Galahad herran valkoinen kilpi.

Galahad oli yhä vielä ilman kilpeä ja hän ratsasti neljä päivää ilman
seikkailuja.

Neljäntenä päivänä iltamessun jälkeen hän tuli valkoisten veljesten
luostariin, ja siellä hänet otettiin suurella kunnioituksella
vastaan ja vietiin erääseen kammioon ja riisuttiin hänen varuksensa.
Silloin hän huomasi pari Pyöreän pöydän ritaria, toinen oli
Bagdemagus kuningas ja toinen oli Uwaine herra; ja he olivat sangen
mielihyvissään hänet nähdessänsä.

“Herrat”, virkkoi Galahad, “mikä seikkailu toi teidät tänne?”

“Olemme kuulleet”, he vastasivat, “että tässä luostarissa on
sellainen kilpi, että kuka vaan sitä kantaa kaulallaan, se joutuu
kolmen päivän kuluessa surman suuhun tai tulee raajarikoksi koko
elämänsä ajaksi.”

“Mutta minäpä kannan sitä huomenna koetteeksi”, sanoi Bagdemagus
Galahadille; “ja jollen minä siitä kunnialla suoriudu, niin te saatte
ottaa sen kaulallenne, sillä teille se varmaan onnistuu.”

“Tehdään niin”, Galahad sanoi, “sillä minulla ei ole kilpeä.”

Aamulla he nousivat, ja kuunneltuaan jumalanpalvelusta kysyi
Bagdemagus kuningas, missä tuo kummallinen kilpi oli. Muuan munkki
vei hänet heti alttarin taakse, missä kilpi riippui. Se oli valkoinen
kuin lumi, mutta keskellä oli punainen risti.

“Herra”, munkki virkkoi, “tämän kilven ei ole määrä riippua kenenkään
ritarin kaulalla, paitsi sen, joka on maailman parhain ritari;
senvuoksi minä kehoitan teitä tarkoin miettimään, ennenkuin siihen
koskette.”

“Hyvä on”, virkkoi Bagdemagus kuningas, “tiedän kyllä, etten ole
maailman paras ritari, mutta sentään tahdon koettaa sitä kantaa.”

Ja hän kantoi kilven ulos luostarista ja sanoi Galahadille: “Jos
sallitte, niin pyydän teitä odottamaan täällä, kunnes saatte tietää,
kuinka minun käy.”

“Tahdon odottaa teitä täällä”, virkkoi Galahad.

Bagdemagus kuningas otti mukaansa asemiehen, jotta tämä heti toisi
Galahadille tiedon, kuinka kävi. Kun he olivat ratsastaneet lähes
kaksi penikulmaa, he tulivat kauniiseen laaksoon erakon asumuksen
edustalle, ja sieltä he näkivät tulevan upean ritarin, joka oli
ratsuineen päivineen valkoisissa varuksissa. Hän tuli niin vinhaan
kuin hänen ratsunsa vain saattoi, peitsi tanassa, ja Bagdemagus
kuningas suuntasi peitsensä häntä kohden ja katkaisi sen valkoista
ritaria vastaan. Mutta tuo toinen iski häntä niin kovaa, että hän
murskasi panssarin, ja pisti häntä oikean olan läpi, sillä juuri
siinä kilpi ei häntä suojannut, ja heitti hänet maahan.

Sitten ritari hyppäsi ratsunsa selästä ja otti valkoisen kilven
Bagdemagukselta, sanoen:

“Ritari, sinä olet menetellyt sangen rikollisesti, sillä tätä kilpeä
ei pidä kenenkään muun kantaman kuin sen, jolla ei ole vertaistaan
elävien joukossa.”

Sitten hän tuli Bagdemagus kuninkaan asemiehen luo ja virkkoi: “Vie
tämä kilpi Galahad herralle, jonka jätit luostariin, ja tervehdi
häntä minulta.”

“Herra”, asemies sanoi, “mikä on teidän nimenne?”

“Älä sinä huoli minun nimestäni”, ritari virkkoi, “sillä sinun ei
sitä tarvitse tietää, eikä kenenkään muunkaan kuolevaisen.”

