Kuinka Galahad tehtiin ritariksi.

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä helluntaipäivästä, jolloin
Arthur kuningas ja hänen ritarinsa pitivät pitoja Camelotissa ja
erakko oli ennustanut, kuka Vaarallisella istuimella oli istuva. Ja
kaikki nämä vuodet oli Vaarallinen istuin seisonut tyhjänä.

Oli taas helluntaiaatto, jolloin koko Pyöreän pöydän ritarikunta oli
saapunut Camelotiin uudistamaan juhlalliset lupauksensa ja ottamaan
osaa pyhään palvelukseen. Pöydät oli jo asetettu valmiiksi juhlaa
varten, kun suoraapäätä ratsasti saliin muuan vallasnainen, joka oli
ajanut täyttä karkua, sillä hänen hevosensa oli märkänä hiestä.

Hän astui satulasta ja tuli Arthur kuninkaan eteen ja tervehti häntä;
ja kuningas sanoi: “Neito, Jumala sinua siunatkoon!”

“Herra”, neito sanoi, “minä pyydän teitä sanomaan minulle, missä
Lancelot herra on.”

“Tuolla hänet näette”, sanoi kuningas.

Sitten neito meni Lancelotin luokse ja sanoi: “Lancelot herra, minä
tervehdin teitä Pelles kuninkaan puolesta ja pyydän teitä tulemaan
kanssani tähän läheiseen metsään.”

Lancelot herra kysyi häneltä, kenen hovissa hän asui.

“Minä asun Pelles kuninkaan hovissa”, neito vastasi.

“Mitä te minusta tahdotte?” kysyi Lancelot herra.

“Saatte tietää, kun tulette metsään.”

“Hyvä”, Lancelot sanoi, “minä tulen mielelläni teidän mukananne.”

Niin Lancelot herra käski asemiehensä satuloida ratsun ja tuoda
aseet, ja mies teki niinkuin käskettiin.

Sitten tuli Guinevere kuningatar Lancelotin luo ja sanoi: “Tahdotteko
te jättää meidät tänä suurena juhlapäivänä?”

“Rouva”, vallasnainen sanoi, “huomenna päivällisen aikaan hän on taas
teidän luonanne.”

“Jos en tietäisi että hän huomenna taas on täällä meidän kerallamme”,
sanoi kuningatar, “niin en mielisuosiolla laskisikaan häntä
lähtemään.”

Sitten Lancelot herra lähti tuon vallasnaisen keralla. He
ratsastivat, kunnes saapuivat metsään ja suureen laaksoon, jossa he
näkivät nunnaluostarin. Asemies oli valmiina avaamassa portteja,
ja he ratsastivat pihaan ja astuivat alas ratsujensa selästä, ja
kaunis joukkue tuli Lancelot herran ympärille ja toivotti hänet
tervetulleeksi.

He veivät hänet abbedissan kammioon ja riisuivat häneltä aseet
ja varukset, ja siellä Lancelot herra tapasi kaksi orpanaansa
Bors herran ja Lionel herran, jotka olivat suuresti iloissaan ja
kummastuksissaan, kun hänet näkivät.

“Herra”, virkkoi Bors herra, “mikä seikkailu sinut tänne toi, sillä
me luulimme tapaavamme sinut huomenna Camelotissa?”

“Totisesti”, Lancelot herra sanoi, “eräs vallasnainen toi minut
tänne, mutta mistä syystä en tiedä.”

Kun he siten seisoivat puhellen keskenänsä, tuli kaksitoista nunnaa,
jotka toivat mukanaan noin viisitoista vuotiaan pojan, niin kauniin
ja solakan, että tuskin mistään maailmasta saattoi löytää hänen
vertaistansa. Ja kaikki naiset itkivät.

“Herra”, he sanoivat, “me tuomme tässä teille tämän lapsen,
Galahadin, jota me olemme kasvattaneet ja vaalineet, ja me pyydämme
teitä lyömään hänet ritariksi; sillä ansiokkaamman miehen kädestä hän
ei voi ritariarvoa saada.”

Lancelot herra katseli tuota nuorta asemiestä ja näki että hän oli
hyvän ja hurskaan näköinen kuin kyyhkynen ja kaikin puolin hyvin
muodostunut, niin ettei hän mielestään ollut koskaan nähnyt sen
ikäistä miestä niin kaunista kasvoilta ja vartalolta.

Silloin Lancelot herra sanoi: “Onko tämä hänen oma toivomuksensa?”

Ja poika ja kaikki nunnat sanoivat: “On!”

“Sitten hän on saapa ritariuden korkean arvon huomenna suuren juhlan
kunniaksi”, Lancelot sanoi.

Sinä iltana kestittiin Lancelot herraa ylenpalttisen hyvin ja aamun
koittaessa hän Galahadin pyynnöstä löi tämän ritariksi.

“Jumala tehköön teistä hyvän miehen”, Lancelot herra sanoi, “sillä
kauneutta ei teiltä suinkaan puutu. No, jalo herra, tahdotteko tulla
minun kanssani Arthur kuninkaan hoviin?”

“En”, sanoi poika, “en tällä hetkellä voi tulla teidän kanssanne.”

Niin Lancelot herra lähti luostarista ja otti molemmat orpanansa
mukaansa ja he tulivat Camelotiin kello yhdeksän aikaan
helluntaipäivän aamuna. Sillä hetkellä kuningas ja kuningatar olivat
menneet tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan. Kun kuningas ja
kaikki ritarit tulivat takaisin, niin paroonit näkivät että kaikkiin
Pyöreän pöydän istuimiin oli kirjoitettu kultakirjaimia — tuossa
tuli yhden istua, ja tuossa toisen.

Siten he kulkivat pitkin tuoliriviä, kunnes tulivat Vaaralliselle
istuimelle, missä he näkivät kultakirjaimia, äskettäin kirjoitettuja,
jotka sanoivat:

_”Kun neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta on kulunut meidän Herramme
Jesuksen Kristuksen kärsimyksestä, on tämä istuin täyttyvä.”_

Silloin sanoivat kaikki: “Tämäpä on ihmeellistä.”

