Neitojen linnalla.

Noiden suurten turnajaisten ensimäisenä päivänä Tristram herra
kunnosti niin itseänsä ja voitti niin monta ritaria, että Arthur
kuningas ja kaikki kuninkaat ja lordit, jotka olivat tuomareina,
antoivat hänelle palkinnon, vaikka eivät tunteneetkaan häntä, vaan
nimittivät häntä “Mustan kilven ritariksi.”

Aamulla Palamides herra, joka oli taistellut Pohjois-Walesin
kuninkaan puolella, jätti hänet ja ratsasti Arthur kuninkaan
puolelle, jossa oli Carados kuningas ja Irlannin kuningas ja Lancelot
herran ja Gawaine herran sukulaiset. Ja paremmin salatakseen itseään,
Lancelot herra ja kaksi neljättä hänen heimolaisritariaan olivat
ottaneet cornwallilaiskilvet. Palamides herra lähetti erään neidon
sanansaattajana Tristram herran luo kysymään, kuka hän oli ja mikä
oli hänen nimensä.

“Sen asian suhteen”, Tristram herra sanoi, “saatte ilmoittaa
Palamides herralle, että tällä hetkellä hän ei saa sitä tietää, eikä
ennenkuin minä olen katkaissut häneen kaksi keihästä. Mutta sanokaa
hänelle suoraan, että olkoon hän puolella millä hyvänsä, niin minä
olen aina vastakkaisella puolella.”

“Herra”, neito sanoi, “teidän tulee tietää, että Palamides herra on
Arthur kuninkaan puolella, missä kaikki maailman jaloimmat ritarit
ovat.”

“Silloin minä tahdon olla Pohjois-Walesin kuninkaan puolella”,
Tristram herra sanoi, “koska Palamides herra on Arthur kuninkaan
puolella; muuten en niin tekisi kuin hänen tähtensä.”

Kun Arthur kuningas saapui, niin torvensoittajat puhalsivat
turnajaiset alkaneiksi, ja silloin nousi ankara ottelu. Carados
kuningas tjostasi Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa ja suistui
tantereeseen, ja sen jälkeen heti joukko toisia Arthur kuninkaan
ritareita syöksyi taisteluun ja löi takaisin Pohjois-Walesin
kuninkaan ritarit. Silloin Tristram herra karautti kentälle ja alkoi
taistella niin äärettömällä vimmalla, ettei kukaan voinut häntä
vastustaa, ja sillä tapaa hän taisteli ison aikaa. Mutta viimein
Tristram joutui keskelle Ban kuninkaan joukkoa, ja häntä alkoi
ahdistaa Bors herra, Blamor herra ja Ector herra ja moni muu ritari.
Tristram herra iski oikealle ja iski vasemmalle, niin että lordit
ja ladyt puhuivat hänen urhoteoistaan. Mutta lopulta hänen olisi
käynyt huonosti, jollei “Sadan ritarin” kuningas olisi saapunut
seuralaisineen ja pelastanut Tristram herran ja vienyt hänet pois
niiden ritarien keskeltä, jotka kantoivat Cornwallin kilpiä.

Senjälkeen Tristram herra näki toisen joukon, noin neljänkymmenen
ritarin suuruisen, ja Kay herra, Arthur kuninkaan hovimestari, oli
niiden johtajana. Tristram herra karautti niitä vastaan ja työnsi
Kay herran alas ratsun selästä, ja niin hän temmelsi noiden ritarien
keskellä kuin vinttikoira kaniiniparvessa.

Sillävälin Lancelot herra näki erään ritarin, joka oli saanut vaikean
haavan päähänsä. Hän kysyi häneltä, kuka sen oli tehnyt.

“Herra”, ritari sanoi, “sen teki eräs ritari, joka kantaa mustaa
kilpeä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet kohtasin, sillä hän on
itse piru, eikä ihminen.”

Lancelot herra jätti hänet, ja toivoen tapaavansa Tristram herran hän
ratsasti pitkin kenttää hakien häntä miekka paljastettuna kädessään;
viimein hän huomasikin hänet, ja näki kuinka hän ryntäsi sinne ja
tänne, ja melkein jokaisella iskulla Tristram herra työnsi ritarin
maahan.

“Oh armahtakaa”, sanoi Arthur kuningas, “siitä asti kuin kannan
aseita, en ole vielä ikinä nähnyt kenenkään ritarin tuollaisia
ihmeteltäviä tekoja tekevän.”

“Ja jos minä ryntäisin tuon ritarin kimppuun”, Lancelot herra sanoi
itsekseen, “niin minä saattaisin itseni häpeään.” Ja niin sanoen hän
pisti miekkansa tuppeen.

“Sadan ritarin” kuningas joukkoineen ja vielä sata Pohjois-Walesin
miestä hyökkäsi nyt niiden kahdenkymmenen ritarin kimppuun, jotka
olivat Lancelot herran heimoa, ja nuo kaksikymmentä ritaria pysyivät
koko ajan yhdessä eikä kukaan tahtonut jättää toista vaaralle
alttiiksi. Kun Tristram herra näki noiden kahdenkymmenen ritarin
jalouden, niin hän ihmetteli heidän uljuuttaan, sillä hän näki heidän
olennostaan ja käytöksestään, että he ennemmin kaatuisivat viimeiseen
mieheen, kuin peräytyisivät taistelusta.

“Mahtaapa se olla uljas ja täynnä miehuullisuutta, jolla on noin
jaloja ritareita sukulaisinaan”, Tristram herra sanoi, “ja varmaankin
on se jalo mies, joka on heidän johtajansa ja päämiehensä!” Tällä hän
tarkoitti Järven Lancelotia.

Kun Tristram herra oli katsellut heitä pitkän aikaa, niin hänen
mielestään oli suuri häpeä että kaksi sataa ritaria hakkasi
kahtakymmentä, ja niin hän ratsasti Pohjois-Walesin kuninkaan luo ja
sanoi:

“Herra, lakatkaa taistelemasta noita kahtakymmentä ritaria vastaan,
sillä te ette sillä suinkaan voita mainetta, teitä kun on niin
monta ja heitä niin vähän. Ja tietäkää, että he eivät peräydy
taistelutantereelta, sen minä näen heidän käytöksestään; ettekä
te kunniaa suinkaan sillä saavuta, jos heidät surmaatte. Lakatkaa
senvuoksi taistelemasta heitä vastaan, taikka kunniani vaatii minua
ratsastamaan noiden kahdenkymmenen ritarin joukkoon ja auttamaan
heitä kaikella voimallani ja väelläni.”

“Ei”, Pohjois-Walesin kuningas sanoi, “älkää niin tehkö. Kun nyt näen
kuinka rohkea ja ritarillinen te olette, niin teidän mieliksenne
tahdon kutsua pois ritarini, sillä kunnon ritari tahtoo aina tehdä
toisen mielen mukaan, ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.”

Sitten Pohjois-Walesin kuningas kutsui pois ritarinsa. Koko tämän
ajan ja jo kauan ennenkin Lancelot herra oli pitänyt silmällä
Tristram herraa siinä tarkoituksessa, että olisi saanut hänestä
seuraa. Mutta äkkiä Tristram herra, Dinadan herra ja Gouvernail,
hänen asemiehensä, ajaa karauttivat metsään, niin ettei yksikään
huomannut minne he joutuivat.




Sitten Arthur kuningas puhalsi taistelun lakanneeksi ja antoi
palkinnon Pohjois-Walesin kuninkaalle, koska Tristram herra oli
ollut hänen puolellansa. Lancelot herra ratsasti pitkin kenttää
kuin kiljuva jalopeura, koska hän oli joutunut pois Tristram herran
jäljiltä, mutta hänen oli palattava ilman Tristramia Arthur kuninkaan
luo. Silloin nousi kentällä suuri huuto, niin että myötätuuleen
saattoi kuulla kahden penikulman päähän, kuinka lordit ja ladyt
huusivat:

“Mustan kilven ritari on voittanut taistelun!”