“Mutta jalo herra”, virkkoi asemies, “sanokaa minulle taivaan tähden,
minkä vuoksi tätä kilpeä ei saa kukaan kantaa turmioon joutumatta.”

“Koska sinä minua siten vannotat”, ritari sanoi, “niin tätä kilpeä ei
saa kantaa kukaan muu kuin Galahad herra.”

Asemies meni Bagdemagus kuninkaan luo ja kysyi, oliko hän vaikeasti
haavoittunut vai eikö.

“Olen totta tosiaankin”, tämä vastasi, “tuskinpa henkiin jään.”

Asemies nouti hänen ratsunsa ja vei hänet suurella vaivalla erääseen
luostariin. Siellä riisuttiin varovasti hänen varuksensa ja hänet
pantiin vuoteeseen ja hänen haavansa tarkastettiin. Ja siellä hän
makasi pitkän aikaa ja tuskinpa hän eloon jäi.

Asemies vei kilven Galahadille ja sanoi hänelle ritarin tervehdykset.

“Kiitetty olkoon Jumala ja sallimus”, Galahad virkkoi. Sitten hän
otti varuksensa ja nousi ratsulleen ja ripusti valkoisen kilven
kaulalleen ja sanoi heille hyvästi. Uwaine herra sanoi haluavansa
tehdä hänelle seuraa, jos hän sallisi, mutta Galahad vastasi,
ettei hän voinut sitä sallia, sillä hänen tuli kulkea yksin,
lukuunottamatta asemiestä, joka kulkisi hänen mukanaan.




Kotvan perästä Galahad herra saapui erakon asumukselle, ja siellä oli
valkoinen ritari häntä odottamassa. Kumpikin tervehti kohteliaasti
toinen toistansa ja sitten tuo outo ritari kertoi hänelle valkoisen
kilven tarinan.

Sen oli tehnyt yli neljäsataa vuotta sitten Josef Arimatialainen
eräälle Evelake nimiselle kuninkaalle, joka oli sodassa saraseenien
kanssa. Erään suuren taistelun aattona Josef Arimatialainen meni
Evelake kuninkaan luo ja selitti hänelle kristinuskon oikean mielen,
ja silloin Evelake suostui kaikesta sydämestään kristinuskoon. Sitten
tämä kilpi tehtiin Evelake kuninkaalle, ja sen kautta hän sai voiton
vihollisistansa. Sillä kun hän meni taisteluun, niin kilpi oli
verhottu vaatteella, ja kun hän näki olevansa suurimmassa vaarassa,
niin hän veti pois vaatteen ja silloin hänen vihollisensa näkivät
ristin, ja masentuivat.

Sen jälkeen tapahtui kummallinen ihme, sillä kilven risti katosi,
niin ettei kenkään tiennyt minne se joutui.

Sodan loputtua Evelake kuningas kastettiin, ja samoin suurin osa
hänen kaupunkinsa kansaa. Ja kun Josef Arimatialainen lähti, niin
Evelake kuningas tahtoi välttämättä lähteä hänen kanssansa. Niin
tapahtui että he tulivat tähän maahan, jota siihen aikaan kutsuttiin
Suureksi Britanniaksi.

Ei kauan sen jälkeen Josef Arimatialainen sairastui ja oli
kuolemaisillaan.

Evelake kuningas oli syvästi murheissaan ja pyysi häntä jättämään
jotain muistomerkkiä.

“Sen tahdon mielelläni tehdä”, virkkoi tuo pyhä mies, ja hän käski
hänen tuoda kilven, joka nyt oli aivan valkoinen. Sitten omalla
verellään Josef Arimatialainen piirsi siihen punaisen ristin.

“Nyt teillä on muistomerkki siitä, että minä teitä rakastan”, hän
virkkoi, “sillä te ette milloinkaan näe tätä kilpeä ilman että minua
ajattelette. Ja se on pysyvä aina yhtä tuoreena kuin se nyt on. Eikä
konsanaan ole tätä kilpeä kukaan katumatta kaulallaan kantava, kunnes
se aika tulee, jolloin Galahad, tuo hyvä ritari, ja viimeinen minun
sukuani, sitä on kantava ja tekevä monta ihmeellistä mainetyötä.”