“Totisesti perin ihmeellistä”, sanoi Lancelot herra; ja sitten hän
laski kirjoituksen mainitseman ajanjakson meidän Herramme kuolemasta
siihen päivään saakka. “Minusta näyttää”, hän sanoi, “että juuri tänä
päivänä tämän istuimen pitäisi täyttyä, sillä tänä helluntaijuhlana
tulee neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta kuluneeksi. Ja jos se on
kaikkien mieleen, niin minä neuvoisin ettei näytettäisi yhtäkään
näistä kirjaimista, kunnes se tulee, joka on tällä istuimella
istuva.” Sitten he määräsivät tuotavaksi silkkivaatteen noiden
Vaarallisen istuimen kirjainten peitteeksi, ja senjälkeen Arthur
kuningas käski heidän kiirehtiä päivälliselle.

Silloin sanoi Kay herra, hovimestari, kuninkaalle: “Herra, jos te
menette nyt aterialle, niin te rikotte hovinne vanhaa tapaa vastaan.
Sillä teillä ei ole ollut tapana istua pöytään tänä päivänä,
ennenkuin olette nähnyt jonkun seikkailun.”

“Se on totta”, kuningas sanoi, “mutta minä iloitsin niin suuresti
Lancelot herrasta ja hänen orpanoistaan, jotka ovat terveinä ja
reippaina saapuneet hoviin, että minä en ollenkaan muistanut vanhaa
tapaani.”

Kun he siinä seisoivat puhelemassa, niin sisään astui muuan asemies.

“Herra”, hän sanoi kuninkaalle, “minä tuon teille kummia sanomia.”

“No, mitä sitten?” kuningas sanoi.

“Herra, täällä lähellä Camelot joessa näin minä ison kiven kelluvan
veden päällä ja siihen oli miekka pistettynä.”

“Tahdonpa nähdä sen kumman”, kuningas sanoi.

Niin kaikki ritarit menivät hänen kerallansa, ja kun he tulivat
joelle, niin ne näkivät siinä kiven kelluvan, ikäänkuin se olisi
ollut punaista marmoria, ja siihen oli pistettynä kaunis ja komea
miekka, jonka kahvassa oli jalokiviä ja tasaisilla kultakirjaimilla
kirjoitettuja sanoja.

Sitten paroonit lukivat sen kirjoituksen, joka sanoi tähän tapaan:

_”Kenkään ei ole minua tästä ottava, paitsi se, jonka sivulla minun
on määrä riippua, ja hänestä on tuleva maailman paras ritari.”_

Kun Arthur kuningas näki tämän kirjoituksen, niin hän sanoi Lancelot
herralle:




“Jalo ritari, tämä miekka tulee teidän saada, sillä minä olen varma
siitä, että te olette maailman paras ritari.”

Mutta Lancelot herra vastasi juhlallisesti:

“Totisesti, herra, se ei ole minun miekkani; enkä minä rohkene siihen
kädelläni ruveta, sillä se ei ole minun sivullani riippumaan aiottu.
Ja se, joka koettaa ottaa tuota miekkaa, eikä onnistu, se saa siitä
haavan, josta hän ei pitkien aikojenkaan perästä parane. Ja minä
tahdon että te panette merkille, että juuri tänään Pyhän Graalin
seikkailu on alkava.”

Continue Reading

Vaarallinen istuin

Nyt jätämme Lyonessen Tristram herran ja alamme puhua Järven herrasta
Lancelotista ja Galahad herrasta, Lancelot herran pojasta.

Ennen sitä aikaa, jolloin Galahad syntyi, tuli muuan erakko Arthur
kuninkaan luo helluntaipäivänä, kun ritarit istuivat Pyöreän pöydän
ympärillä. Mutta Pyöreän pöydän ääressä oli yksi istuin, joka aina
oli tyhjänä, ja sitä kutsuttiin “Vaaralliseksi istuimeksi”. Kun
erakko näki tämän istuimen, niin hän kysyi kuninkaalta ja kaikilta
ritareilta, minkävuoksi se oli tyhjänä.

“Kenkään ei saa sillä istuimella istua turmioon joutumatta, paitsi
yksi ainoa”, oli vastaus.

“Tiedättekö, ken se on?” erakko kysyi.

“Emme”, sanoi Arthur ja kaikki ritarit, “me emme tiedä, kuka siinä on
istuva.”

“Sitten minä tiedän”, erakko sanoi. “Se joka siinä on istuva, ei
ole vielä syntynyt; ja tänä vuonna se syntyy, joka Vaarallisella
istuimella istuva on. Ja hän on näkevä Pyhän Graalin.”

Tämän sanottuaan erakko lähti Arthur kuninkaan hovista.

Tämän juhlan jälkeen Lancelot ratsasti seikkailuillaan, kunnes hän
yhtenä päivänä tuli kulkeneeksi yli Corbinin sillan, ja siellä hän
näki kauneimman linnan, mitä hän ikinä oli nähnyt, ja sen juurella
oli kaunis kaupunki täynnä kansaa; ja kaikki kansa, miehet ja naiset,
huusivat heti:

“Tervetultuasi, Järven herra Lancelot, kaiken ritarisäädyn kukka,
sillä sinä meidät päästät pälkähästämme.”

Lancelot herra kysyi miksi he sillä tapaa häntä tervehtivät, ja
kansa vastasi, että muuan ihana lady oli julmasti suljettu kuumaan
huoneeseen linnantorniin, eikä kukaan muu kuin Lancelot herra voinut
häntä vapauttaa. Lancelot herra meni silloin linnaan, ja kun hän
tuli sen kammion edustalle, jossa lady oli, niin rautaovet aukenivat
itsestään. Hän astui huoneeseen, joka oli kuuma kuin uuni ja siellä
hän näki ihanan ladyn ja tarttui hänen käteensä. Noitakeinoillaan
kuningatar Morgan le Fay ja Pohjois-Walesin kuningatar olivat
pistäneet lady raukan tuohon kuumaan huoneeseen, syystä että häntä
oli kutsuttu sen maan ihanimmaksi naiseksi. Siellä hän oli ollut
viisi vuotta, eikä voinut päästä vaivastansa ennenkuin maailman paras
ritari ottaisi häntä kädestä.

Kun lady näki olevansa pelastettu, niin hän pyysi Lancelot
herraa tulemaan kanssansa kirkkoon kiittämään Jumalaa hänen
pelastuksestansa. Kun tämä oli tehty ja kun kaikki kansa, oppineet ja
oppimattomat, olivat kantaneet kiitoksensa, sanoivat he Lancelotille:
“Herra ritari, koska te olette vapauttanut tämän ladyn, niin
vapauttakaa meidätkin käärmeestä, joka asuu täällä eräässä haudassa.”

Lancelot herra otti kilpensä ja sanoi: “Viekää minut sinne, ja mitä
minä voin tehdä Jumalan kunniaksi ja teidän hyväksenne, sen minä
teen.”