“Voi”, Arthur kuningas sanoi, “minne tuo ritari on joutunut? On
häpeäksi kaikille taistelijoille, että hänen niin annettiin livahtaa
tiehensä, sensijaan että olisitte ritarillisesti ja kohteliaasti
tuoneet hänet minun luokseni Neitojen linnaan.”

Sitten tuo jalo Arthur kuningas meni ritariensa luo ja lohdutti heitä
parhaiten minkä taisi siitä että olivat joutuneet tappiolle sinä
päivänä. Monet olivat loukkaantuneet ja vaikeasti haavoittuneet,
mutta monet olivat myös haavoittumatta.

“Urheat ritarini”, kuningas sanoi, “älkää pelästykö, vaikka
menetittekin tänään taistelun. Katsokaa että olette huomenna hyvissä
voimissa, sillä minä tahdon taistella teidän kanssanne ja kostaa
teidän puolestanne vihollisillenne.”

Continue Reading

Morgan le Fayn kavala petos

Tristram herra ja Dinadan herra jatkoivat matkaansa, ja kulkiessaan
heillä oli monta seikkailua. Mutta Dinadan valitteli kaiken aikaa,
että hän oli joutunut Tristram herran seuraan. Sillä jokainen ritari,
jonka he kohtasivat, tahtoi tjostata heidän kanssaan, eikä Dinadan
herra pitänyt niin paljosta taistelemisesta, ja sitäpaitsi hän
suistui monta kertaa maahan.

“Te käyttäydytte kuin hullu”, hän sanoi Tristram herralle, “ja
kuin mies, joka on menettänyt järkensä ja tahtoo syöstä itsensä
perikatoon. Minä kiroan sitä hetkeä, jolloin teidät tapasin. Sillä
koko maailmassa ei ole kahta ritaria, jotka olisivat niin hurjia
kuin Lancelot herra ja te. Sillä kerran minä jouduin Lancelot herran
seuraan, niinkuin nyt olen joutunut teidän seuraanne, ja hän pani
minut sellaiseen työhön, että neljänneksen vuotta olin senjälkeen
vuoteessa. Varjelkoon minua kahdesta sellaisesta ritarista ja
varsinkin _teidän_ seurastanne!”

He saivat asunnon siksi yötä erään kunnon miehen luona muutamassa
luostarissa, jossa heitä kohdeltiin hyvin. Aamulla Tristram herra
taas lähti ja jätti Dinadan herran luostariin, sillä tämä jälkimäinen
oli niin väsynyt ja niin kovin kolhittu, että hän ei saattanut
ratsastaa. Seuraavana päivänä Tristram herra tapasi airueita,
jotka ilmoittivat hänelle, että oli julistettu pidettäväksi suuret
turnajaiset Skotlannin kuninkaan Caradosin ja Pohjois-Walesin
kuninkaan välillä ja että heidän piti tjostata toinen toisensa kanssa
Neitojen linnalla. Nämä airueet olivat etsiskelemässä ympäri maata
hyviä ritareita, ja varsinkin Carados kuningas haki Lancelot herraa
ja Pohjois-Walesin kuningas haki Lyonessen Tristramia.

Niin Tristram herra päätti mennä niihin turnajaisiin.

Samana päivänä hän tapasi erään neidon, joka kertoi hänelle, että hän
voittaisi suurta mainetta, jos hän surmaisi erään seikkailijaritarin,
joka teki paljon pahaa siinä maassa. Kun Tristram herra kuuli neidon
niin puhuvan, niin hän lähti iloisena hänen mukaansa. He olivat
ratsastaneet noin kuusi penikulmaa, kun Gawaine herra kohtasi
heidät. Tämä tunsi heti tuon neidon yhdeksi ilkeän Morgan le Fayn
hovineidoksi.

“Jalo ritari”, Gawaine herra sanoi, “minne te ratsastatte tämän
neidon keralla?”

“Herra”, Tristram sanoi, “minä en tiedä, minne minun tulee ratsastaa,
tämä neito ohjaa minua.”

“Herra”, Gawaine sanoi, “älkää ratsastako hänen kanssansa, sillä hän
ja hänen valtiattarensa eivät koskaan ole tehneet hyvää, pahaa vain.”
Sitten hän paljasti miekkansa ja sanoi: “Neito, jollet sinä minulle
heti ilmoita, mistä syystä sinä kuljetat tätä ritaria mukanasi, niin
minä surmaan sinut siihen paikkaan. Minä tunnen kyllä kaikki sinun ja
valtiattaresi kavalat juonet ja metkut.”

“Armoa, Gawaine herra!” neito huusi, “jos säästätte minun henkeni,
niin kerron teille kaikki.”

“Anna kuulua, niin saat pitää henkesi”, Gawaine virkkoi.

“Herra, kuningatar Morgan le Fay, minun valtiattareni, on käskenyt
kolmekymmentä neitoa hakemaan ja väijymään Lancelot herraa tai
Tristram herraa, ja sen, joka ensiksi tapaa jommankumman näistä
ritareista, tulee kääntää heidät Morgan le Fayn linnaa kohden
ja sanoa että heillä on siellä urhotekoja tehtävänä. Ja jos
jompikumpi noista molemmista ritareista tulee sinne, niin siellä on
kolmekymmentä ritaria väijymässä eräässä tornissa ja odottamassa
Lancelot herraa tai Tristram herraa.”

“Hyi häpeä”, Gawaine herra sanoi, “että tuollaista kavalaa petosta
tekee ja harjoittaa kuningatar, kuninkaan sisar ja kuninkaan ja
kuningattaren tytär.”

Silloin Gawaine herra ja Tristram herra päättivät ratsastaa sinne
linnalle, jossa Morgan le Fay oli, ja uhmata noiden kolmenkymmenen
ritarin ilkeyttä. Ja Gawaine herra ajatteli ajattelemistaan,
että hänen kumppaninsa varmaankin oli Lyonessen Tristram, sillä
hän oli kuullut kerrottavan, kuinka kaksi ritaria oli taistellut
kolmeakymmentä ritaria vastaan ja voittanut ne.

Kun he tulivat linnan edustalle, niin Gawaine herra huusi korkealla
äänellä:

“Kuningatar Morgan le Fay, lähettäkää ulos ne ritarinne, jotka olette
pannut väijymään Lancelot herraa ja Tristram herraa! Minä tiedän ja
tunnen teidän kavalat aikeenne, ja kaikkialla missä kuljen, olen
kertova teidän petollisuudestanne. Ja kuulkaapa, te kolmekymmentä
ritaria, näyttäkää Gawaine herralle, uskallatteko tulla ulos
linnastanne!”

Silloin kuningatar ja nuo kolmekymmentä ritaria puhuivat ja sanoivat:

“Sinun on hyvä puhua, Gawaine herra. Mutta me tiedämme kyllä, miksi
uskallat olla niin kopea. Sillä monet meistä tuntevat hyvin sen
ritarin, joka on sinun seurassasi, ja tiedä, Gawaine herra, että
enemmän hänen tähtensä kuin sinun, me olemme tulematta ulos tästä
linnasta. Sen ritarin, joka kantaa cornwallilaisia aseita, me kyllä
tunnemme ja mitä hän on miehiään.”

Kun Gawaine herra ja Tristram herra näkivät, että Morgan le Fay
ja hänen ritarinsa olivat liiaksi pelkureita uskaltaakseen tulla
rehelliseen otteluun, niin he lähtivät linnalta ja matkasivat
edelleen päivän pari yhdessä.