Silloin virkkoi Evelake kuningas: “Minne minä nyt panen tämän kilven,
että se jalo ritari sen saisi?”

“Teidän tulee viedä se sinne, minne Nacien erakko haudataan
kuolemansa jälkeen. Sillä sinne se jalo ritari on tuleva viidentenä
päivänä sen jälkeen, kun hän on ritariarvon saanut.”

“Ja se päivä, jonka hän määräsi, on tämä päivä, jolloin te olette
saanut kilven”, ritari sanoi Galahadille. “Ja siinä samassa
luostarissa lepää Nacien erakko. Ja te olette tyttären poika Pelles
kuninkaalle, joka on Josef Arimatialaisen sukua.”

Ja sen sanottuaan valkoinen ritari katosi.

Continue Reading

Viimeiset turnajaiset

“No nyt”, Arthur kuningas sanoi, “te Pyöreän pöydän ritarit
varmaankin kaikki lähdette Pyhän Graalin etsintään, enkä minä saa
enää koskaan nähdä teitä kaikkia yhdessä. Senvuoksi minä tahdon
nähdä teidän kaikkien vielä kerran yhdessä turnailevan ja tjostaavan
Camelotin rantaniityllä, niin että teidän kuolemanne jälkeen vielä
mainitaan, kuinka Pyöreän pöydän ritarit olivat kaikki koossa sinä
päivänä.”

Tähän kuninkaan pyyntöön he kaikki suostuivatkin ja pukivat ylleen
tjostaamiseen kuuluvat varuksensa. Mutta kuningas teki tämän siinä
tarkoituksessa että saisi nähdä Galahadin näyttävän taitoaan, sillä
kuningas arveli, ettei hän hevillä palaisi hoviin sieltä lähdettyään.

Niin he kaikki kokoontuivat rantaniitylle, ja kuningatar oli kaikkine
naisineen eräässä tornissa katselemassa turnajaisia. Silloin Galahad
kuninkaan hartaasta pyynnöstä puki uljaan rautapaidan ylleen ja pani
kypärin päähänsä, mutta kilvestä hän ei huolinut ainoastakaan, vaikka
kuningas kuinka hartaasti pyysi.

Gawaine herra ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen
käteensä ja sen hän tekikin. Sitten hän asettui keskelle niittyä ja
alkoi katkoa keihäitä niin ihmeellisesti, että kaikki kummastelivat.
Sillä hän voitti kaikki muut ritarit ja vähässä ajassa hän oli
kaatanut maahan monta uljasta Pyöreän pöydän ritaria. Mutta Lancelot
herraa ja Percival herraa hän ei voittanut.

Guinevere kuningattaren pyynnöstä Arthur kuningas käski hänen hypätä
alas ratsultaan ja irroittaa kypärinsä, että kuningatar näkisi hänen
kasvonsa. Ja kun kuningatar näki hänet, niin hän sanoi: “Totisesti
uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra on hänen isänsä, sillä ei
milloinkaan ole kaksi miestä ollut enemmän toistensa näköisiä; senpä
vuoksi ei ole ihme, jos hänestä tulee miehuullinen ja mahtava ritari.”

Muuan lady, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi:

“Rouva, tuleeko hänestä oikeuden mukaan niin hyvä ritari?”

“Tulee, totisesti”, kuningatar sanoi, “sillä sekä isänsä että
äitinsä puolelta hän polveutuu maailman parhaimmista ritareista ja
korkeimmasta suvusta. Minä uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra ja
Galahad herra ovat maailman jaloimmat miehet.”

Sitten kuningas ja kaikki arvon herrat palasivat kotiin Camelotiin,
ja oltuaan iltamessussa suuressa tuomiokirkossa, he menivät
illalliselle; ja kukin ritari istui omalla paikallaan, niinkuin he
olivat ennenkin tehneet.