Kansa vei hänet haudalle, ja siinä hän näki kultakirjaimilla
kirjoitettuina nämät sanat:

“Tänne on tuleva pantteri kuninkaallista sukua ja hän on tappava
tämän käärmeen, ja pantterille on syntyvä poika, leijona, tässä
vieraassa maassa; ja se leijona on voittava kaikki muut ritarit.”

Lancelot herra nosti ylös hautakiven ja ulos syöksähti sieltä kauhea
lohikäärme, sylkien tulta suustansa. Lohikäärme lensi Lancelot herran
päälle, mutta ritari kävi sen kimppuun miekallansa ja viimein pitkän
taistelun perästä hän sai sen suurella vaivalla tapetuksi.

Silloin saapui Pelles kuningas, tuo hyvä ja jalo ritari, ja tervehti
Lancelot herraa ja tämä häntä takaisin.

“Jalo ritari”, kuningas sanoi, “mikä on teidän nimenne?”

“Herra, minun nimeni on Järven herra Lancelot.”

“Ja minun nimeni”, kuningas sanoi, “on Pelles, tämän maan kuningas;
ja minä olen Josef Arimatialaisen huonetta.”

Silloin kumpikin osoitti suurta kunnioitusta toisellensa ja niin he
menivät linnaan aterioimaan. Ja heti lensi ikkunasta sisään kyyhkynen
ja sillä näytti olevan nokassansa pieni kultainen suitsutusastia; ja
siitä levisi sellainen tuoksu huoneeseen, kuin jos siellä olisi ollut
kaikki maailman mausteet ja hyvät hajut, ja sitten ilmestyi pöydälle
ruokaa ja juomaa kaikellaista, mitä vain ajatella saattoi.

Sitten astui sisään neito, erinomaisen nuori ja ihana, ja hän kantoi
kultaista maljaa käsiensä välissä. Kuningas polvistui hartaasti ja
saneli rukouksensa, ja niin tekivät kaikki, jotka siellä olivat.

“Mitä tämä mahtaa tarkoittaa?” Lancelot herra sanoi.

“Tämä on kaikkein kallisarvoisin kapine, mitä kenelläkään
kuolevaisella olla saattaa”, sanoi Pelles kuningas. “Ja kun tämän
kapineen maine leviää maailmaan, niin Pyöreä pöytä joutuu häpeään.
Tietäkää, että te olette nähnyt Pyhän Graalin.”




Pelles kuninkaalla oli tytär, niin ihana lady ja nuori ja viisas kuin
kukaan siihen aikaan elävistä; hänen nimensä oli Elaine. Kun Lancelot
herra tappoi lohikäärmeen, niin Pelles kuningas ymmärsi, että ne
sanat toteutuisivat, jotka kultakirjaimilla olivat hautakiveen
kirjoitetut. Sillä “kuninkaallista sukua oleva pantteri”, joka tuli
vieraaseen maahan, tarkoitti Lancelot herraa itseä; ja “leijona”,
joka oli voittava kaikki muut ritarit, oli Galahad herra, joka ei
ollut kukaan muu, kuin Järven herran Lancelotin ja Pelles kuninkaan
tyttären, Elaine ladyn, poika.

Continue Reading

Hautakivi Camelot virran rannalla

Voitettuaan Arthur kuninkaan ja Uwaine herran Tristram lähti Kovan
kallion linnasta; kaikkialla minne hän tuli hän kysyi Lancelot
herraa, mutta missään paikassa hän ei voinut saada tietoja hänestä,
oliko hän kuollut vaiko elossa, ja senvuoksi Tristram herra suri ja
murehti suuresti. Kun hän ratsasti muutaman metsän kautta, niin hän
näki kauniin linnan, suo toisella puolella ja viheriäinen niitty
toisella puolella, ja siellä hän näki kymmenen ritaria taistelevan
toisiansa vastaan. Kun hän tuli lähemmäksi, niin hän näki, kuinka
yksi ritari se vain pitikin puoliansa yhdeksää vastaan, ja se
yksinäinen ritari taisteli niin ihmeellisen urhokkaasti, että
Tristram ihmetteli kovin, kuinka yksi ritari saattoi tehdä sellaisia
asetekoja. Hänen tuli tuota ritaria suuresti sääli, ja hänen
kilvestään hän päätti että hän varmaankin oli Palamides herra.

Niin Tristram herra ratsasti ritarien luo ja huusi heille ja käski
heidän lakata taistelemasta, sillä he tekivät itselleen suurta
häpeätä, kun taistelivat niin moni ritari yhtä vastaan. Olisi synti,
hän sanoi, jos niin hyvä ritari niin kunnottomasti surmattaisiin, ja
senvuoksi hän kielsi heitä, taikka muuten hän tulisi tuon ritarin
avuksi kaikella voimallansa.

Joukon päällikkö, jota nimitettiin “Breuse Säälimättömäksi”, kaikkein
ilkein ja jumalattomin silloisista ritareista, ei välittänyt Tristram
herran sanoista, mutta kun hänen miehensä saivat kokea Tristram
herran iskuja, niin he pakenivat kaikki linnan torniin, ja vaikka
Tristram herra seurasi täyttä karkua heidän perässään, miekka
paljastettuna, niin he sentään pääsivät pakoon hänen käsistänsä ja
sulkivat hänet portin ulkopuolelle.

Tristram herra palasi pelastamansa ritarin luo ja tapasi hänet
istumassa puun alla, vaikeasti haavoitettuna.

“Suuri kiitos teille hyvyydestänne”, ritari sanoi, “sillä te olette
pelastanut minun henkeni.”

“Mikä on teidän nimenne?” Tristram sanoi.

Hän vastasi, että se oli Palamides.

“Oho”, Tristram herra sanoi, “sinä olet saanut suuren
suosionosoituksen minulta tänä päivänä, koska minä pelastin sinun
henkesi, ja sinä olet kuitenkin se mies maan päällä, jota minä
kaikkein enimmän vihaan! Mutta valmistaudu nyt, sillä minä tahdon
taistella sinun kanssasi.”

“Mikä on teidän nimenne?” Palamides sanoi.

“Minun nimeni on Tristram herra, sinun verivihollisesi.”

