Lohjennut miekka

Sillä tapaa Tristram herra viipyi Irlannissa ison aikaa, ja hyvin
häntä kuningas ja kuningatar ja Kaunis Iseult pitivät rakkaana. Mutta
eräänä päivänä, hänen poissa ollessaan tapahtui, että kuningatar ja
Iseult menivät hänen huoneeseensa, ja siellä kuningatar näki hänen
miekkansa, joka oli heitettynä vuoteelle. Kuningatar veti miekan
tupesta ja katseli sitä, ja sekä hänen että Iseultin mielestä se oli
ylen kaunis. Mutta puolentoista jalan päässä kärjestä oli iso pala
lohjennut terästä.

Kun kuningatar huomasi tuon kolon miekassa, niin hän muisti sitä
miekan kappaletta, joka oli löytynyt hänen veljensä Marhaus herran
aivoista.

“Voi”, hän huusi tyttärelleen, “hän se on, se petturi ritari, joka
surmasi minun veljeni, sinun enosi.”

Iseult oli aivan joutua suunniltaan, kun hän sen kuuli, sillä hän
rakasti Tristram herraa ylen paljon ja hyvin hän tunsi äitinsä,
kuningattaren, julmuuden.

Kuningatar meni äkkiä omaan kamariinsa ja otti arkustaan sen miekan
kappaleen, joka oli löytynyt Marhaus herran päästä, ja juoksi tuo
rautakappale kädessään vuoteella olevan miekan luo. Ja kun hän pisti
sen puuttuvan palasen miekan terään, niin oli aivan kuin olisi se
siitä juuri lohjennut.

Kuningatar vihastui niin kovin tästä keksinnöstään, että hän sieppasi
julmistuneena miekan käteensä ja karkasi kaikista voimistaan Tristram
herraa kohden, joka istui aseetonna. Ja hän olisi siinä paikassa
työntänyt miekan hänen lävitsensä, joll’ei Tristramin asemies, Hebes
herra, olisi siepannut häntä syliinsä ja temmannut miekkaa hänen
kädestänsä. Kun hänet näin estettiin ilkiteostaan, niin hän juoksi
puolisonsa Anguish kuninkaan luo.

“Voi herrani”, hän huusi, langeten polvilleen hänen eteensä, “täällä
te pidätte talossanne tuota petturiritaria, joka surmasi minun
veljeni ja teidän palvelijanne, jalon Marhaus herran.”

“Kuka se on? Ja missä hän on?” kuningas virkkoi.

“Herra”, kuningatar sanoi, “se on Tramtrist, sama ritari, jonka
tyttäreni paransi.”

“Voi”, kuningas virkkoi, “olen siitä suuresti murheissani, sillä hän
on jaloimpia ritareita, mitä koskaan olen nähnyt taistelutantereella.
Mutta minä käsken teitä, älkää enää ruvetko mihinkään tekemisiin
hänen kanssaan, vaan antakaa minun selvittää tämä asia.”

Sitten kuningas meni kamariin Tristram herran luo ja tapasi hänet
aseissa kiireestä kantapäähän asti, valmiina nousemaan ratsulleen.

“Ei, Tramtrist”, kuningas virkkoi, “ei sinua hyödytä vaatia minua
taisteluun. Koska sinä olet minun hovissani, niin ei minulla olisi
mitään kunniaa sinun surmaamisestasi. Senvuoksi saat sinä turvassa
lähteä tästä hovista, sillä ehdolla, että sinä ilmoitat minulle,
kuka oli sinun isäsi ja mikä on sinun nimesi ja surmasitko sinä
kuningattaren veljen, Marhaus herran.”

Silloin Tristram kertoi kuninkaalle koko jutun, ja sen kuultuaan
kuningas virkkoi:

“Totisesti, minä en voi muuta sanoa, kuin että te menettelitte
ritarin tavoin, ja teidän etunne vaati teitä taistelemaan parhaanne
mukaan ja enentämään mainettanne niinkuin ritarin tuleekin. Mutta
minun kunniani ei salli, että te jäätte tähän maahan, sillä minun
paroonini siitä suuttuisivat ja puolisoni ja hänen sukunsa.”