He eivät olleet vielä ratsastaneet kauaksi, kun he näkivät erään
julman ritarin ajavan takaa muuatta naista surmatakseen hänet, sillä
hän oli jo surmannut naisen seuralaisen. Tuota ritaria kutsuttiin
nimellä “Herra Breuse Säälimätön.”




“Pysykää hiljaa”, Gawaine herra sanoi, “älkääkä hiiskuko mitään, niin
saatte nähdä että minä maksan tuolle katalalle ritarille. Sillä jos
hän huomaa teidät, niin hänellä on niin hyvä ratsu, että hän pääsee
pakoon.”

Sitten Gawaine herra ajaa karautti Breuse herran ja tuon naisen
väliin ja huusi: “Katala ritari, jätä se nainen rauhaan ja tule
tekemään tuttavuutta minun kanssani!”

Kun Breuse herra ei nähnyt muuta kuin Gawaine herran, niin hän
kohotti peitsensä ja Gawaine herra teki samoin, ja silloin Breuse
herra työnsi Gawaine herran satulasta. Ja Gawaine herran maatessa
maassa, Breuse herra ratsasti monta kertaa hänen ylitsensä. Mutta kun
Tristram herra näki hänen halpamaisen menettelynsä, niin hän karkasi
Breuse herran kimppuun.

Heti kuin Breuse herra näki cornwallilaisen kilven, niin hän arvasi,
että hänen ahdistajansa oli Tristram herra, ja hän lähti pakoon minkä
kerkesi ja Tristram herra hänen perässään. Breuse herralla oli niin
hyvä ratsu että hän pääsi pakoon, mutta Tristram ajoi häntä takaa
ison aikaa, sillä hän olisi sangen halusta tahtonut kostaa hänelle.

Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Tristram herra näki kauniin
lähteen ja sinne hän ratsasti huokaamaan. Hän hyppäsi satulasta ja
sitoi ratsunsa puuhun, ja sitten hän otti pois kypärinsä ja pesi
kasvonsa ja kätensä, ja vaipui kohta uneen.

Sillä aikaa tuli muuan neito, joka oli hakenut Tristram herraa monta
päivää ja monelta suunnalta. Kun hän tuli lähteelle, niin hän katsoi
tuota nukkuvaa ritaria, mutta hän ei olisi tuntenut häntä Tristram
herraksi, jollei hän olisi nähnyt hänen ratsuaan “Passe-Brewelia.”
Siitä hän tunsi hänet; sillä kun Tristram herra oli hulluna metsässä,
niin Fergus herra, muuan Mark kuninkaan hoviin kuuluva ritari, piti
huolta hänen ratsustaan, ja siellä tämä lady, joka ei ollut kukaan
muu kuin Bragwaine neito, oli usein nähnyt sen.

Bragwaine neito odotti hiljaa, kunnes Tristram heräsi ja sitten hän
tervehti Tristramia ja Tristram häntä takaisin, sillä he olivat
vanhastaan tuttavia. Bragwaine kertoi Tristram herralle, kuinka hän
oli hakenut häntä läheltä ja kaukaa ja kuinka hänellä oli kirjeitä
Cornwallin kuningattarelta Iseultilta. Tristram luki ne heti ja
suuresti hän iloitsi että oli saanut ne.

“Bragwaine neito”, hän sitten sanoi, “te saatte ratsastaa minun
kanssani, kunnes Neitojen linnalla pidettävät turnajaiset ovat ohi;
ja sitten te saatte viedä kirjeitä ja terveisiä takaisin Iseult
kuningattarelle.”

Continue Reading

Girls 25 years old should know about the 35-year-old truth

I met her 20 early time, a whole 20 + years, I am very envious of Y sister’s life.

After graduation she worked in a state-owned bank, young and smart, the workplace is very smooth, the first two years to do the middle, the annual salary of 300,000. He bought a small house in the East Fourth Ring in Beijing, with the top2 of the seniors married.

Looks looks full of ladies Fan children.

Last year is resolutely left a stable central enterprises, to join the tide of Internet finance.

I started from the beginning of his twenties, looked at her graduation, into the central enterprises, watching her income quite abundant, buy a house, watching her married married women, and looked at her as a partner business, the company in the financial round B.

However, the last time and the sister chat, she said, more and more anxious, more and more fear, every minute feel powerless, and even went to see the psychiatrist.

“35 years old, not another 25 years old. There are too many things in the unexpected, there are too many things gradually lost control.

And these changes, in fact, you should be 25 years old to understand.

01. Maintenance is never too early

Y sister is now a partner of Internet Finance, she said, the Internet for three months, is a year for ordinary people. She certainly has been expected such changes, work intensity and uncertainty, the company every day in the war, are the edge of life and death.

But one thing she did not expect.

“People are sick.”

This is not even the primary school students understand the truth, often 25 years old we do not care.

Y sister intelligence IQ first-class, whether it is to develop a company strategy or communication with partners, no problem, but also because of this, she dared to give up the stability of the central enterprises work, out of business.

The risk of entrepreneurship, capital chain, staff configuration, she has all the hearts of mind, did not make a holistic plan, not how several sets of plan B can walk in the battlefield of the Internet.

However, she did not expect that high-intensity work did not change, but the body to support the operation of the brain is not 25 years old when the body.

She boil a night to write the program, the next week is very easy to catch a cold. Not to mention often encounter a link out of the bug, the company minutes and minutes of life and death of these moments, the body took the lead sounded the alarm.

25 years old do not exercise, do not pay attention to the sequelae of all the food come to the door.

25 years old dysmenorrhea anti-resistance on the past, has not cured their own palace cold problems, at the age of 35 when the pain of overwhelming, go to the hospital to fight the pain needle.

25 years old to take a takeaway, eat hot pot Mala Tang uncontrolled, gastrointestinal disorders, at the age of 35, stomach cramps, constipation, regular rotation to torture.

Not to mention what dark circles, insomnia, lumbar cervical spine, every 25 years of your stay through the night, the consumption of the body, at the age of 35 have become a pain for you to the disease.

The most frightening thing is that sub-healthy body is older and faster, so that you can not see yourself in the mirror.

However, women are most afraid of face aging, you are not beautiful, but also what those countries do it.

Those 35 + work life and skill, the skin as 20-year-old girl’s goblins who, their face, their body, not only with a 20+ sheets of sheets piled up, but also those gym park parked sweat Up.

So, you have to remember from 20+, the flesh is always the biggest priority.

When your body is not controlled, then what career, family, the future is empty talk.

02. Marriage needs not only love, but comrades in arms

Y sister said that the core of the success of the previous business is that their own, lies in the opportunity, as long as the strength, willing to work hard, willing to be able to do it, but did not expect that they are no longer the whole family is not hungry young people.

“There is a housework to do, there are old people to take care of investors’ money late in the day, the capital chain facing the risk of fracture, in such a high pressure, but also to deal with family trivia, physical and mental fatigue, often a person crying in the car. ”

Well, rare is not a business, not the physical strength of all-round competition.

Instead, the family is only one person in your business, and family members think you are just at work.

20 + time, that marriage is love, is to find that you love him, he loves you that person, is the perfect marriage.

Unfortunately, the 20-year-old we are still too young, do not know the life itself has so many minutiae, we thought that is the work + with another person’s life, and in fact marriage, is your personal values ​​and another family value of the family game The

Y sister said she went home late at night, or overtime do not go home to eat, her husband began to collectively Tucao, they think that a woman to do three meals at home it is justified.

She did not dare to give birth to children, because she knew that the children born all the trivia and of course is the mother more bear.