“Saattaa niin olla”, Palamides sanoi, “mutta te olette tehnyt liian
paljon hyvää minulle tänä päivänä, että minä saattaisin taistella
teitä vastaan; sillä koska te olette pelastanut minun henkeni, niin
ei teille olisi kunniaksi ruveta nyt ahdistamaan minua, sillä te
olette terve, mutta minä olen vaikeasti haavoitettu. Senvuoksi, jos
te välttämättä tahdotte taistella minun kanssani, niin määrätkää
päivä, ja silloin minä varmasti tulen teitä tapaamaan.”

“Oikein puhuttu”, sanoi Tristram herra. “Minä määrään siis, että te
tulette minua tapaamaan tästä päivästä kahden viikon taa, Camelot
virran rannalla olevalle niitylle, sinne mihin Merlin on asettanut
hautakiven.”

“Minä en ole teitä pettävä”, sanoi Palamides herra.

Siten he sopivat asiasta ja niin he erosivat, lähtien kumpikin omalle
tahollensa.

Määräpäivänä Tristram herra ratsasti suorinta tietä Camelotiin sille
haudalle, jonka Merlin oli tehnyt kauan aikaa sitten sille paikalle,
mihin uljas ritari Lanceor ja hänen ihana ladynsä Columbe olivat
molemmat haudattuina saman kiven alle. Ja silloin Merlin ennusti,
että sillä paikalla oli taisteleva kaksi parhainta ritaria, kuin
ikinä eläisi Arthur kuninkaan aikoina.

Kun Tristram herra tuli haudalle, johon Lanceor ja hänen ladynsä
olivat haudattuina, niin hän katseli, näkyikö missään Palamides
herraa. Silloin hän huomasi komean ritarin, joka tuli ratsastaen
häntä kohden, kokonaan valkoiseen puettuna, peitetty kilpi kädessään.
Kun hän tuli lähelle, niin Tristram herra huusi: “Olkaa tervetullut,
herra ritari, ja hyvin ja rehellisesti te olette pitänyt lupauksenne”.

Sitten he ojensivat keihäänsä ja kilpensä ja syöksyivät yhteen
kaikella ratsujensa voimalla. He ryntäsivät toisiansa vastaan niin
rajusti, että sekä ratsut että ritarit kaatuivat maahan, mutta he
irtautuivat ratsuistaan niin nopeasti kuin suinkin voivat ja iskivät
toisiaan kirkkailla miekoilla, ja kumpikin haavoitti toisensa
vaarallisesti. Sillä tapaa he taistelivat pitkän aikaa ja monen
ison kappaleen he hakkasivat irti toistensa varuksista, mutta ei
kumpainenkaan virkkanut puoltakaan sanaa.

Viimein valkeaan puettu ritari puhui ja sanoi:

“Ritari, sinä taistelet ihmeellisen hyvin, paremmin kuin koskaan olen
nähnyt kenenkään ritarin taistelevan, sano senvuoksi, ole niin hyvä,
minulle nimesi.”

“Herra”, Tristram virkkoi, “minun ei haluta sanoa nimeäni
kenellekään.”

“Totisesti”, vieras ritari sanoi, “koska vain minulta nimeäni
tiedusteltaisiin, en koskaan olisi haluton sitä sanomaan.”

“Hyvin puhuttu”, Tristram virkkoi; “silloin minä pyydän teitä
sanomaan minulle nimenne.”




“Jalo ritari”, vieras virkkoi, “minun nimeni on Järven Lancelot.”

“Voi”, Tristram sanoi, “mitä olen minä tehnyt? Sillä te olette se
mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän rakastan.”

“Jalo ritari”, Lancelot herra sanoi, “sanokaa minulle nimenne.”

“Totisesti, minun nimeni on Tristram!”

“Oh”, Lancelot herra sanoi, “mikä seikkailu on minulle sattunut!” Ja
samalla hän polvistui ja tarjosi miekkansa Tristram herralle. Mutta
Tristram polvistui myöskin ja tarjosi miekkaansa Lancelot herralle,
siten kumpikin teki toisellensa kunniaa.

Sitten he menivät heti hautakivelle ja istuivat sille ja ottivat
pois kypärinsä ja suutelivat toisiansa. Ja senjälkeen he ratsastivat
Camelotiin.

Sitä lähestyessään he tapasivat Gawaine herran ja Gaheris herran,
jotka olivat luvanneet Arthur kuninkaalle, etteivät ikinä palaisi,
ennenkuin toisivat Tristram herran mukanansa.

“Palatkaa takaisin”, Lancelot sanoi, “sillä teidän etsintänne on
suoritettu, minulla on mukanani Tristram herra. Katsokaa, tässä hän
on!”

Silloin Gawaine herra riemastui. “Te olette tervetullut”, hän sanoi
Tristramille, “sillä te olette päästänyt minut suuresta vaivasta.
Minkä vuoksi te tulitte tähän hoviin?”

“Jalo herra”, Tristram sanoi, “minä tulin tähän maahan Palamides
herran tähden, sillä hän ja minä olimme päättäneet taistella tänä
päivänä keskenämme sen hautakiven luona, joka on Camelot virran
rannalla olevalla niityllä. Ja sillä tapaa sattumalta minun herrani
Lancelot herra ja minä kohtasimme toisemme.”

Sillä hetkellä tuli Arthur kuningas, ja kun hän sai tietää että
Tristram herra oli löytynyt, niin hän juoksi hänen luoksensa ja otti
häntä kädestä ja sanoi: “Tristram herra, te olette tervetulleempi,
kuin kukaan ritari, joka koskaan on tullut tähän hoviin”, ja niin hän
vei hänet Pyöreän pöydän luo.

Sitten tuli Guinevere kuningatar ja monta ladyä hänen kanssansa, ja
kaikki ladyt sanoivat yhteen ääneen: “Tervetultuanne, Tristram herra!”

“Tervetultuanne!” sanoivat neidot. “Tervetultuanne!” sanoivat ritarit.

“Tervetultuasi”, sanoi Arthur, “sinä, joka olet maailman parhaimpia
ja jaloimpia ritareita ja mies, jolla on suurin maine maan päällä!
Sillä kaikenlaatuisessa metsästyksessä sinä olet taitavin; ja sinä
olet kaikkien metsästykseen ja haukanjahtiin kuuluvien sanojen
keksijä; ja kaikkien soittimien soittamisessa sinä olet ensimäinen.
Sentakia, jalo ritari”, Arthur sanoi, “sinä olet tervetullut tähän
hoviin! Vielä pyydän sinua, suostu erääseen pyyntööni.”

“Teen niinkuin käskette”, Tristram sanoi.

“Hyvä”, Arthur sanoi, “minä pyydän sinua jäämään hoviini.”