“Herra”, Tristram virkkoi, “minä kiitän teitä siitä suuresta
ystävällisyydestä, jota olen täällä saanut osakseni ja siitä suuresta
hyvyydestä, jota teidän tyttärenne, minun ladyni, on minulle
osoittanut. Ja saattaa tapahtua, että te voitatte enemmän siitä, että
olette antanut minun elää, kuin minun kuolemastani, sillä ehkäpä
minä jossain Englannin kolkassa vielä saatan olla teille hyödyksi,
niin että te saatte iloita siitä, että piditte minua kunniassa.
Lisäksi lupaan minä, niin totta kuin olen rehellinen ritari, että
joka paikassa olen pysyvä armollisen ladyni, teidän tyttärenne,
uskollisena palvelijana ja ritarina, sekä oikeassa että väärässä,
enkä koskaan ole jättävä tekemättä, mitä ritari vain tehdä voi. Vielä
pyydän minä teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte minun ottaa
jäähyväiset tyttäreltänne ja kaikilta parooneilta ja ritareilta.”

“Mielelläni”, Anguish kuningas virkkoi. Silloin Tristram meni Kauniin
Iseultin luo ja otti häneltä jäähyväiset.

“Voi jalo ritari”, Iseult virkkoi, “suuren surun valtaan minut
jätätte, sillä en ole ketään toista miestä tavannut, josta niin
suuresti olisin pitänyt.” Ja niin sanoessaan hän itki katkerasti.

“Neito”, Tristram herra virkkoi, “nyt ilmoitan teille, että nimeni
on Lyonessen Tristram, Meliodas kuninkaan ja hänen kuningattarensa
poika. Ja minä lupaan teille, kautta kunniani, että olen teidän
ritarinne kaiken elämäni ajan.”

“Suuri kiitos”, sanoi Kaunis Iseult. “Ja minä lupaan teille, että
ensitulevina seitsemänä vuotena en mene naimisiin, muuten kuin teidän
luvallanne. Ja jolle te tahdotte, hänelle menen avioksi, jos hän
huolii minusta.”




Sitten Tristram antoi Iseultille sormuksen, ja Iseult antoi
Tristramille toisen, ja niin Tristram lähti hänen luotaan ja jätti
hänet suureen suruun ja murheeseen.

Senjälkeen hän meni suoraan hoviin, jossa kaikki paroonit olivat,
ja hän otti heiltä jäähyväiset kaikilta, sekä suurimmilta että
pienimmiltä, ja puhui avomielisesti heille kaikille:

“Jalot herrat, nyt on niin laita että minun täytyy lähteä. Jos
täällä on joku teidän joukossanne, jota olen loukannut tai joka
kantaa kaunaa minua vastaan, niin tulkoon hän tähän minun eteeni ja
tehköön valituksensa, ennenkuin minä lähden, ja minä koetan sovittaa
rikkomukseni, mikäli se on minun vallassani. Ja jos joku tahtoo
tehdä minulle vääryyttä taikka puhua minusta pahaa selkäni takana,
niin tehköön hän sen nyt heti, taikka ei koskaan, ja tässä minä olen
vaatimassa hyvitystä, mies miestä vastaan.”

Ja he seisoivat kaikki ääneti; eikä ollut yhtäkään, joka olisi
tahtonut sanoa ainoatakaan sanaa häntä vastaan, vaikka ritareista
olivat monet kuningattaren heimolaisia ja Marhaus herran sukua.

Continue Reading

Kaunis Iseult

Tristram herra oli myös vaikeasti haavoittunut, ja taistelun jälkeen
hän vaipui pienelle kummulle ja saattoi tuskin hievahtaakaan. Silloin
Gouvernail saapui laivoineen, ja Mark kuningas ja hänen parooninsa
saapuivat juhlakulussa, ja kun he palasivat Cornwalliin, niin
kuningas otti Tristramin syliinsä, ja hän ja Dinas herra kantoivat
Tristramin Tintagelin linnaan. Siellä häntä hoivattiin miten
parhaiten taidettiin ja pantiin vuoteeseen. Ja kun Mark kuningas näki
hänen haavansa, niin hän itki katkerasti, ja niin tekivät kaikki
hänen parooninsakin.

“Jumala minua auttakoon”, kuningas virkkoi, “ennen luopuisin kaikista
maistani, kuin soisin sisarenpoikani kuolevan.”