Her husband said, “If you can take into account the good home, then you want to achieve what dreams.”

But if not, then we do not need you to work, you just need to take care of the home. ”

This sentence is not wrong, you can even say that for most families is the case, this love and love has nothing to do, but everyone’s different ideas, without blaming each other.

However, if you are a motivated, full of the world filled with the girl, then please remember that marriage is more important than love is to choose a warfare you can fight side by side with you.

He is willing to take family trivia, he knows how to love a person is not to her money to her excellent life, but to support her to her life, rather than he needs her life.

The two are essentially different.
 
If you choose a 25 + just love, but the values ​​are not exactly the same man, then your entire 35 + life will be in line with their family values ​​to compete.

03. company cut is not age, but can not all in you

You will say, Y sister this is in business, there is no comparable.

However, I want to tell you, working minutes and minutes of brutal business.

Huawei’s 35-year-old employees were laid off, set off hot.

We said the company ruthless, but carefully think about it, this is too normal, but hr is the whole company’s human resources integration.

When you are 25 years old, work, work overtime, hard, too normal. In the company plus classes, home to finish the takeaway is still not sleepy, and then come up with two hours of computer work are too sparse ordinary, and do not work overtime at home there is nothing to do.

But you are 35 years old married, became a home, you punctual get off work, considered a good time, go home to cook cooking kick, in the big cities are difficult to ensure that at 8 pm can eat three meals a soup dinner The





35 years old, you pay more than 25 years old, but you have the old under the small, able to invest in the energy and enthusiasm, but not even half of the 25-year-old, you work 8 hours a day, they can work 16 hours a day , If you do not have some skills, and irreplaceable, then which companies will be willing to keep such a high cost of production is low old people do.

So we need to understand early, 35-year-old can not be the same as the 25-year-old young all in the hands of our hands there are any cards.

You have in the past ten years, there is no scarcity of a skill, there is no accumulation of worthy of ten years of high-quality contacts, there is no since the age of 25 began to pay attention to the changes in the world.

For example, the rise of artificial intelligence, you and I may be sub-division of the loss of work, but there are always some people, a rainy day, before that day to see the general trend, a few years later, we will say that they caught the outlet.

So, the choice is more important than the effort, scarcity than the dry dry important, and the most important thing is that you have to start from the age of 25 to prepare, because everyone can not all in that day, the difference is that day, your hands What kind of card left

Your body, marriage, family, work need to be 35 years old before the arrival of the moment to prepare in advance, do not wait until that day to find everything lost control.

So, ask you a word

Young people, nothing to lie on the old.

Continue Reading

Metsän kurja mies

Määräpäivänä Tristram herra palasi sinne metsävartijan asuntoon,
jonne Kehidius herra oli jätetty paranemaan haavoistansa, ja he
ratsastivat laivalle, jossa Bragwaine neiti ja Gouvernail olivat
odottamassa, ja niin he kaikki yhdessä purjehtivat Cornwalliin.

Iseult kuningatar iloitsi enemmän kuin kieli saattaa kertoa, kun
hän taas sai nähdä Tristram herran, mutta Tristram ei voinut jäädä
Tintagelin linnaan, sillä Mark kuningas vihasi häntä yhä ja olisi
surmannut hänet, jos vain olisi voinut. Niin Tristram herra otti
ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti metsään, ja siellä hän vietti
monta päivää yksinäisyydessä ja katkerassa surussa. Eikä yksikään
tietänyt minne hän oli joutunut. Muuan hovineiti meni häntä etsimään,
mutta ei mikään, mitä hän sanoi tai teki, voinut lohduttaa Tristram
herraa, eikä Tristram herra tahtonut syödäkään mitään ruokaa eikä
juoda, kun hovineiti sitä hänelle toi. Silloin tapahtui että Tristram
herra kuljeskellessaan tuli lähelle sitä samaa linnaa, jossa hän ja
Palamides herra olivat taistelleet, silloin kun Kaunis Iseult eroitti
heidät. Ja neiti meni linnan rouvan luokse ja kertoi hänelle Tristram
herran onnettomuudesta.

“Voi”, lady sanoi, “missä sitten on minun herrani Tristram?”

“Tässä aivan teidän linnanne vieressä”, sanoi neiti.

“Hyvään aikaanpa hän tulikin”, lady sanoi, “hänen pitää saada ruokaa
ja juomaa parasta mitä on, ja minulla on hänen harppunsa, jolla hän
opetti minua soittamaan — sillä hyvässä harpunsoitossa hän vie
voiton kaikista muista.”

Ja niin tuo lady ja neiti veivät Tristramille ruokaa ja juomaa,
mutta hän söi vain vähän. Hän ajoi pois ratsunsa luotansa ja riisui
yltään varuksensa ja vaelsi metsän jylhimpiin osiin. Toisinaan hän
katkoi puita ja oksia, ja toisina aikoina taas, kun hän sai käsiinsä
sen harpun, jonka lady oli hänelle lähettänyt, niin silloin hän
usein soitti sitä ja itki. Ja toisinaan kun Tristram herra harhaili
metsässä, eikä linnan lady tietänyt, missä hän oli, niin lady istui
soittamaan harppua; silloin Tristram usein tuli sitä kuuntelemaan ja
toisinaan hän saattoi soittaa itsekin.

Sellaista kesti monta kuukautta, mutta lopulta Tristram herra lähti
tiehensä, eikä linnan lady tietänyt, minne hän oli joutunut.

Nyt alkoi vaikea aika Tristram herra raukalle. Hän murehti niin
syvästi ja niin kauan tuossa autiossa ja kolkossa metsässä, että
hänen muistinsa vallan katosi ja hän unhoitti kaikki ritarilliset
asiat. Hänen vaatteensa putoilivat repaleina hänen päältään ja hän
kävi laihaksi ja kuivaksi: ja niin hän joutui paimenten ja lampurien
seuraan, ja joka päivä he antoivat hänelle ruokaa ja juomaa, ja he
keritsivät häntä lammassaksilla ja kohtelivat häntä kuin hullua.

Mutta vaikka hän oli menettänyt kaiken muistinsa, niin hän oli
sentään vahva ruumiiltaan ja rohkea mieleltään. Kerrankin kun hänen
ystäviään paimenia ahdisti Dagonet herra, Arthur kuninkaan hovinarri,
ja kaksi asemiestä, niin Tristram herra riensi paimenten avuksi,
voitti Dagonetin, surmasi toisen asemiehen ja ajoi toisen pakoon.

Sillä välin hänen ilkeä serkkunsa Andred herra levitteli kaikkialle
sitä huhua, että Tristram oli kuollut. Hän sai erään ladyn kertomaan
Mark kuninkaan hovissa sen valheellisen jutun, että hän oli Tristram
herran luona silloin kun tämä kuoli, ja että hän oli haudannut
hänet erään lähteen lähelle ja että Tristram herra oli kuollessaan
pyytänyt, että Mark kuningas tekisi hänen serkkunsa Andred herran
Lyonessen maan kuninkaaksi, jonka maan hallitsija Tristram herra oli.
Kaiken tämän Andred herra teki sen vuoksi, että hän tahtoi saada
Tristram herran maat haltuunsa.

Mark kuningas itki ja oli kovasti surevinaan, kun hän kuuli että
Tristram herra oli kuollut. Mutta kun tämä sanoma saapui Iseult
kuningattaren kuuluviin, niin hän murehti niin että hän oli aivan
menettää järkensä; hän sairastui surusta ja makasi kauan aikaa
sairaana, melkein kuoleman kielissä.