“Herra”, Tristram sanoi, “minä en ole halukas niin tekemään, sillä
minulla on tekemistä monessa maassa.”

“Älä puhu niin”, Arthur sanoi, “sinä olet luvannut, sinä et voi
kieltäytyä.”

“Herra, tahdon tehdä niinkuin käskette”, Tristram sanoi.

Arthur meni Pyöreän pöydän luo ja katseli kaikkia istuimia, joista
puuttui ritareita. Silloin kuningas näki Marhaus herran istuimessa
kirjaimia, jotka sanoivat:

_”Tämä on jalon ritarin, Tristram herran istuin.”_

Niin Arthur kuningas teki suurella komeudella ja loistolla Tristram
herran Pyöreän pöydän ritariksi.

Continue Reading

Morgan le Fayn kummallinen kilpi

Kun Tristram herra sairastui, niin Dinadan herra ja Palamides herra
surivat suuresti, ja yhtenä päivänä tuli muuan neito ja tapasi
heidät valittamassa. Niin hän meni Darras herran luo ja kertoi
hänelle kuinka se mahtava ritari, joka kantoi mustaa kilpeä, oli
kuolemaisillaan.

“Se ei saa tapahtua”, Darras herra sanoi, “sillä Jumala varjelkoon,
että minä antaisin niiden kuolla vankeudessa luonani, jotka ovat
tulleet minulta apua saamaan. Tuokaa tuo ritari ja hänen kumppaninsa
minun eteeni.” Ja kun hän näki Tristramin, niin hän sanoi: “Herra
ritari, minua surettaa sinun sairautesi, sillä sinua kutsutaan
jaloksi ritariksi, ja siltä sinä näytätkin. Ja tiedä, ettei koskaan
kenkään saa sanoa, että Darras herra on antanut sellaisen jalon
ritarin kuin sinä menehtyä vankeudessa, vaikka sinä oletkin surmannut
kolme minun poikaani, josta minä olin suuresti murheissani. Mutta nyt
sinä saat mennä ja sinun kumppanisi; teidän varuksianne ja ratsujanne
on hyvin hoidettu ja pidetty puhtaina, ja te saatte mennä minne
haluatte — sillä ehdolla että sinä, ritari, lupaat minulle että
tahdot olla minun molempien vielä elossa olevien poikieni hyvä ystävä
ja että sinä myöskin ilmoitat minulle nimesi.”

“Herra”, Tristram sanoi, “minun nimeni on Lyonessen Tristram ja
Cornwallissa minä synnyin ja minä olen Mark kuninkaan sisarenpoika.
Ja mitä tulee teidän poikienne kuolemaan, niin minä en voinut sitä
auttaa, sillä vaikka he olisivat olleet minun lähimpiä sukulaisiani,
niin en olisi voinut tehdä toisin. Jos minä olisin surmannut heidät
kavaluuden tai petoksen kautta, niin minä olisin ansainnut kuoleman.”

“Niin minäkin ajattelen”, Darras herra sanoi, “että kaikki mitä te
teitte tapahtui ritariuden pakosta ja sen lakien mukaan, ja senpä
vuoksi minä en tahtonutkaan teitä tappaa. Mutta koska te olette
Tristram herra, se jalo ritari, niin minä pyydän sydämestäni, että te
rupeisitte hyväksi ystäväksi minulle ja minun pojilleni.”

“Herra”, Tristram sanoi, “minä lupaan teille kautta kunniani, että
tahdon palvella teitä niin kauan kuin elän, sillä te olette kohdellut
meitä ainoastaan ritarin tavalla.”

Tristram herra viipyi linnassa, kunnes hänen sairautensa parani, ja
kun hän taas oli terve ja voimissaan, niin nuo kolme kumppanusta
valmistautuivat lähtemään; kukin ritari otti ratsunsa, ja niin he
lähtivät, ratsastaen yhdessä, kunnes tulivat tienristeykseen, josta
he kukin lähtivät kulkemaan eri tietä.

Silloin tapahtui sattumalta, että Tristram herra tuli kysymään
asuntoa eräästä linnasta, jossa Morgan le Fay oli, ja siellä häntä
sinä iltana kestitettiin, syötettiin ja juotettiin. Mutta aamulla kun
hän tahtoi lähteä, sanoi kuningatar hänelle:

“Pankaa mieleenne, te ette helposti pääse lähtemään täältä, sillä te
olette täällä vankina.”

“Jumala varjelkoon”, sanoi Tristram herra, “sillä juuri vastahan minä
pääsin vankeudesta.”

“Jalo ritari”, kuningatar sanoi, “teidän tulee viipyä minun luonani,
kunnes saan tietää, mitä te olette miehiänne ja mistä te tulette.
Sanokaa minulle nimenne, ja minä sallin teidän lähteä koska tahdotte.”

“Sillä ehdolla tahdon sanoa teille nimeni — minä olen Lyonessen
Tristram.”

“Ah”, sanoi Morgan le Fay, “jospa olisin sen tietänyt, niin ette
te olisi päässyt niin pian lähtemään, mutta koska minä kerran olen
luvannut, niin minä tahdon pitää sanani sillä ehdolla, että te
lupaatte viedä erään kilven, jonka minä annan teille, Kovan kallion
linnaan, jossa Arthur kuningas on julistanut pidettäväksi suuret
turnajaiset; ja minä pyydän teitä menemään sinne ja tekemään minun
puolestani niin paljon asetekoja, kuin voitte. Sillä Neitojen
linnalla, Tristram herra, te teitte ihmeellisempiä asetekoja, kuin
koskaan olen kuullut kenenkään ritarin tekevän.”

“Hyvä rouva”, Tristram sanoi, “näyttäkää minulle tuo kilpi, jota
minun tulee kantaa.”

Niin kilpi tuotiin esille, ja se oli kultainen, ja siihen oli
maalattu kuningas ja kuningatar ja ritari, joka seisoi heidän
yläpuolellaan, toinen jalka kuninkaan ja toinen kuningattaren pään
päällä.

“Hyvä rouva”, Tristram sanoi, “tämä on kaunis kilpi ja komea; mutta
mitä tarkoittaa tämä kuningas ja tämä kuningatar ja tuo ritari, joka
seisoo heidän molempien päittensä päällä?”

“Sanonpa teille”, sanoi Morgan le Fay; “se tarkoittaa Arthur
kuningasta ja Guinevere kuningatarta ja erästä ritaria, joka
vallitsee heitä molempia.”

