parempi ratsastaa toista tietä.”

“Herra, älkää Jumalan tähden jättäkö minua tähän metsään kuolemaan”,
Melias sanoi, “vaan viekää minut tuonne läheiseen luostariin, että
voisin ripittää itseni ja saisin taivaallista lohdutusta.”

“Se on tapahtuva”, virkkoi Galahad, “mutta missä on se, joka teidät
haavoitti?”

Sillä hetkellä Galahad herra kuuli läpi puiden äänekkään huudon:
“Ritari, pysy loitolla minusta!”

“Oi, herra, varjelkoon!” Melias virkkoi, “tuo se on, joka minut löi
tantereeseen.”

“Herra ritari, tulkaa turmioonne!” Galahad herra vastasi.

Sitten he kumpikin kannustivat hevosiaan ja syöksyivät yhteen, ja
Galahad työnsi peitsensä niin rajusti vieraaseen ritariin, että se
meni läpi tämän toisen olan ja vei hänet maahan ratsun selästä ja
siinä putoomuksessa Galahadin peitsi katkesi. Samassa ryntäsi toinen
ritari esiin puiden takaa ja katkaisi peitsensä Galahadiin, ennenkuin
tämä oli ennättänyt kääntyäkään. Silloin Galahad paljasti miekkansa
ja löi poikki ritarin vasemman käsivarren, ja silloin ritari pakeni.

Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Galahad herra palasi Meliaan
luo ja asetti hänet varovasti ratsulleen, hyppäsi hänen taakseen ja
piti häntä sylissään ja vei hänet luostariin. Siellä hänen haavaansa
huolellisesti hoidettiin, ja muuan vanha munkki, joka oli entisaikaan
ollut ritarina, sanoi Galahadille, että hän toivoi haavan paranevan
noin kuudessa viikossa. Galahad herra oli iloinen sen kuullessaan ja
sanoi että hän jäisi luostariin kolmeksi päivää.




Kolmen päivän kuluttua hän sanoi: “Nyt minä tahdon lähteä, sillä
minulla on paljon tekemistä; moni oiva ritari näkee sangen paljo
vaivaa sen asian tähden, ja tämä ritari ja minä olimme myös Pyhää
Graalia etsimässä.”

“Syntiensä vuoksi hän sillä tapaa haavoittui”, virkkoi muuan vanhus.
“Ja ihmettelenpä”, hän lisäsi Meliaalle, “kuinka te uskalsitte ottaa
vastaan ritariuden korkean arvon, ripittämättä itseänne synneistänne,
ja se juuri oli syynä siihen, että niin ankarasti haavoituitte.
Sillä oikealla kädellä oleva tie osoittaa meidän Herramme Jesuksen
Kristuksen valtatietä ja hurskaasti ja hyvin elävän ihmisen tietä.
Ja se toinen tie osoittaa syntisten ja harhauskoisten tietä. Ja kun
perkele näki teidän ylpeytenne ja röyhkeys vietteli teidät Pyhän
Graalin etsintään, niin sen tähden te jouduitte häviöön, sillä sitä
työtä ei saa suorittaa kukaan muu kuin jaloavuinen ihminen.”

“Niin myöskin ristin kirjoitus tarkoitti taivaallisia tekoja ja
ritarillisia tekoja Jumalan töissä, eikä ritarillisia tekoja
maailmallisissa töissä; ja ylpeys on kaikkien kuolemansyntien pää,
joka saattoi sinun, Melias, lähtemään pois Galahad herran seurasta.
Ja kun sinä otit kultakruunun, niin sinä teit ahneuden ja varkauden
synnin. Ne eivät olleet ritarillisia tekoja. Ne molemmat ritarit,
joita vastaan Galahad, tuo pyhä ritari, taisteli, tarkoittivat niitä
molempia kuolemansyntejä, ylpeyttä ja ahneutta, jotka asustivat
Melias herrassa, ja he eivät voineet vastustaa Galahad herraa, sillä
hän on ilman kuolemansyntejä.”

Nyt Galahad herra lähti heidän luotansa ja sanoi heille kaikille
hyvästi.

“Herrani Galahad”, Melias virkkoi, “niin pian kuin vain voin
ratsastaa, olen etsivä teidät.”

“Jumala suokoon teille terveyttä”, virkkoi Galahad, ja otti ratsunsa
ja lähti.

Continue Reading