Äkkiä he kuulivat ukkosen jyrinää ja rätinää, ikäänkuin se paikka,
jossa he olivat, olisi haljennut. Ja tuon jyryn ja rätinän keskeltä
valahti huoneeseen auringonsäde, seitsemän kertaa kirkkaampi, kuin
he koskaan olivat päivällä nähneet, ja kaikkien heidän kasvonsa
paistoivat taivaallisesta valosta. Silloin alkoivat ritarit katsella
toinen toistaan ja joka-ainoa näytti kauniimmalta, kuin koskaan ennen
oli näyttänyt. Ei yksikään ritari saanut pitkään aikaan puhutuksi
ainoatakaan sanaa ja niin he katselivat vain toisiaan, ikäänkuin
olisivat olleet mykkiä.

Silloin tuli saliin Pyhä Graal, valkoisella sametilla peitettynä,
mutta ei kenkään voinut sitä nähdä eikä kuka sitä kantoi. Ja koko
sali täyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokainen ritari sai sellaista
ruokaa ja juomaa, mistä hän enimmän piti; ja kun Pyhä Graal oli
kannettu läpi salin, niin tuo pyhä astia poistui taas äkkiä, niin
ettei kenkään tietänyt, minne se joutui.

Sen mentyä kaikki taas uskalsivat hengähtää ja ruveta puhumaan, ja
Arthur kuningas kiitti Jumalaa siitä suuresta armonosoituksesta,
jonka hän oli heille lähettänyt.

“Niin”, Gawaine herra sanoi, “meitä on tänä päivänä ravittu
kaikenlaisella ruualla ja juomalla, mitä olemme ajatella saattaneet,
mutta yksi asia meiltä on puuttunut — me emme ole saaneet nähdä
Pyhää Graalia, se oli sellaisella huolella peitettynä. Senvuoksi
tahdon minä tehdä tässä pyhän lupauksen, että huomenna olen
viipymättä lähtevä Pyhän Graalin etsintään. Vuoden ja päivän olen
kulkeva ja enemmänkin, jos tarvitaan, enkä koskaan ole palaava
takaisin tähän hoviin, ennenkuin olen saanut nähdä pyhän astian
selvemmin, kuin se täällä nähtiin.”

Kun Pyöreän pöydän ritarit kuulivat, mitä Gawaine herra sanoi, niin
useimmat heistä nousivat seisomaan ja tekivät samallaisen pyhän
lupauksen kuin Gawaine herra oli tehnyt.

Arthur kuningas oli tästä suuresti mielipahoissaan, sillä hän tiesi
varsin hyvin, ettei hän voinut heitä kieltää.

“Oi voi”, hän sanoi Gawaine herralle, “te melkein viette minulta
hengen sillä lupauksella ja valalla, jonka olette tehnyt. Sillä sen
kautta te riistätte minulta jaloimman veljeskunnan ja uskollisimmat
ritarit, mitä koskaan on missään maailman valtakunnassa yhdessä
nähty. Sillä kun minun ritarini lähtevät täältä, niin olen varma,
etten enää koskaan tässä maailmassa heitä kaikkia yhdessä näe,
sillä monet heistä menettävät henkensä Pyhän Graalin etsinnässä.
Ja minä suren sitä, sillä minä olen rakastanut heitä niinkuin omaa
henkeäni, ja senvuoksi tämän veljeskunnan hajoaminen minua suuresti
murehduttaa.”

Ja niin sanoessaan hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

“Oi Gawaine, Gawaine”, hän sanoi, “suureen suruun te olette minut
saattanut. Sillä minä pelkään kovin, ettei minun uskollinen
ritarikuntani enää milloinkaan ole täällä kokoontuva.”

“Malttakaa mielenne”, Lancelot sanoi, “sillä jos kuolemmekin Pyhän
Graalin etsinnässä, niin se on oleva meille suureksi kunniaksi, paljo
suuremmaksi kuin jos me kuolisimme jossain muussa toimessa; sillä
varhain tai myöhään, kuolema meidät kuitenkin varmasti tapaa.”

“Ah, Lancelot”, kuningas sanoi, “se suuri rakkaus, jota minä olen
tuntenut teitä kohtaan kaikkina elämäni päivinä, saattaa minut
täten valittamaan. Sillä ei milloinkaan ole kenelläkään kristityllä
kuninkaalla ollut niin useita arvon miehiä pöytänsä ääressä, kuin
minulla on tänä päivänä ollut Pyöreän pöydän ympärillä, ja se on
minun suuri suruni.”