“Kuka on se ritari?” Tristram kysyi.

“Sitä ette juuri vielä saa tietää”, kuningatar sanoi.

Mutta se oli vain ilkeä juoni, jolla Morgan le Fay tahtoi tuottaa
ikävyyksiä Lancelot herralle, kostonhimosta vain, kun Lancelot ei
koskaan ollut suostunut hänen rakkauteensa eikä milloinkaan tehnyt
mitään mitä hän oli pyytänyt. Morgan le Fay toivoi, että Arthur
kuningas saisi nähdä kilven ja suuttuisi Lancelot herraan sen
maalauksen tähden, joka siinä oli.

Tristram herra otti kilven ja lupasi kantaa sitä Kovan kallion
linnalla pidettävissä turnajaisissa. Hän ei tietänyt silloin, että se
kilpi oli aiottu saamaan aikaan ikävyyksiä Lancelot herralle, mutta
myöhemmin hän sen sai tietää. Hän sanoi hyvästit kuningattarelle ja
ratsasti Kovan kallion linnalle, jossa hän näki viisisataa telttaa.
Skotlantilaisten kuningas ja Irlannin kuningas taistelivat Arthur
kuninkaan ritareita vastaan, ja siellä oli ankara tappelu. Tristram
herra ryntäsi taistelun tuoksinaan ja teki ihmeellisiä asetekoja,
paiskaten maahan useita ritareita. Ja kaikkialla taistelun mylläkässä
loisti etumaisena tuo kummallinen kilpi.

Kun kuningas näki sen, niin hän ihmetteli kovin, missä tarkoituksessa
se oli tehty, mutta Guinevere kuningatar arvasi, mitä se tarkoitti,
ja senvuoksi hän tuli raskaalle mielelle. Muuan Morgan le Fayn
hovineiti oli sattumalta läsnä siinä huoneessa, josta kuningas
katseli turnajaisia, ja kun hän kuuli kuninkaan puhuvan kilvestä,
niin hän sanoi suoraan:

“Herra kuningas, tietäkää, että tämä kilpi oli aiottu teitä varten,
saattamaan teitä häpeän ja pilkan alaiseksi”, ja sitten hän hiipi
varkain pois, niin ettei kukaan tiennyt minne hän joutui.

Arthur kuningas suuttui ja kiukustui hänen sanoistansa ja kysyi,
mistä se neito oli, mutta siellä ei ollut ketään, joka olisi häntä
tuntenut tai tietänyt minne hän oli mennyt.

Kaiken tämän aikaa kuningas piti silmällä Tristram herraa, joka
teki niin ihmeellisiä asetekoja, että kuningas ihmetteli, kuka hän
mahtoi olla, sillä hän tiesi, ettei se ritari ollut Lancelot herra.
Hänelle oli kerrottu että Tristram herra oli Brittanyssä puolisonsa,
Valkokätisen Iseultin luona, ja Arthur arveli että jos Tristram olisi
ollut Englannissa, niin Lancelot herra tai joku hänen kumppaneistaan,
jotka olivat menneet Tristram herraa etsimään, olisivat jo
ennättäneet löytää hänet. Niin Arthur kuningas ihmetteli, mikä ritari
tämä saattoi olla, ja katseli katselemistaan kilpeä.

Ja Tristram herra paiskoi maahan ritareita, niin että sitä oli ihana
katsella, oikealle vain ja vasemmalle hän heitä pyöräytteli, ja
tuskin kukaan saattoi häntä vastustaa. Mutta Skotlannin kuningas ja
Irlannin kuningas alkoivat vetäytyä takaisin. Kun Arthur näki sen,
niin hän päätti ettei tuon ritarin, jolla oli se kummallinen kilpi,
pitäisi päästä hänen käsistänsä. Sentähden hän huusi luokseen Uwaine
herran ja käski hänen asestautua; ja sitten he äkkiä ilmestyivät
Tristram herran eteen ja vaativat häntä ilmoittamaan heille, mistä
hän oli saanut sen kilven.

“Herra”, tämä sanoi, “minä sain sen kuningatar Morgan le Faylta,
Arthur kuninkaan sisarelta.”

“Vai niin, no, voitteko sanoa, mitä kilpenne merkitsee. Muuten ei
teidän sovi sitä kantaa.”

“Tämän kilven antoi minulle sitä pyytämättäni kuningatar Morgan
le Fay”, Tristram herra vastasi, “enkä minä tiedä mitä tämä ase
merkitsee, eikä se minuun kuulukaan; mutta kuitenkin luulen kantavani
kunnialla tätä kilpeä.”

“Totisesti”, Arthur kuningas sanoi, “teidän ei pitäisi kantaa mitään
aseita, jollette tiedä mitä kannatte. Mutta minä pyydän teitä,
ilmoittakaa minulle nimenne.”

“Minkä vuoksi?” Tristram herra kysyi.

“Senvuoksi että minä haluan tietää sen”, Arthur kuningas virkkoi.

“Herra, te ette saa sitä tietää tällä hetkellä.”

“Silloin täytyy teidän ja minun taistella keskenämme”, sanoi Arthur
kuningas.




“Miksi te tahdotte taistella minun kanssani, jollen sano teille
nimeäni?” Tristram sanoi. “Tuskinpa te niin tekisitte, jos olisitte
kunnian mies, sillä te olette nähnyt, että minulla on tänään
ollut kova työ; senvuoksi te olette arvoton ritari, kun vaaditte
minua taisteluun. Kuitenkaan minä en tahdo kieltäytyä, älkääkä te
luulotelkokaan, että minä teitä pelkäisin; vaikka te mielestänne
olettekin nyt minua voimallisempi ja käytätte tilaisuutta hyväksenne,
niin minä näytän että sentään sangen hyvin voin pitää puoliani.”

Samassa Arthur kuningas kohotti kilpensä ja peitsensä ja Tristram
herra teki samoin ja he syöksyivät niin kiivaasti yhteen, että Arthur
kuningas katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram herran kilpeä
vastaan. Mutta Tristram herra iski Arthur kuningasta takaisin niin,
että ratsu ja mies kaatui maahan; ja kuningas sai haavan vasempaan
kylkeensä, ison haavan ja vaarallisen.