Niin Tristram herra makasi kuukauden ja enemmänkin, ja yhä näytti
siltä kuin hän kuolisi siitä iskusta, jonka Marhaus herra hänelle
peitsellään antoi. Sillä peitsen pää oli myrkytetty.

Mark kuningas ja kaikki hänen parooninsa olivat ylen murheellisia,
sillä he luulivat että Tristram herra ei ikinä paranisi haavoistaan.
Kuningas lähetti hakemaan kaikenlaisia tohtoreita ja haavureita, sekä
miehiä että naisia, mutta ei yksikään niistä saattanut luvata että
Tristram jäisi eloon.

Silloin saapui linnaan muuan lady, joka oli sangen viisas ja
ymmärtäväinen nainen, ja hän sanoi suoraan Mark kuninkaalle ja
Tristramille ja kaikille parooneille, että Tristram ei ikinä parane,
ell’ei hän mene siihen maahan, josta myrkky oli kotoisin, ja siinä
maassa hän saisi apua, taikka ei sitten ollenkaan.

Kun Mark kuningas sen kuuli, niin hän määräsi kauniin, hyvin
varustetun laivan Tristram herraa varten, ja sairas ritari pistettiin
siihen ja Gouvernail hänen mukaansa, ja Tristram herra otti harppunsa
kerallaan. Niin he laskivat aavalle merelle Irlantia kohti, ja
onnellinen sattuma vei heidät Irlantiin juuri lähelle sitä linnaa,
jossa kuningas ja kuningatar asuivat; ja maihin laskiessaan Tristram
istui ja soitti vuoteessaan harpullaan iloista laulua, jommoista ei
Irlannissa koskaan oltu kuultu sitä ennen.

Kun kuningas ja kuningatar kuulivat kerrottavan ritarista, joka
oli niin taitava harpunsoittaja, niin kuningas lähetti heti häntä
hakemaan ja tarkastutti hänen haavansa ja kysyi sitten hänen nimeään.

“Minä olen Lyonessen maasta, ja minun nimeni on Tramtrist ja minä
haavoituin taistelussa puolustaessani erään ladyn oikeuksia”,
Tristram vastasi.

“Totisesti”, Anguish kuningas virkkoi, “teidän pitää saaman tässä
maassa kaikkea sitä apua, mitä saatavissa on. Mutta minä ilmoitan
teille, että Cornwallissa minä kärsin suurimman tappion, kuin koskaan
kuningasta kohdata saattaa, sillä siellä minä menetin maailman
parhaimman ritarin, ja Marhaus oli hänen nimensä — kerrassaan jalo
mies ja vielä Pyöreän pöydän ritari.” Ja hän kertoi Tristramille,
kuinka Marhaus oli saanut surmansa.

Tristram herra koetti näyttää surulliselta, mutta hän tiesi paremmin
kuin kuningas, kuinka asian laita oli. Hän pelkäsi ilmaista oikeaa
nimeänsä, ja niin hän yhä edelleen sanoi sen olevan “Tramtrist”.

Tramtrist pääsi niin Anguish kuninkaan suosioon, että tämä toimitti
hänet tyttärensä hoitoon ja huomaan, sillä neito oli taitava haavain
parantaja. Hän huomasi että haavassa oli myrkkyä, ja ennen pitkää hän
sai haavan paranemaan. Silloin Tristram oppi suuresti rakastamaan
tuota kaunista Iseult prinsessaa, sillä tämä oli siihen aikaan
maailman ihanin impi ja lady. Ja Tristram opetti häntä soittamaan
harppua, ja Kaunis Iseult alkoi tuntea suurta kiintymystä Tristramiin.

Siihen aikaan oli siinä maassa muuan saraseenilaisritari, josta
kuningas ja kuningatar paljon pitivät. Palamides herra oli kovin
ihastunut Kauniiseen Iseultiin ja hän antoi hänelle paljon lahjoja,
sillä hän rakasti häntä ylen paljon. Kaiken sen Tristram herra näki,
ja hän tiesi sangen hyvin, että Palamides herra oli uljas ritari
ja mahtava mies. Ja Tristram vihasi suuresti Palamidesta, sillä
Iseult oli kertonut hänelle, että tuo Saraseeni suostuisi tulemaan
kristityksikin hänen tähtensä. Niin vallitsi vihaa ja kateutta
Tristramin ja Palamides herran välillä.