Kun kuningatar, ladyt ja vallasnaiset saivat tietää nämä uutiset,
niin he tulivat niin raskaalle mielelle, ettei sitä voi kieli kertoa,
sillä nuo ritarit olivat heitä rakastaneet ja pitäneet kunniassa.
Mutta kaikista enimmän suri Guinevere kuningatar.

“Minua ihmetyttää”, hän sanoi, “että minun herrani kuningas sallii
heidän lähteä luotansa.”

Niin koko hovi oli suruissaan noiden ritarien lähdön vuoksi. Mutta
muutamat ladyt, jotka rakastivat ritareita, tahtoivat lähteä
puolisojensa ja rakastajiensa keralla, ja olisivat tehneetkin niin,
jollei muuan iäkäs, hengelliseen pukuun puettu ritari olisi tullut
heidän luoksensa.

“Jalot lordit, jotka olette vannoutuneet Pyhän Graalin etsintään”,
hän sanoi, “Nacien erakko lähettää teille täten sanan, että älköön
kenkään viekö ladyä tai vallasnaista mukanaan, sillä se on vaikea ja
korkea toimitus. Ja sitäpaitsi sanon teille suoraan, että se, joka ei
ole puhdas synneistä, ei saa näitä salattuja asioita nähdä.”

Tämän jälkeen kuningatar meni Galahadin luo ja kysyi, mistä hän oli
ja mistä maasta. Galahad sanoi sen hänelle.

“Ja Lancelotin poikako?” kuningatar kysyi; mutta siihen Galahad ei
vastannut mitään.




“Totisesti”, kuningatar sanoi, “isäänne teidän ei tarvitse hävetä,
sillä hän on upein ritari ja polveutuu maailman parhaimmista
suvuista, molemmin puolin kuninkaallisesta huoneesta. Senvuoksi pitää
teistäkin tulla kunnon mies ja oiva ritari, — ja olette todellakin
suuresti hänen näköisensä.”

Galahad tuli hieman hämilleen ja sanoi:

“Rouva, koska te sen varmaan tiedätte, niin miksi te kysytte? Se,
joka on minun isäni, tulee ajallansa yleisesti tunnetuksi.”

Sitten he menivät kaikki levolle. Ja suuren ja korkean sukuperänsä
vuoksi Galahad vietiin Arthur kuninkaan huoneeseen ja hän lepäsi
kuninkaan omassa vuoteessa.

Heti kun päivä koitti nousi kuningas, sillä hän ei ollut koko yöhön
saanut surultansa levätyksi. Sitten hän meni Gawainen ja Lancelot
herran luo, jotka olivat nousseet mennäkseen kirkkoon.

“Oi, Gawaine, Gawaine”, kuningas sanoi, “te olette pettänyt minut.
Sillä koskaan ei ole minun hovini entiseen loistoonsa tuleva.”
Ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiansa. “Oi, ritari
Lancelot”, hän sanoi, “minä pyydän teitä neuvomaan minua, sillä
minä soisin että tämä etsintä jäisi tekemättä, jos se vain olisi
mahdollista.”

“Herra”, Lancelot sanoi, “te näitte eilen niin monen arvon ritarin
siihen vannoutuvan, että he eivät millään tavalla voi jättää sitä
tekemättä.”

“Sen tiedän varsin hyvin”, kuningas sanoi, “mutta minua surettaa
heidän lähtönsä niin kovin, etten saa mistään lohdutusta.”

Sitten kuningas ja kuningatar menivät tuomiokirkkoon.

Lancelot ja Gawaine antoivat miehilleen käskyn tuoda heidän aseensa
ja kun he olivat täysissä aseissa, paitsi kilpeä ja kypäriä, niin he
olivat valmiit menemään tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen kuningas halusi tietää, kuinka moni oli
päättänyt lähteä Pyhän Graalin etsintään; ja kun laskettiin, niin
heitä saatiin sata ja viisikymmentä, ja kaikki olivat Pyöreän pöydän
ritareita.