Kun Uwaine herra näki hallitsijansa Arthurin makaavan maassa
vaikeasti haavoitettuna, niin hän tuli sangen apealle mielelle.
Sitten hän ojensi keihäänsä ja kilpensä ja huusi kovalla äänellä
Tristramille: “Puolustaudu, ritari!” He iskivät yhteen kuin ukkosen
jyrinä, ja Uwaine herra katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram
herran kilpeä vastaan. Ja Tristram herra iski häntä yhä kovemmin
ja kiivaammin sellaisella voimalla, että hän työnsi Uwaine herran
satulasta maahan.

Silloin Tristram herra kääntyi ympäri ja sanoi: “Jalot ritarit, minun
ei olisi tarvinnut tjostata teidän kanssanne, sillä minulla on ollut
kylliksi tekemistä tänä päivänä.”

Silloin Arthur nousi ja meni Uwaine herran luo ja sanoi Tristram
herralle:

“Meidän on käynyt niinkuin me olemme ansainneet, sillä kopeudessamme
me vaadimme teitä taisteluun, emmekä vieläkään tiedä teidän nimeänne.”

“Totisesti”, Uwaine herra sanoi, “kautta kunniani, olipa se väkevä
ritari, väkevämpi kuin kenkään, jonka kanssa tähän saakka olen
otellut.”

Continue Reading

Kymmenen ritaria etsimässä.

Silloin kaikki sekä ylhäiset että alhaiset ylistivät suuresti
Lancelot herraa sen kunnioituksen vuoksi, jota hän osoitti Tristram
herralle, ja sen Tristram herralle osoittamansa kunnioituksen tähden
häntä mainittiin ja kiitettiin paljo enemmän, kuin jos hän olisi
lyönyt viisisataa ritaria. Ja kaikki kansa, yksinomaan tämän hänen
ritarillisuutensa vuoksi, ensin jalosukuiset, suuret ja pienet, ja
sitten kaikki rahvaskin, huusi yhdestä suusta: “Lancelot herra on
voittanut taistelun, väittäköön vastaan kuka hyvänsä!” Se suututti ja
hävetti Lancelot herraa ja hän ratsasti Arthur kuninkaan luo.

“Voi”, kuningas sanoi, “me olemme kaikki peloissamme, kun Tristram
herra sillä tapaa lähti meidän luotamme. Totisesti hän on jaloimpia
ritareita, joiden koskaan olen nähnyt pitävän miekkaa tai keihästä
kädessään.”

Arthur kuningas ja Lancelot herra ottivat ratsunsa lähteäkseen
hakemaan Tristram herraa, mutta kun he tulivat sille teltalle,
jossa hän oli nukkunut yön ennen turnajaisia niin hän ja Dinadan
herra olivat jo menneet. Kuningas ja Lancelot herra olivat suuresti
suruissaan, kun eivät löytäneet häntä, ja palasivat neitojen
linnalle, valittaen kovasti Tristram herran haavoittumista ja hänen
äkkinäistä lähtöään.

“Totisesti”, Arthur kuningas sanoi, “minä olen enemmän murheissani
siitä etten saa tavata häntä, kuin kaikista niistä vammoista, joita
ritarini ovat saaneet näissä turnajaisissa.”

Juuri silloin tuli Gaheris herra ja kertoi Arthur kuninkaalle, että
sen jälkeen kuin Tristram herra oli haavoittunut, Palamides herra
oli lähtenyt hänen jälkeensä metsään ja vaatinut häntä tjostaamaan
kanssansa ja että Tristram herra oli siellä syössyt hänet maahan.

“Voi”, Arthur kuningas sanoi, “se oli suuri häpeä Palamides herralle,
koska Tristram herra oli vaikeasti haavoittunut, ja nyt sanokaamme me
kaikki, kuninkaat, ritarit ja arvon miehet, että Tristram herraa on
kutsuttava jaloksi ritariksi ja yhdeksi parhaimmista ritareista, mitä
koskaan elonpäivinäni olen nähnyt. Sillä minä tahdon, että te kaikki
tiedätte, että minä en milloinkaan ole nähnyt kenenkään ritarin
tekevän niin ihmeellisiä tekoja, kuin hän näinä kolmena päivänä on
tehnyt; sillä hän oli ensimäinen, joka alkoi ja pisimmän aikaa hän
kesti, paitsi tänä viimeisenä päivänä. Ja vaikka hän haavoittuikin
taistelussa, niin se tapahtui kahden jalon ritarin miehuullisessa
ottelussa; ja kun kaksi uljasta miestä ryntää toisiansa vastaan, niin
täytyy jommankumman joutua tappiolle, niinkuin Jumala kulloinkin
sallii.”

“Ja minä”, Lancelot herra sanoi, “ennemmin olisin minä luopunut
kaikista maistani, jotka isäni on jättänyt minulle perinnöksi, kuin
olisin tahtonut haavoittaa Tristram herraa, jos olisin hänet sillä
hetkellä tuntenut. Että minä haavoitin häntä, tapahtui senvuoksi,
että minä en nähnyt hänen kilpeänsä, sillä jos minä olisin nähnyt
hänen mustan kilpensä, niin en minä mistään hinnasta olisi puuttunut
häneen, sillä hiljattain hän teki minulle niin suuren hyvän työn,
ettei kenkään ritari koskaan voi suurempaa tehdä. Ja tunnettuahan
on, että hän otteli kolmenkymmenen ritarin kanssa ja ilman muuta
apua kuin Dinadan herran. Ja yhden asian minä lupaan, — Palamides
herra saa katua sitä epäystävällistä tekoaan, että hän ajoi takaa
sitä jaloa ritaria, jonka minä tapaturmassa haavoitin.” Niin Lancelot
herra ylisteli ja kiitteli Tristram herraa.

Sitten Arthur kuningas piti suuret pidot kaikille, jotka tahtoivat
tulla, ja pidoissa hän sanoi Lancelot herralle:

“Jollei teitä olisi ollut, emme olisi menettäneet Tristram herraa,
sillä hän oli täällä joka päivä siihen hetkeen asti kun te hänet
tapasitte, ja pahana hetkenä te hänen kanssaan ottelitte.”

“Arthur, valtiaani”, Lancelot virkkoi, “te soimaatte minua vikapääksi
hänen lähtöönsä. Totisesti se oli vastoin minun tahtoani. Mutta kun
miehet kuumenevat aseleikissä, niin he usein haavoittavat ystäviään
yhtähyvin kuin vihamiehiäänkin; ja, valtiaani, teidän tulee ymmärtää,
että Tristram herra on mies, jota minä en suinkaan ole halukas
vahingoittamaan, sillä hän on tehnyt minun hyväkseni enemmän, kuin
minä tähän asti olen ikinä tehnyt hänen hyväksensä.”