Mutta siinä maassa oli jättiläinen nimeltä Tauleas. Peläten
Tristramia hän ei yli seitsemään vuoteen ollut uskaltanut paljoa
liikuskella, vaan pysytteli enimmäkseen eräässä lujassa linnassa,
joka oli hänen omansa. Mutta kun Tauleas kuuli tuon Markin hovista
levitetyn jutun, että Tristram oli kuollut, niin hän alkoi taas käydä
joka päivä ulkona. Niin tapahtui yhtenä aamuna, että hän metsässä
kuljeskellessaan tuli paimenten parveen ja istui lepäämään lähteen
reunalle.

Hänen siinä istuessaan tuli muuan cornwallilainen ritari nimeltä
Dinant herra, joka kuljetti mukanaan erästä ladyä. Kun jättiläinen
näki ritarin, lähti hän pois paimenten luota ja piiloittautui puun
alle; ja ritari tuli lähteelle ja astui alas ratsunsa selästä
lepäämään.

Tuskin oli ritari hypännyt maahan, kun Tauleas jättiläinen tuli
ritarin ja tämän ratsun väliin ja otti ratsun ja hyppäsi sen selkään.
Sitten hän ratsasti Dinant herraa vastaan, tarttui häneen kaulurista,
nosti hänet eteensä ja aikoi lyödä poikki hänen päänsä.

“Auttakaa tuota ritaria!”, huusivat silloin paimenet Tristram
herralle.

“Auttakaa häntä itse!” Tristram sanoi.

“Emme me uskalla”, paimenet sanoivat. Silloin Tristram näki ritarin
miekan makaavan maassa ja hän juoksi ja otti sen käteensä ja löi
poikki pään jättiläiseltä, ja palasi sitten taas paimenten luo.

Palattuaan hoviin Dinant herra kertoi Mark kuninkaalle siitä
seikkailusta, joka oli sattunut hänelle metsässä ja kuinka muuan
hullu mies oli pelastanut hänet kauhean Tauleas jättiläisen käsistä.

“Missä teille sattui se seikkailu”, kysyi Mark kuningas.

“Teidän metsässänne sen kauniin lähteen luona, jossa monet
seikkailuhaluiset ritarit tapaavat toisensa”, Dinant herra virkkoi,
“ja siellä on se hullu mies.”

“Vai niin”, Mark kuningas sanoi, “tahdonpa nähdä tuon hullun miehen.”

Niin päivän tai parin kuluttua Mark kuningas antoi ritareilleen ja
metsästäjilleen määräyksen, että heidän piti seuraavana aamuna olla
valmiit metsästämään, ja aamulla hän meni metsään. Ja kun hän tuli
lähteelle, niin hän näki siellä komean miehen makaavan nukuksissaan
maassa, miekka vieressään. Kuningas käski ritareitansa nostamaan
hänet varovaisesti maasta ja viemään hänet Tintagelin linnaan, jonka
he tekivätkin. Ja siellä hänet pestiin ja kylvetettiin ja hänelle
annettiin lämmintä ruokaa, niin että Tristram herra kohta sai
kadotetun muistinsa kokonaan takaisin.

Mutta koko tänä aikana ei ainoakaan olento tuntenut Tristram herraa,
eikä mikä mies hän oli.

Sattuipa silloin yhtenä päivänä että kuningatar, Kaunis Iseult, sai
kuulla tuosta metsän eriskummaisesta miehestä ja kuinka kuningas oli
tuonut hänet kotia hoviin. Silloin Iseult kuningatar kutsui Bragwaine
neidin luokseen ja sanoi: “Tulkaa minun kanssani, sillä minä tahdon
mennä katsomaan tuota miestä, jonka minun herrani toi metsästä.” Niin
he menivät ulos ja kysyivät, missä se sairas mies oli. Muuan asemies
ilmoitti silloin kuningattarelle, että hän oli puutarhassa lepäämässä
auringon paisteessa.

Kun kuningatar katsoi Tristram herraa, niin hän ei muistanut kuka hän
oli, mutta kuitenkin hän sanoi Bragwainelle: “Minusta tuntuu kuin
olisin nähnyt hänet monasti tätä ennen.”

Mutta heti kun Tristram herra näki Iseultin, niin hän tunsi hänet
sangen hyvin ja käänsi pois päänsä ja itki.

Kuningattarella oli aina mukanaan pieni koira, jonka Tristram herra
oli hänelle antanut kaikkein ensimäisenä aikana hänen Cornwalliin
tulonsa jälkeen, eikä tuo pieni koira jättänyt koskaan kuningatarta,
paitsi kun Tristram herra itse oli lähettyvillä.

Heti kun tuo pieni koira tuli lähelle Tristramia, niin se hyppäsi
hänen päälleen ja nuoli hänen poskiaan ja korviaan ja vinkui ja
hyppeli hänen ylitsensä.

“Voi, valtiattareni”, sanoi Bragwaine neiti Kauniille Iseultille.

“Oi voi!” kuningatar huusi, “minä näen, että se on minun oma herrani
Tristram!” ja senjälkeen vaipui hän tainnoksiin ja makasi kauan aikaa
tiedotonna, sillä hän pelästyi nähdessään Tristram herran elävänä,
pidettyään häntä niin kauan aikaa kuolleena. Vähitellen, sen mukaan
kuin hän saattoi puhua, hän sanoi: “Minun herrani Tristram, ylistetty
olkoon Jumala, että olette hengissä! Minä olen varma, että teidät
tunnetaan tämän pienen koiran avulla, sillä sitä ei mitenkään saa
lähtemään teidän luotanne. Mutta minä olen myös varma siitä, että
kun minun herrani Mark kuningas tuntee teidät, niin hän karkoittaa
teidät Cornwallin maasta, taikka sitten hän surmaa teidät. Tehkää
sentähden niinkuin Mark kuningas tahtoo ja menkää Arthur kuninkaan
hoviin, sillä sinne teitä halutaan. Ja milloin vain voin, minä
lähetän teille sanomia, ja te saatte tulla minua katsomaan koska
vain haluatte, ja kaikkina aikoina, myöhään ja varhain, minä olen
teidän käskettävänänne ja tahdon elää niin kurjaa elämää kuin koskaan
kenkään kuningatar tai lady on elänyt.”

“Oi rouva”, huusi Tristram herra, sydän surun ja säälin repelemänä,
“jättäkää minut, minä pyydän, sillä paljon tuskaa ja vaaroja minä
olen kärsinyt teidän tähtenne.”

Silloin kuningatar lähti, mutta pieni koira ei tahtonut jättää
Tristram herraa.

“Lancelot herran tähden!”

Heti Iseult kuningattaren lähdettyä tuli Mark kuningas, ja pieni
koira hyökkäsi hänen kimppuunsa ja haukkui heitä kaikkia. “Herra,
tämä mies on Tristram herra, minä näen sen koirasta”, virkkoi Andred
herra.

“Eipä suinkaan”, kuningas sanoi, “sitä ei saata uskoa”, ja hän pyysi
Tristramin totuudenmukaisesti sanomaan kuka hän oli ja mikä oli hänen
nimensä.

“Totisesti”, ritari sanoi, “minun nimeni on Lyonessen Tristram, ja
tehkää nyt minulle mitä haluatte.”

“Ah”, Mark kuningas sanoi, “olen pahoillani, että olette joutunut
käsiini.” Ja hän kutsui parooninsa kokoon tuomitakseen hänet
kuolemaan.

Mutta monet paroonit eivät tahtoneet suostua siihen, ja niin kaikkien
heidän neuvostaan Tristram herra karkoitettiin maasta kymmeneksi
vuodeksi. Siten hänet pakoitettiin lähtemään Cornwallista, ja useat
paroonit astuivat hänen kanssaan hänen laivaansa, ja niistä olivat
toiset hänen ystäviänsä ja toiset hänen vihollisiansa.