Sitten he panivat kypärit päähänsä ja lähtivät ja sulkeutuivat kaikki
kuningattaren suosioon, ja suuri oli itku ja suru. Ja Guinevere
kuningatar meni kammioonsa, niin ettei kukaan näkisi hänen suurta
murhettansa.

Lancelot herra kaipasi kuningatarta ja meni häntä hakemaan kammiosta,
ja kun kuningatar näki hänet, niin hän parkaisi:

“Oi, Lancelot herra, te hylkäätte meidät! Te viette minulta hengen,
kun sillätapaa jätätte kuninkaanne!”

“Armollinen rouva”, Lancelot sanoi, “minä pyydän, ett’ette surisi,
sillä minä palaan takaisin niin pian kuin kunniani sallii.”

“Voi”, kuningatar sanoi, “että minä koskaan teitä näin! Mutta
Hän, joka ristinpuulla kärsi kuoleman kaiken ihmiskunnan edestä,
Hän johtakoon ja suojelkoon teitä, ja samoin kaikkia teidän
kumppaneitanne!”

Kohta sitten Lancelot herra lähti ja tapasi kumppaninsa odottamassa.
He nousivat ratsuillensa ja ratsastivat läpi Camelotin katujen,
ja kovasti itkivät sekä rikkaat että köyhät, ja kuningas kääntyi
poispäin, eikä saanut itkultaan puhutuksi.

Niin Pyöreän pöydän ritarit ratsastivat pois Pyhän Graalin etsintään.

Sinä yönä he lepäsivät eräässä Vagon nimisessä linnassa, jonka herra
oli hyvä vanhus ja kestitsi heitä parhaansa mukaan. Aamulla he
päättivät kaikki erota toisistansa. Ja niin he lähtivät seuraavana
päivänä ja kukin ritari lähti kulkemaan sitä tietä, mikä hänestä
näytti parhaimmalta.

Continue Reading

Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.

Silloin Arthur kuningas kehoitti veljenpoikaansa Gawaine herraa
koettamaan vetää miekkaa kivestä. Mutta Gawaine herra sanoi, ettei
hän siihen kykene. Mutta kuningas käski häntä yrittämään.

“Herra”, Gawaine sanoi, “koska te käskette minua, niin tahdon
totella.” Ja hän tarttui samassa miekan kahvaan, mutta hän ei voinut
sitä liikahuttaa.

“Kiitän teitä”, kuningas sanoi.

“Gawaine herra”, Lancelot sanoi, “tietäkää nyt, että tämä miekka on
teitä satuttava niin vaikeasti, että te toivotte, ett’ette ikinä
olisi siihen kättänne pannut, vaikka olisitte saanut parhaimman
linnan tässä valtakunnassa.”

“Enhän voinut vastustaa enoni tahtoa ja käskyä”, Gawaine herra
virkkoi.

Kun Arthur kuningas kuuli sen, niin hän katui kovasti sitä mitä hän
oli tehnyt, mutta pyysi kuitenkin Percival herraakin sitä koettamaan.

“Vallan halusta, tehdäkseni seuraa Gawaine herralle”, vastasi
Percival herra, ja samalla hän laski kätensä miekkaan ja veti
sitä voimakkaasti, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Ja sitten
siellä oli vielä muitakin, jotka uskalsivat olla niin rohkeita että
tarttuivat siihen käsillänsä.

“Nyt te saatte mennä päivällisellenne”, Kay herra sanoi kuninkaalle,
“sillä te olette nyt nähnyt ihmeellisen seikkailun.”

Niin kuningas ja kaikki palasivat palatsiin, ja jokainen ritari
tunsi oman paikkansa ja istui siihen, ja nuoret miehet, jotka olivat
ritareita, palvelivat heitä.

Kun kaikki olivat saaneet ruokaa ja istuimet olivat täytetyt, paitsi
Vaarallinen istuin, niin äkkiä sattui kummallinen tapaus — kaikki
ovet ja ikkunat sulkeutuivat. Mutta sali ei kuitenkaan paljoa
pimennyt, ja he hämmästyivät kovasti joka ainoa.

Arthur kuningas alkoi ensiksi puhua.