Sitten tapahtui, että Anguish kuningas julisti pidettäviksi tjostit
ja turnajaiset erään ladyn kunniaksi, jota kutsuttiin “Ketojen
ladyksi”, ja hän oli kuninkaan läheinen serkku. Sen miehen, joka
hänet voitti, piti naida hänet kolmen päivän kuluttua, ja hän oli
saapa kaikki tuon ladyn maat haltuunsa. Tämä julistus julistettiin
Englannissa, Walesissa, Skotlannissa ja myös Ranskassa ja Brittanyssa.

Eräänä päivänä Kaunis Iseult tuli Tristramin luokse ja kertoi hänelle
noista turnajaisista.

“Jalo lady”, Tristram virkkoi, “minä olen vain heikko ritari ja
hiljattain olisin kuollut, jollei teidän armonne olisi minua
hyvyydessään pelastanut. Mutta mitä te nyt tahdotte että minä tässä
asiassa tekisin? Te tiedätte kyllä että minä en voi tjostata.”

“Oi Tramtrist”, Kaunis Iseult virkkoi, “kuinka te ette ottaisi osaa
noihin turnajaisiin? Minä tiedän että Palamides herrakin tulee sinne
panemaan parastansa, ja sentähden, Tramtrist, täytyy teidänkin sinne
tulla, taikka muutoin Palamides herra varmasti voittaa palkinnon.”




“Neiti”, Tristram virkkoi, “jos hän sen saa, niin saakoon, sillä hän
on koeteltu ritari ja minä olen vasta nuori ja hiljattain ritariksi
tehty, ja ensimäisessä taistelussa, jonka taistelin, minulla oli niin
huono onni, että haavoituin näin vaikeasti, niinkuin näette. Mutta
jos te rupeatte minun ladykseni, niin minä menen noihin turnajaisiin
sillä ehdolla, että te pidätte sen salassa, ettekä ilmaise
kenellekään luodulle olennolle, että minä olen tjostaava, paitsi
itsellenne ja niille, joita vaaditte salaisuuttanne säilyttämään.
Vähäpätöisen itseni minä uhraan teidän tähtenne, ja sen Palamides
herra ehkä saa tietää, kun minä tulen.”

“Pankaa parastanne”, Kaunis Iseult virkkoi, “minä varustan teille
ratsun ja aseet.”

“Niinkuin te tahdotte, niin tapahtukoon”, Tristram herra virkkoi,
“minä olen teidän käskettävänänne.”

Turnajaispäivänä saapui Palamides herra mustine kilpineen, ja hän
voitti monta ritaria, niin että kaikki kansa ihmetteli häntä. Kaikki
ritarit pelkäsivät Palamides herraa hänen suuren uljuutensa tähden
ja monet nimittivät häntä “Mustan kilven ritariksi.” Niin että sinä
päivänä Palamides herra sai suurta kunniaa.

Silloin Anguish kuningas tuli Tristramin luokse ja kysyi, miksi hän
ei tahtonut tjostata.

“Herra”, Tristram virkkoi, “siitä on vasta vähän aikaa kun minä sain
vamman taistelussa, enkä minä uskalla vielä antautua vaaraan”, sillä
hän ei tahtonut ilmaista kuninkaalle, että hän juuri oli menossa
taisteluun.

Seuraavana aamuna Palamides herra taas tuli turnajaiskentälle
niinkuin edellisenä päivänäkin. Ja hän paiskasi maahan “Sadan ritarin
kuninkaan” ja Skotlannin kuninkaan.

Kaunis Iseult oli hankkinut Tristramille valkoisen ratsun ja
valkoiset varukset, ja kun Tristram oli valmis, niin hän päästi hänet
ulos salaisesta takaportista, ja tehden leveän kaarroksen Tristram
ajaa karautti taistelutantereelle.

Heti Palamides herra huomasi hänet, ja samassa hän suuntasi peitsensä
Tristramia kohden ja Tristram samoin häntä kohden. Ja silloin
Tristram herra syöksi Palamides herran tantereeseen.

Silloin nousi aika hälinä. Toiset sanoivat, että Palamides herra oli
kaatunut, toiset että “Mustan kilven ritari” oli kaatunut. Ja voitte
kuvitella mielessänne, että Kaunis Iseult oli ylen iloinen.

Sen perästä ei enää kukaan tahtonut taistella Tristramin kanssa, vaan
kaikki väistyivät hänen tieltään.