Sillä välin tuli muuan Arthur kuninkaan ritari, jonka nimi oli
Dinadan, ja hänen tulonsa tarkoituksena oli hakea Tristram herraa.
Silloin hänelle näytettiin, missä Tristram herra hampaisiin asti
varustettuna seisoi, valmiina lähtemään laivallansa.

“Kuulkaapa, uljas ritari”, Dinadan sanoi, “ennenkuin lähdette tästä
hovista, vaadin teitä tjostaamaan kanssani.”

“Varsin mielelläni”, Tristram sanoi, “jos nämä herrat antavat minulle
luvan.”

Paroonit suostuivat siihen, ja niin molemmat ritarit hyökkäsivät
toisiansa vastaan, ja Tristram herra paiskasi Dinadan herran maahan.
Silloin Dinadan pyysi lupaa saada tulla hänen kanssaan.

“Te olette sangen tervetullut”, Tristram herra sanoi. Niin he ottivat
ratsunsa ja ratsastivat yhdessä laivoillensa.

Kun Tristram herra oli laivalla, niin hän kääntyi ja puhui
parooneille, jotka olivat tulleet häntä saattamaan.

“Tervehtikää Mark kuningasta ja kaikkia minun vihamiehiäni”, hän
sanoi, “ja sanokaa heille että minä tulen takaisin kun vain voin. Ja
hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Marhaus herran kanssa
ja vapautin kaiken tämän maan orjuudesta, ja hyvin minua on palkittu
siitä, että noudin Kauniin Iseultin Irlannista ja kestin vaaroja
kaiken aikaa ja että kotimatkalla pelastin Iseult kuningattaren
Itkujen linnasta! Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin
Blamor herran kanssa Anguist kuninkaan, Kauniin Iseultin isän
puolesta. Ja hyvin minua on palkittu siitä, että Mark kuninkaan
pyynnöstä paiskasin maahan tuon jalon ritarin Walesin Lamorak herran!
Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Sadan ritarin
kuningasta ja Pohjois-Walesin kuningasta vastaan, jotka tahtoivat
molemmat ottaa hänen maansa orjuuteen, ja saatoin heidät kuritukseen!
Ja hyvin minua on palkittu siitä, että surmasin tuon mahtavan Tauleas
jättiläisen! Ja monta muuta tekoa minä olen tehnyt hänen hyväksensä,
ja nyt olen saanut palkkani! — Sanokaa Mark kuninkaalle, että monet
jalot Pyöreän pöydän ritarit ovat säästäneet tämän maan parooneita
minun vuokseni. Hyvinhän minua on palkittu siitäkin, kun taistelin
uljaan Palamides ritarin kanssa ja pelastin Iseult kuningattaren
hänen käsistänsä? Ja silloin Mark kuningas sanoi kaikkien paroonien
edessä, että minun olisi pitänyt saada parempi palkka.”

Ja heti sen sanottuaan Tristram herra lähti purjehtimaan merelle.

Ensi kertaa senjälkeen maihin laskiessaan Tristram herra ja Dinadan
kohtasivat lähellä meren rantaa kaksi ritaria, Marisin Ector herran
ja Ganisin Bors herran, jotka vaativat heitä voimien koetteluun.
Ector herra tjostasi Dinadan herran kanssa ja syöksi hänet ja hänen
ratsunsa maahan, ja Tristram herra olisi tahtonut tjostata Bors
herran kanssa, mutta Bors herra sanoi, ettei hän tahtonut tjostata
kenenkään cornilais-ritarin kanssa, sillä niitä ei pidetty kunnian
miehinä.

Juuri silloin saapui paikalle kaksi muuta ritaria, joista toinen,
Bleoberin herra, tarjoutui tjostaamaan Tristram herran kanssa, joka
ensi iskulla työnsi hänet maahan niinkuin ei mitään.

Silloin sanoi Ganisin Bors herra: “Enpä ole koskaan nähnyt ketään
Cornilais-ritaria, niin miehuullista ja uljasta, kuin tuo ritari,
joka kantaa kruunuilla kirjailtuja koristuksia.”




Sen jälkeen Tristram herra ja Dinadan herra jättivät heidät ja
ratsastivat metsään, ja siellä kohtasi heidät muuan neiti, joka oli
Lancelot herran vuoksi tullut hakemaan joitakuita jaloja Arthur
kuninkaan hovin ritareita pelastamaan Lancelot herraa. Sillä
kuningatar Morgan le Fay, tuo ilkeä velho, oli päättänyt petoksella
surmata Lancelot herran ja sitä varten hän asetti kolmekymmentä
ritaria häntä väijymään. Tämä neiti tiesi tuosta petoksesta ja siitä
syystä hän oli tullut hakemaan joitakuita jaloja ritareita Lancelot
herran avuksi. Sillä sinä iltana taikka seuraavana päivänä Lancelot
herran piti tulla sinne, missä nuo kolmekymmentä ritaria olivat
väijymässä.

Neiti kohtasi ensiksi Bors herran, Bleoberis herran, Ector herran
ja Driant herran, ja hän kertoi heille kaikille neljälle Morgan le
Fayn petoksesta. He lupasivat hänelle, että he olisivat lähettyvillä,
kun Lancelot herra kohtaisi nuo kolmekymmentä ritaria, ja jos niin
kävisi, että nämä hyökkäisivät hänen päällensä, niin he auttaisivat
häntä niin hyvin kuin voisivat. Jätettyään nuo neljä ritaria, neiti
sitten sattumalta tapasi Tristram herran ja Dinadan herran ja näille
hän myös puhui siitä petoksesta, mitä oli suunniteltu Lancelot herraa
vastaan.

“Jalo neiti”, Tristram herra virkkoi, “viekää minut sille paikalle,
missä he odottavat tapaavansa Lancelot herran.”

“Mitä aiotte tehdä?” Dinadan herra sanoi. “Eihän meidän sovi
taistella kolmeakymmentä ritaria vastaan, ja tietäkää, että minä en
aio niin tehdä. Pitää puoliansa yhtä ritaria, taikka kahta, kolmea
vastaan on kylliksi, jos he ovat miehiä. Mutta ryhtyä vastarintaan
viittätoista ritaria vastaan, siihen en ikinä rupea.”

“Hyi hävetkää”, Tristram herra sanoi, “tehkää vain tehtävänne.”

“En”, Dinadan sanoi, “paitsi jos te lainaatte minulle kilpenne;
sillä te kannatte cornwallilaista kilpeä, ja sen pelkurimaisuuden
tähden, josta Cornwallin ritarit ovat mainittuja, teitä tuota kilpeä
kantaessanne aina vältetään.”

“Ei, minä en tahdo erota kilvestäni hänen tähtensä, joka sen minulle
antoi”, Tristram sanoi. “Mutta yhden asian minä lupaan sinulle,
Dinadan herra, joll’et sinä jää odottamaan minun kanssani, niin
lyön sinut kuoliaaksi siihen paikkaan. Sillä minä en pyydä sinulta
enempää, kuin että sinä vastustat yhtä ritaria, ja jollei sinun
rohkeutesi anna sitä myöden, niin seiso vieressä ja katsele minua ja
heitä.”

“Herra”, sanoi Dinadan pelkuri, “minä lupaan teille, että jään
katselemaan ja teen voitavani pelastaakseni itseni, mutta minä toivon
etten olisi teitä kohdannut.”

Kohta senjälkeen nuo kolmekymmentä ritaria lähestyivät noita
neljää ritaria, ja he huomasivat kaikki toinen toisensa. Mutta nuo
kolmekymmentä ritaria antoivat noiden neljän ritarin mennä, koska
heidän oli käsketty ahdistaa vain Lancelot herraa; ja nuo neljä
ritaria antoivat niiden kolmenkymmenen ritarin mennä, jotta näkisivät
mitä he tekisivät Lancelot herralle.