“Jalot toverit ja lordit”, hän sanoi, “me olemme tänä päivänä nähneet
ihmeitä, mutta minä luulen että ennen iltaa saamme nähdä vielä
suurempia ihmeitä.”

Sillävälin tuli sisään muuan vanhus, sangen iäkäs, kokonaan
valkoiseen puettuna, eikä kukaan ritari tietänyt mistä hän tuli. Hän
toi mukanaan nuoren ritarin, joka myöskin kulki jalkaisin, punaisissa
varuksissa, ilman miekkaa tai kilpeä, vain huotra riippumassa hänen
sivullaan.

“Rauha olkoon teille, lordit!” vanhus sanoi. Sitten Arthurille:
“Herra, minä tuon tässä nuoren ritarin, joka on kuninkaallista
syntyperää ja Josef Arimatialaisen sukua, ja tämän kautta tämän hovin
ja vieraiden valtakuntien ihmeet lopullisesti täytetään.”

Kuningas ihastui suuresti hänen sanoistansa ja sanoi vanhukselle:
“Herra, te olette sangen tervetullut, ja samoin se nuori ritari, joka
on teidän kanssanne.”

Vanhus antoi silloin nuoren ritarin riisua varuksensa ja niiden alla
hänellä oli punaiset silkkivaatteet ja vanhus pani hänen hartioilleen
kärpännahalla vuoratun viitan. Sitten hän sanoi nuorelle ritarille:
“Herra, seuraa minua”, ja vei hänet suoraan Vaaralliselle istuimelle,
jonka vieressä istui Lancelot herra. Vanhus nosti pois silkkivaatteen
ja sen alla hän näki kirjaimia, jotka sanoivat näin:

“Tämä on korkean ruhtinaan, Galahadin istuin.”

“Herra, tietäkää että tämä paikka on teidän”, vanhus sanoi ja asetti
hänet vakavasti istumaan istuimelle.

Sitten nuori ritari sanoi vanhukselle: “Herra, te saatte nyt palata,
sillä te olette hyvin tehnyt sen mitä teidän oli käsketty tehdä. Ja
sulkekaa minut isoisäni Pelles kuninkaan suosioon ja sanokaa hänelle
minun puolestani, että minä tulen häntä katsomaan niin pian kuin vain
saatan.”

Niin tuo kunnon mies lähti, ja häntä oli odottamassa kaksikymmentä
jaloa asemiestä ja he ottivat ratsunsa ja menivät menojaan.

Kaikki Pyöreän pöydän ritarit ihmettelivät suuresti Galahadia, kun
hän oli uskaltanut istua Vaaralliselle istuimelle ja oli niin hento
iältänsä. He eivät tietäneet mistä hän oli tullut, muuta kuin että
Jumala oli hänet lähettänyt, ja he sanoivat:

“Tämän ritarin kautta Pyhän Graalin seikkailu suoritetaan, sillä ei
ikinä kukaan muu, paitsi hän, ole istunut tuolla paikalla ilman että
hänen on käynyt huonosti.”

Mutta Lancelot herra katseli poikaansa ja iloitsi hänestä suuresti.

“Niin totta kuin elän, tuo nuori ritari on pääsevä suureen kunniaan”,
Bors herra sanoi kumppaneilleen.

Kaikkialla palatsissa nousi suuri hälinä, niin että uutiset saapuivat
Guinevere kuningattarenkin kuuluviin. Hän ihmetteli kuka ritari
saattoi uskaltaa istua Vaarallisella istuimella. Silloin hänelle
sanottiin, että tuo ritari oli hyvin Lancelot herran näköinen.

“Voin sangen hyvin mielessäni kuvitella”, kuningatar sanoi, “että
hän on Lancelot herran ja Pelles kuninkaan tyttären poika ja hänen
nimensä on Galahad. Tahtoisinpa halusta nähdä häntä, sillä hän on
varmaankin jalo mies, sillä sellainen on hänen isänsä.”

Kun ateria oli syöty ja Arthur kuningas ja kaikki muut ritarit
nousseet pöydästä, niin kuningas meni Vaarallisen istuimen luo ja
nosti peitteen ja näki siinä Galahadin nimen. Hän näytti sitä Galahad
herralle ja sanoi:

“Jalo orpana, nyt on joukossamme Galahad herra, joka on tuottava
kunniaa meille kaikille; ja totisesti hän on saavuttava Pyhän
Graalin, niinkuin Lancelot herra on meille sanonut.”