Palamides herraa hävetti haikeasti, että hän oli kaatunut, ja niin
huomaamatta kuin suinkin hän koetti poistua tantereelta. Mutta
Tristram herra huomasi tämän kaiken, ja ajoi nopeasti Palamides
herran perään ja saavutti hänet ja käski hänen kääntyä takaisin,
sillä hän tahtoi vielä paremmin koetella voimiaan hänen kanssaan,
ennenkuin hän saisi lähteä. Silloin Palamides kääntyi takaisin,
ja molemmat iskivät toisiaan miekoillaan. Mutta ensi lyönnillä jo
Tristram kaatoi Palamides herran ja antoi hänelle sellaisen iskun
päähän, että Palamides tupertui maahan. Silloin Tristram käski hänen
antautua ja tehdä mitä hän käski, taikka muuten hän saisi surmansa.

Kun Palamides näki hänen elkeensä, niin hän pelkäsi niin kovin hänen
iskujaan, että hän suostui kaikkeen, mitä Tristram vaati. Tristram
pakoitti hänet lupaamaan, että hän kokonaan lakkaisi Kaunista
Iseultia tavoittelemasta ja ettei hän vuoteen ja päivään kantaisi
aseita eikä sotakoristuksia.

“Lupaa minulle tämä, taikka sinä olet kuoleva”, Tristram virkkoi.

“Voi”, sanoi Palamides, “minä olen iäksi häväisty!” Mutta hän vannoi
tekevänsä niinkuin Tristram käski, ja kiukuissaan hän hakkasi
varuksensa palasiksi ja heitti ne luotaan.

Sitten Tristram ratsasti salaa takaportille, jossa Kaunis Iseult oli
odottamassa, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan, ja Kaunis Iseult
kiitti Jumalaa hänen menestyksestänsä.

Pian kuningas ja kuningatarkin saivat tietää, että Tramtrist se
Palamides herran oli tantereeseen paiskannut, ja silloin häntä
pidettiin vielä suuremmassa arvossa kuin ennen.

Continue Reading

Kuninkaallinen ritari

Kun Meliodas kuningas oli sopinut kuningattarensa kanssa, niin hän
hankki opettajan, joka oli viisas ja oppinut, ja hänen hoivassaan hän
lähetti nuoren Tristramin Ranskaan oppimaan sen maan kieltä ja tapoja
ja asetekoja. Ja opettajansa Gouvernailin keralla Tristram oli siellä
enemmän kuin seitsemän vuotta. Kun hän osasi puhua hyvin maan kieltä
ja kun hän oli oppinut kaikki mitä hän saattoi oppia siinä maassa,
niin hän palasi takaisin isänsä Meliodas kuninkaan luo. Ja sitten
Tristram opetteli soittamaan harppua ja voitti siinä taidossa kaikki
muut, niin ettei mistään maasta löydetty hänen vertaistansa. Siten
hän nuoruudessaan opetteli soittamaan harppua ja kaikkia soittimia,
ja myöhemmin kun hän kasvoi voimassa ja väkevyydessä, hän harrasti
ajometsästystä ja haukkajahtia enemmän kuin koskaan kenenkään
aatelismiehen on kuultu harrastaneen. Hän saattoi käytäntöön hyviä
menettelytapoja kaikkinaisten isojen ja pienten metsäeläinten
pyydystämisessä ja hän keksi kaikki ne sanat, joita käytetään
ajometsästyksessä ja haukkajahdissa. Senvuoksi Metsästyskirjaa, jossa
neuvotaan pyydystystä, ajometsästystä ja haukkajahtia, sanotaankin
Tristram herran kirjaksi. Ja sentähden kaikkien aatelismiesten, jotka
kantavat aseita, tulee hyvällä syyllä kunnioittaa Tristram herraa,
sillä hän opetti sellaisia metsästyssanoja, joita aatelismiehet
käyttävät vielä tänäkin päivänä, niin että kaikki saattavat
eroittaa aatelismiehen halpasukuisesta miehestä. Sillä se, joka on
jalosukuinen, seuraa toisten ylhäissyntyisten tapoja.