Niin nuo kolmekymmentä ritaria ratsastivat ohi ja tulivat Tristram
herran ja Dinadan herran luo. Ja kun he lähestyivät, niin Tristram
herra huusi korkealla äänellä:

“Kas tässä on ritari teitä vastassa Lancelot herran puolesta!”

Ja siinä paikassa hän kaatoi kaksi ritaria yhdellä peitsellä ja
kymmenen miekallansa; ja silloin Dinadan rohkaisi mielensä ja ryntäsi
taistelun tuoksinaan ja teki tehtävänsä erittäin hyvin.

Niin noista kolmestakymmenestä ritarista pääsi vain kymmenen pois, ja
ne pakenivat.

Ganisin Bors herra ja hänen kolme kumppaniansa katselivat tätä
ottelua, ja he näkivät kyllä että se oli sama ritari, joka oli
tjostannut heidän kanssaan meren rannalla. Silloin he ottivat
ratsunsa ja ratsastivat Tristram herra luo ja ylistivät häntä ja
kiittivät häntä niiden hyvien tekojen tähden, joita hän oli tehnyt.
Ja he pyysivät kaikki Tristram herraa tulemaan heidän kerallaan
heidän majapaikkaansa.

Mutta Tristram sanoi ‘ei’, hän ei tahtonut tulla mihinkään
majapaikkaan.

Silloin kaikki nuo neljä ritaria pyysivät Tristramia ilmoittamaan
heille nimensä.

“Jalot herrat”, Tristram sanoi, “tällä hetkellä en tahdo teille
nimeäni sanoa.”

Continue Reading

Kummien seikkailujen metsä

Kun Iseult kuningatar kuuli, että Tristram herra oli nainut Brittanyn
Iseultin, niin hän lähetti kamarineidillään Bragwainella kirjeen
Tristramille, jossa hän sanoi, että jos Tristramia haluttaisi tulla
hänen hoviinsa ja ottaa Valkokätinen Iseult mukaansa, niin heitä
kohdeltaisiin oikein hyvin.

Tristram herran mielestä ei ollut hyvä ottaa vaimoansa mukaansa
Cornwalliin, sillä hän ei tietänyt, mitä saattaisi tapahtua Mark
kuninkaan vihamielisyyden vuoksi. Mutta hän kutsui luokseen lankonsa,
Kehydius herran ja kysyi, tahtoisiko tämä tulla hänen kanssaan.
Kehydius herra vastasi olevansa valmis koska hyvänsä. Niin pieni
laiva varustettiin pikaisesti, ja siihen he menivät, — Tristram
herra, Kehydius, Bragwaine neiti ja Gouvernail, Tristram herran
asemies.

Kun he olivat merellä, niin vastatuuli vei heidät Pohjois-Walesin
rannalle, lähelle Vaarallista linnaa. Silloin Tristram sanoi
Bragwaine neidille: “Odottakaa täällä minua kymmenen päivää, ja
jääköön Gouvernail, minun asemieheni, teidän seuraanne. Ja jos niin
käy että minua ei kuulu sen ajan kuluttua, niin kulkekaa lähintä
tietä Cornwalliin, sillä olen kuullut sanottavan, että tässä metsässä
saa kohdata monta kummaa seikkailua ja minä haluan koetella muutamia,
ennenkuin jatkan matkaani. Ja niin pian kuin voin, tahdon rientää
teidän jälkeenne.”

Tristram herra ja Kehydius herra ottivat ratsunsa ja jättivät
seuralaisensa ja ratsastivat pitkin metsää penikulman ja enemmänkin.
Ja siellä heille tuli vastaan muuan vaeltava ritari, jonka kanssa he
tjostasivat, mutta ensi törmäyksessä Kehydius herra suistui maahan
ja haavoittui vaikeasti. Niin Tristram herra ja se toinen ritari,
jonka nimi oli Walesin Lamorak, asettivat hänet kilvelle ja kantoivat
hänet keskellään erään metsänvartijan asuntoon, jonka mieleen he
teroittivat, että Kehydius herraa oli hyvin hoidettava. Kolmen
päivän perästä nuo molemmat toiset ritarit ottivat ratsunsa, ja tien
risteyksessä he erosivat.

Kun Tristram herra ratsasti tietänsä yksinään, niin sattui että hän
kohtasi Kay herran, hovimestarin. Kay herra kysyi Tristram herralta,
mistä maasta hän oli; ja jälkimäinen vastasi olevansa Cornwallin
maasta.

“Niinpä saattaa ollakin”, sanoi Kay herra pilkallisesti, “sillä eipä
Cornwallista ole koskaan kuulunut tulleenkaan ketään kelpo ritaria.”

“Sepä on pahasti puhuttu”, Tristram herra sanoi, “mutta minä pyydän
teitä ilmoittamaan minulle nimenne.”

“Herra, minun nimeni on Kay herra, hovimestari.”

“Sekö teidän nimenne on”, Tristram herra sanoi; “tietäkääpä
sitten, että teitä kutsutaan pahasuisimmaksi kaikista nyt elävistä
ritareista; teitä sanotaan kyllä uljaaksi ritariksi, mutta häijyksi
ja kaikkein ilkeäkielisimmäksi.”

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat eräälle sillalle, ja
siellä seisoi muuan ritari, joka ei tahtonut antaa heidän mennä
ohi, ennenkuin jompikumpi heistä oli tjostannut hänen kanssaan.
Niin ritari tjostasi Kay herran kanssa ja syöksi hänet maahan; sen
ritarin nimi oli Tor herra, Lamorak herran velipuoli, ja he olivat
Pellinoren poikia, sen saman ritarin, jonka kanssa Arthur kuningas
kerran oli otellut. Sitten Tristram herra ja Kay herra ratsastivat
majapaikkaansa, ja siellä he tapasivat erään toisen ritarin, jota
nimitettiin Brandiles herraksi, ja Tor herra tuli sinne pian jäljessä.

Kun nuo neljä ritaria istuivat illallisella, niin kolme heistä puhui
kaikkea pahaa Cornwallin ritareista. Tristram kuuli mitä he sanoivat,
ja hän puhui vain vähän, mutta ajatteli sitä enemmän, eikä hän sillä
kertaa ilmaissut heille nimeään.

Aamulla hän otti ratsunsa ja kulki heidän kanssaan. Matkalla
Brandiles herra tarjoutui taistelemaan hänen kanssaan, ja Tristram
herra paiskasi hänet maahan, ratsuineen päivineen. Sitten Tor
herra karautti Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra paiskasi
maahan hänetkin. Sitten hän ratsasti yksinään; Kay herra tuli hänen
perässään, mutta Tristram ei huolinut hänen seurastansa.

“Tahtoisinpa mielelläni tietää, mikä tuon ritarin nimi on”, virkkoi
Brandiles herra, ajaen Kay herran luokse.

“Tulkaa minun kanssani”, Kay herra sanoi, “pyytäkäämme häntä
ilmoittamaan meille nimensä.”

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat lähelle Tristramia ja
näkivät kuinka hän istui lähteen reunalla ja oli ottanut kypärin
päästänsä juodakseen lähteestä. Kun hän näki heidän tulevan, niin
hän sitoi kiinni kypärinsä ja otti ratsunsa ja tarjoutui tjostaamaan
heidän kanssansa.

“Älkäähän toki”, Brandiles herra sanoi, “äskenhän juuri tjostasimme
teidän kanssanne, emme tule siinä tarkoituksessa. Vaan me tulemme
pyytämään, että ritarillisuudesta ilmoittaisitte meille nimenne.”