Sitten Lancelot herra tuotatti paikalle kirjan, ja sanoi:

“Tässä meitä on kymmenen ritaria, jotka vannomme kirjan päällä,
ettemme koskaan näinä kahtenatoista kuukautena jää toiseksi yötä
sinne, missä olemme yhden yön levänneet, kunnes olemme löytäneet
Tristram herran. Ja minä puolestani lupaan tämän kirjan päällä, että
jos vain hänet kohtaan, niin keinoilla millä tahansa tuon hänet tähän
hoviin, taikka muutoin henkeni menköön.”

Niiden kymmenen ritarin nimet, jotka lähtivät etsimään, olivat
seuraavat: Ensiksi oli Lancelot herra; sitten Ector herra, Ganisin
Bors herra, Bleoberis ja Blamor herrat; Lucan juomanlaskija; Uwaine
herra, Galihud herra, Lionel herra ja Galiodin herra.

Nämä kymmenen jaloa ritaria lähtivät Arthur kuninkaan hovista, ja he
ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat erääseen tienristeykseen, josta
lähti neljä valtatietä; ja siinä seurue hajaantui neljään osaan
Tristram herraa hakemaan.

Sillävälin Tristram herra ja Dinadan herra pitivät asuntoa erään
vanhan, Darras herra nimisen ritarin linnassa.

Jouduttuaan metsässä tappiolle Palamides herra oli melkein joutua
pois suunniltaan kiukusta ja vihasta Tristram herraa kohtaan, ja niin
hän päätti ajaa häntä takaa. Tullessaan eräälle joelle, hän koetti
hurjapäissään saada ratsunsa hyppäämään sen yli, mutta hänen ratsunsa
astui harhaan ja putosi jokeen, ja silloin Palamides herra pelkäsi
hukkuvansa. Kuitenkin hän pääsi irralleen hevosesta ja ui rannalle,
mutta hevonen upposi.

Kun Palamides herra saapui rantaan, niin hän riisui yltään varuksensa
ja istui maahan ja ulisi ja ulvoi ikäänkuin olisi menettänyt
järkensä. Juuri silloin muuan neito ratsasti Palamides herran
ohi, ja he puhuivat toisilleen sanoja, jotka eivät olleet heidän
kumpaisenkaan mieleen; niin neito jatkoi matkaansa kunnes hän tuli
siihen paikkaan, jossa Tristram herra asui erään vanhan ritarin
luona, ja siellä hän kertoi, kuinka hän sattumalta oli kohdannut
hulluimman ritarin, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.

“Mitä hänellä oli kilvessään?” Tristram herra sanoi.

“Se oli mustan ja valkoisen juovainen”, neito sanoi.

“Ah, se on Palamides herra”, Tristram herra virkkoi, “hän on uljas
ritari, sillä minä tiedän että hän on yksi parhaimpia ritareita,
joita on tässä valtakunnassa.”

Sitten tuo vanha ritari otti pienen hevosen ja ratsasti hakemaan
Palamides herraa ja toi hänet omaan kartanoonsa.

Joka kerta kun Palamides herra sattui näkemään Tristram herran, niin
hän katseli häntä tarkasti, sillä vaikkei hän tuntenut häntä, niin
hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt hänet ennen. Sitten hän tapasi
sanoa Dinadan herralle: “Jos koskaan kohtaan Tristram herran, niin
eipä hän ole pääsevä käsistäni.”

“Minua ihmetyttää”, Dinadan herra sanoi, “että te pöyhkeilette
Tristram herran selän takana, sillä vasta hiljattainhan hän oli
teidän käsissänne ja te hänen käsissänsä. Miksi ette pitänyt häntä
kiinni, kun hän teillä oli? Sillä minä näin itse pari kolme kertaa,
että Tristram herra piteli teitä jokseenkin kovakouraisesti.”




Silloin Palamides herra häpesi.

Siten he asustivat jonkun aikaa linnassa tuon vanhan ritarin, Darras
herran, luona. Mutta yhtenä päivänä tuli muuan neito, joka kertoi
Darras herralle, että kolme hänen pojistaan oli surmattu Neitojen
linnan turnajaisissa, ja kaksi oli tullut kauheasti haavoitetuiksi,
niin että luultavasti he eivät koskaan paranisi, ja kaiken tämän oli
tehnyt muuan jalo ritari, joka kantoi mustaa kilpeä. Silloin joku
sanoi, että se sama ritari, joka kantoi sitä mustaa kilpeä, oli juuri
Darras herran linnassa. Darras herra meni Tristramin huoneeseen, ja
sieltä hän löysi hänen kilpensä ja näytti sitä neidolle.

“Oi herra”, neito sanoi, “se sama mies, joka kantoi tätä kilpeä, se
teidän poikanne surmasi.”

Viipymättä Darras herra silloin heitti Tristram herran, Palamides
herran ja Dinadan herran ankaraan vankeuteen, ja siellä Tristram
herra kävi niin sairaaksi, että hän oli vähällä kuolla. Ja joka
päivä Palamides herra tapasi soimata Tristram herraa sen vanhan
vihan tähden, joka oli heidän välillään, mutta Tristram herra puhui
kauniisti ja vain vähän. Mutta kun Palamides herra näki Tristram
herran sairastuvan, niin se suretti häntä ja hän lohdutti Tristram
herraa parhaiten kuin taisi.

Sitten tuli Darras herran luo neljäkymmentä ritaria, jotka olivat
hänen omaa sukuansa, ja he olisivat tahtoneet surmata Tristram herran
ja hänen molemmat kumppaninsa; mutta Darras herra ei kuitenkaan
tahtonut siihen suostua, vaikka hän pitikin heitä yhä vankeudessa; ja
heillä oli kylliksi syömistä ja juomista.

Mutta Tristram herra kärsi siellä kovaa tuskaa, sillä sairaus yllätti
hänet, ja se on suurin vaiva mikä vankia saattaa kohdata. Sillä
niin kauan kuin vangilla on ruumiinsa terveys, niin hän voi kestää,
Jumalan avulla ja vapautuksen toivossa; mutta kun sairaus rupeaa
vangin ruumiiseen, niin silloin saattaa vanki sanoa, että kaikki onni
on häneltä viety, ja silloin hänellä on syytä itkeä ja valittaa. Ja
niin teki Tristram herra, kun sairaus yllätti hänet, sillä silloin
hänen oli niin vaikea olla, että hän melkein oli surmata itsensä.

Continue Reading