Tristram pysyi poissa, kunnes hänestä oli tullut iso ja väkevä ja
hän oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Kun hän palasi kotia,
niin Meliodas kuningas iloitsi suuresti pojastansa ja samoin hänen
puolisonsa, kuningatar. Sillä senjälkeen kun Tristram oli pelastanut
kuningattaren roviolla kuolemasta, tämä rakasti häntä koko elämänsä
ajan ja antoi hänelle paljon kalliita lahjoja. Ja minne ikinä
Tristram meni, niin kaikki hänestä pitivät.

Pian senjälkeen kun Tristram oli palannut Ranskasta, tapahtui että
Irlannin kuningas Anguish lähetti hakemaan Cornwallin kuninkaalta
Markilta sitä veroa, jota Cornwall monta talvea oli maksanut
Irlannille. Mutta seitsemään vuoteen Mark kuningas ei ollut sitä
maksanut, ja nyt hän ja hänen parooninsa vastasivat Irlannin
lähettiläälle, etteivät he maksaisikaan mitään.

“Sanokaa herrallenne”, he virkkoivat, “että jos hän yhä edelleenkin
tahtoo saada veroa Cornwallista, niin lähettäköön hän jonkun uljaan
ritarin taistelemaan oikeutensa puolesta, ja me hankimme toisen
ritarin puolustamaan omaa oikeuttamme.”

Sen vastauksen lähettiläs vei Irlantiin.

Anguish kuningas suuttui kovin siitä vastauksesta, ja hän kutsui
luokseen Marhaus herran, tuon oivan ritarin, joka oli tunnettu
uljuudestaan ja joka kuului Pyöreään pöytään ja oli Irlannin
kuningattaren veli.

“Jalo veli”, hän virkkoi, “pyydän että te menisitte Cornwalliin ja
taistelisitte meidän veromme puolesta, joka oikeutta myöten on meille
tuleva; ja kulukoon teiltä kuinka paljon tahansa, niin te olette
saapa enemmän kuin kylliksi tarpeisiinne.”

Marhaus herra suostui mielellänsä ja valmistautui kaikessa kiireessä
matkalle, ja lähti Irlannista ja saapui Cornwalliin lähelle
Tintagelin linnaa.

Mark kuningas oli suuresti suruissansa, kun hän kuuli että tuo uljas
ja jalo Marhaus herra oli saapunut taistelemaan Irlannin puolesta,
sillä hän ei tietänyt ketään ritaria, joka olisi uskaltanut taistella
hänen kanssaan, sillä siihen aikaan Marhaus herra oli maailman
mainioimpia ja kuuluisimpia ritareita.

Niin Marhaus herra odotti laivassaan Cornwallin edustalla, ja joka
päivä hän lähetti Mark kuninkaalle sanan, että tämä maksaisi veron,
joka oli maksamatta seitsemältä vuodelta, taikka toimittaisi jonkun
ritarin taistelemaan hänen kanssansa. Ja Cornwallin kansa julisti
joka paikassa, että se ritari, joka tahtoo taistella pelastaakseen
Cornwallin veronmaksusta, saisi sellaisen palkinnon, että hänelle
riittäisi rikkautta koko loppuiäkseen.

Muutamat paroonit neuvoivat Mark kuningasta lähettämään sanan
Arthurin hoviin ja pyytämään Järven herraa Lancelotia, jota siihen
aikaan pidettiin koko maailman merkillisimpänä ritarina. Mutta muut
paroonit kielsivät kuningasta siihen suostumasta ja sanoivat, että se
olisi turhaa vaivaa, sillä Marhaus herra oli Pyöreän pöydän ritari ja
senvuoksi toiset ritarit eivät mielellänsä rupeisi taistelemaan häntä
vastaan, paitsi jos ehkä joku omasta halustaan tahtoisi taistella
valepuvussa ja tuntemattomana. Niin kuningas ja kaikki hänen
parooninsa päättivät, ettei kannattanut lähettää hakemaan ketään
Pyöreän pöydän ritaria.

Sillävälin huhu oli saapunut Meliodas kuninkaan hoviin, kuinka
Marhaus herra odotteli Tintagelin linnan edustalla ja kuinka Mark
kuningas ei saattanut löytää minkäänlaista ritaria taistelemaan
puolestansa.