“Jalot ritarit, koska se on teidän toivomuksenne ja koska se teitä
huvittaa, niin tietäkää sitten, että minun nimeni on Lyonessen
Tristram, Cornwallin kuninkaan Markin sisarenpoika.”

“Ajallansa kaikki tapahtuu”, Brandiles herra sanoi. “Tietäkää,
että me olemme oikein iloisia, että olemme tavanneet teidät,
ja me kuulumme ritariseurueeseen, joka oikein iloitsisi teidän
kumppanuudestanne. Sillä te olette se ritari, jota Pyöreän pöydän
ritarikunta kaikkein hartaimmin joukkoonsa haluaa.”

“Minä kiitän heitä heidän suuresta hyvyydestänsä”, Tristram herra
sanoi, “mutta tähän asti olen tuntenut, etten ole ollut mahdollinen
heidän joukkoonsa kuulumaan. Sillä minä en ole tehnyt sellaisia
ansiokkaita tekoja, jotta voisin kuulua moiseen ritarikuntaan.”

“Oh”, sanoi Kay herra, “jos te olette Lyonessen Tristram, niin te
olette se mies, jota tätä nykyä pidetään kaikkein miehuullisimpana,
lukuunottamatta Järven Lancelotia. Sillä sitä miestä ei ole
elävien joukossa, ei kristittyä eikä pakanaa, joka voisi näyttää
toisen sellaisen ritarin, jonka miehuutta ja taitoa ja sen lisäksi
uskollisuutta niin saattaisi ylistää. Sillä vielä ei ole yksikään
voinut kertoa hänestä mitään kunniatonta, eikä todistaa sitä todeksi.”

Sillä tapaa he puhelivat ison aikaa, ja sitten he erkanivat
toisistaan ja lähtivät ratsastamaan kukin sitä tietä, joka näytti
hänestä parhaimmalta.

Mutta tähän aikaan muuan ilkeä velhonainen, nimeltä Anna lady, oli
kauniilla sanoilla ja kavalalla viekkaudella houkutellut Arthur
kuninkaan ratsastamaan kanssansa Vaaralliseen metsään. Anna lady oli
suuri noita ja hän oli kauan aikaa rakastanut Arthur kuningasta,
ja senvuoksi hän oli tullut siihen maahan. Kun Arthur kuningas oli
lähtenyt tuon ladyn keralla, ja kun hänen ritarinsa huomasivat,
että hän oli poissa, niin useat heistä lähtivät kuninkaan jälkeen,
niinkuin Lancelot herra, Brandiles ja monet muut.

Velhonainen vei Arthur kuninkaan linnaansa ja toivoi voittavansa
hänen rakkautensa, mutta kuningas muisti omaa ladyänsä, Guinevere
kuningatarta, eikä suostunut rakastamaan tuota noitanaista, vaikka
tämä olisi käyttänyt mitä taikakeinoja tahansa. Silloin Anna lady
lähetti hänet joka päivä ratsastelemaan tuohon metsään omien
ritariensa kera, siinä tarkoituksessa, että hän olisi siellä saanut
surmansa. Sillä kun tämä Anna lady ei saanut tahtoansa täytetyksi,
niin hän koetti kaikilla kavalilla keinoilla saada Arthur kuninkaan
surmatuksi ja tapetuksi.

Mutta Järven neito — jonka nimi oli Nimue — joka yhä vieläkin
oli ystävällismielinen Arthur kuningasta kohtaan, sai ovelilla
taikakeinoillaan tietää, että kuningas oli suuressa vaarassa, ja
senvuoksi hän tuli Vaaralliseen metsään hakemaan Lancelot herraa tai
Tristram herraa Arthur kuninkaan avuksi. Sillä Järven lady tiesi että
sinä samana päivänä Arthur kuningas oli surmansa saava, jollei hän
saisi apua jommaltakummalta noista molemmista ritareista.

Niin hän ratsasti edestakaisin, kunnes hän kohtasi Tristram herran,
ja heti kun hän näki Tristramin, niin hän tunsi hänet.

“Oi, Tristram herra”, hän sanoi, “olkaa tervetullut ja siunattu
olkoon se hetki, jona teidät kohtasin! Sillä juuri tänä päivänä ja
näiden kahden tunnin kuluessa tulee tapahtumaan häpeällisin teko,
mitä koskaan on tehty tässä maassa.”

“Oi, jalo neito”, Tristram herra sanoi, “voinko minä sitä estää?”

“Seuratkaa minua”, neito sanoi, “ja niin nopeasti kuin vain voitte,
sillä te saatte nähdä maailman kunnianarvoisimman ritarin suuressa
hädässä.”

Silloin Tristram herra sanoi: “Minä olen valmis auttamaan sellaista
jaloa miestä.”

“Se ei ole kenkään parempi eikä huonompi kuin itse Arthur kuningas”,
sanoi Järven neito.

“Jumala varjelkoon häntä koskaan sellaiseen hätään joutumasta”, sanoi
Tristram herra.

He ratsastivat yhdessä täyttä karkua, kunnes saapuivat pienelle
linnalle, ja tuon linnan juurella he näkivät erään ritarin seisovan
ja taistelevan kahta ritaria vastaan. Tristram herra tarkasteli
niitä, ja viimein hän näki kuinka nuo molemmat ritarit paiskasivat
tuon yhden ritarin maahan ja toinen niistä irroitti hänen kypärinsä
lyödäkseen hänet kuoliaaksi. Ja Anna lady sai Arthur kuninkaan miekan
käteensä katkaistakseen sillä hänen kaulansa.




Silloin Tristram herra ryntäsi eteenpäin kaikella voimallaan ja
väellään ja huusi: “Kavala nainen, kavala nainen, anna olla!” Ja
nopeasti hän kaatoi toisen ritarin toisen perään, niin että ne
molemmat vaipuivat kuoliaina maahan.

Sillä välin Järven neito huusi Arthur kuninkaalle: “Älkää antako tuon
kavalan naisen päästä pakoon!” Ja Arthur kuningas sieppasi äkkiä tuon
ilkeän noidan kiinni, ja sillä samalla miekalla, jota tuo ilkeä noita
piti kädessään, Arthur kuningas löi poikki hänen päänsä.

Tristram herra asetti Arthur kuninkaan ratsun selkään ja ratsasti
pois hänen kerallaan, mutta hän varoitti Järven neitoa sillä kertaa
vielä ilmaisemasta hänen nimeänsä. Kun kuningas oli noussut ratsun
selkään, kiitti hän sydämellisesti Tristram herraa ja pyysi saada
tietää hänen nimensä, mutta Tristram ei tahtonut sanoa hänelle
muuta kuin että hän oli muuan seikkailuilla kulkeva ritariparka. Ja
niin hän teki kuninkaalle seuraa, kunnes tämä kohtasi muutamia omia
ritareitaan.

Penikulman kuljettuaan he kohtasivat Ector herran, joka ei tuntenut
Arthur kuningasta eikä Tristram herraa ja halusi tjostata heistä
toisen kanssa. Tristram herra suostui hänen tarjoukseensa, ja työnsi
hänet ykskaks alas satulasta. Sen tehtyään hän palasi taas kuninkaan
luo ja sanoi:

“Herrani, tuolla on yksi teidän ritareistanne, hän voi tehdä teille
seuraa, ja kerran te vielä tulette ymmärtämään, että minä tahdoin
teitä palvella.”

“Voi”, sanoi Arthur kuningas, “ilmoittakaa minulle, ken te olette.”

“En tällä kertaa”, sanoi Tristram herra. Niin hän lähti ja jätti
Arthur kuninkaan Ector herran seuraan.

Continue Reading