Sitten Arthur kuningas meni Galahadin luo ja sanoi: “Herra te olette
tervetullut, sillä te olette saava monta uljasta ritaria lähtemään
Pyhän Graalin etsintään, ja te olette tekevä sen mitä ei yksikään
ritari ole voinut.” Sitten kuningas otti häntä kädestä ja astui alas
palatsin portaita näyttääkseen Galahadille joessa uiskentelevan kiven.

Kun Guinevere kuningatar sen kuuli, niin hän tuli perässä useiden
ladyjen kanssa ja näytti heille kiven, joka kellui vedessä.

“Tässä näette niin suuren kumman, etten koskaan ole nähnyt vertaa”,
Arthur kuningas sanoi Galahadille, “oikein hyvät ritarit ovat
koettaneet vetää miekkaa kivestä, vaan se ei ole heille onnistunut.”




“Herra”, Galahad sanoi, “se ei ole mikään ihme, sillä tämä miekka ei
ole heidän, vaan minun, ja kun varmasti tiesin tämän miekan minua
odottavan, en tuonut mitään mukanani; sillä tässä minun sivullani
riippuu huotra.” Hän laski kätensä miekalle ja vähällä vaivaa hän sen
veti kivestä ja pisti huotraan. “Nyt se on tekevä parempia tekoja,
kuin ennen.”

“Jumala lähettää teille kilvenkin”, kuningas sanoi.

“Nyt minulla on se miekka, jota kerran kantoi uljas ritari, Balin
Raju”, Galahad sanoi, “ja hän oli ylen taitava mies. Tällä miekalla
hän surmasi veljensä Balanin, jota hän ei tuntenut, ja se oli kovin
surkeata, sillä Balan oli hyvä ritari; ja kumpikin he surmasivat
toisensa, tietämättä että olivat veljiä, sen tuskia tuottavan haavan
vuoksi, jonka Balan iski minun isoisääni Pelles kuninkaaseen, joka
ei ole vieläkään parantunut eikä paranekaan, ennenkuin minä hänet
parannan.”

Sillä hetkellä kuningas ja kaikki ritarit näkivät naisen, joka
valkoisen hevosen selässä ratsastaen tuli pitkin joen vartta heitä
kohden. Nainen tervehti kuningasta ja kuningatarta ja kysyi, oliko
Lancelot herra heidän joukossaan. Hän vastasi itse: “Täällä olen,
jalo neito.”

Silloin nainen sanoi itkien:

“Kuinka teidän korkea asemanne onkaan muuttunut tämän päivän aamun
jälkeen!”

“Neiti, miksi te niin sanotte?” Lancelot virkkoi.

“Minä sanon totuuden”, neito sanoi, “sillä tänä aamuna te olitte
vielä maailman paras ritari; mutta joka nyt niin sanoisi, se
valhettelisi, sillä nyt on ilmestynyt toinen parempi kuin te. Ja
sen on kyllä todeksi näyttänyt se ihmeellinen miekka, johon ette
uskaltanut käydä käsiksi; ja tästä teidän nimenne alkaa himmetä.
Senvuoksi minä pyydän teitä muistamaan, että te ette täst’edes enää
saa luulla olevanne maailman paras ritari.”

“Vai niin”, sanoi Lancelot herra, “mutta minä olen aina tietänyt,
etten koskaan ole ollut parhain.”

“Kyllä olette ollut”, neito sanoi, “ja olette vieläkin paras kaikista
syntisistä ihmisistä. Ja, herra kuningas, Nacien erakko lähettää
sinulle sanan, että sinulle on tapahtuva suurin kunnia kuin koskaan
on tullut kenenkään Britannian kuninkaan osaksi. Ja minä sanon
sinulle miksi. Tänä päivänä Pyhä Graal on ilmestyvä sinun huoneeseesi
ja ravitseva sinua ja kaikkea Pyöreän pöydän ritarikuntaa.”

Niin neito lähti ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Continue Reading