Kun nuori Tristram kuuli sen, niin hän vihastui ja häpesi kovin,
ettei ainoakaan Cornwallin ritari uskaltanut taistella Irlannin
Marhaus herraa vastaan. Ja niin hän meni isänsä Meliodas kuninkaan
luokse ja kysyi häneltä, mitä Mark kuninkaan tulisi tehdä, jotta hän
saisi pitää veronsa, sillä suuri häpeä olisi, jos Marhaus herra saisi
lähteä pois ilman että kenkään olisi hänen kanssaan taistellut.

“Mitä siihen asiaan tulee”, Meliodas virkkoi, “niin tiedä, Tristram
poikani, että Marhaus herraa pidetään yhtenä maailman parhaimmista
ritareista, ja hän on Pyöreän pöydän ritari. En tiedä tässä maassa
ketään ritaria, joka kykenisi häntä vastaan taistelemaan.”

Silloin Tristram valitti, ettei häntä vielä oltu tehty ritariksi, ja
pyysi isältään lupaa mennä Mark kuninkaan luokse, jotta tämä tekisi
hänet ritariksi. Meliodas kuningas suostui mielellänsä, ja niin
Tristram valmistautui matkalle ja ratsasti Cornwalliin. Ja kun hän
saapui sinne, niin hän kuuli sanottavan, ettei kukaan ritari tahtonut
taistella Marhaus herran kanssa. Silloin hän meni Mark kuninkaan
luokse ja sanoi: “Herra, jos te annatte minulle ritarin arvon, niin
minä tahdon taistella Marhaus herran kanssa.”

“Kuka te olette ja mistä tulette?” sanoi kuningas.

“Herra, minä tulen Meliodas kuninkaan luota, jolla oli puolisona
teidän sisarenne; ja että minä olen jalosukuinen, sen te hyvin
tiedätte.”

Mark kuningas katsoi Tristramia ja näki, että tämä oli vielä vallan
nuori, mutta erinomaisen roteva ja jalomuotoinen.

“Jalo herra”, kuningas virkkoi, “mikä on teidän nimenne ja missä
olette syntynyt.”

“Herra”, hän virkkoi, “Tristram on minun nimeni ja Lyonessen maassa
minä olen syntynyt.”

“Hyvin puhuttu”, sanoi kuningas, “ja jos te tahdotte taistella tämän
taistelun, niin minä teen teidät ritariksi.”

“Juuri sen vuoksi, enkä minkään muun, minä tulinkin luoksenne”,
Tristram virkkoi, ja silloin Mark kuningas teki hänet ritariksi.

Marhaus herra kuuli, että Cornwallin kuningas oli löytänyt ritarin,
joka oli valmis taistelemaan hänen kanssaan viimeiseen saakka. “Hyvä
on”, hän sanoi sanansaattajalle, “mutta sanokaa Mark kuninkaalle,
että minä en taistele kenenkään ritarin kanssa, jollei hän ole
kuninkaallista sukua, se on joko kuninkaan tai kuningattaren poika,
taikka syntynyt prinssistä tai prinsessasta.”

Mark kuningas lähetti hakemaan Tristramia ja kertoi hänelle, mitä
Marhaus herra oli sanonut.

“Ilmoittakaa hänelle”, Tristram virkkoi, “että minä olen sekä isän
että äidin puolelta yhtä jaloa verta kuin hänkin. Sillä minä olen
Meliodas kuninkaan poika, syntynyt teidän omasta sisarestanne,
Elizabeth ladystä, joka kuoli metsään minun syntyessäni.”

“Oi, armas sisarenpoikani”, Meliodas kuningas huusi, “tervetultuasi
luokseni.”

Silloin Mark kuningas kaikessa kiireessä toimitti Tristram herralle
parhaimman ratsun ja parhaimmat varukset mitä kullalla ja hopealla
voitiin saada, ja hän lähetti sanan Marhaus herralle, että
korkeampisukuinen mies kuin hän oli valmiina taistelemaan hänen
kanssansa.




Oli sovittu, että taistelu taisteltaisiin eräällä saarella, jonka
luona Marhaus herran laiva oli ankkurissa. Niin Tristram herra
pantiin alukseen, sekä hän että hänen ratsunsa, ja mukaan pantiin
kaikkea mikä oli tarpeellista heille molemmille. Ja kun Mark kuningas
ja hänen parooninsa näkivät, kuinka nuori Tristram herra lähti
taistelemaan Cornwallin oikeuksien puolesta, niin ei ollut sitä arvon
miestä eikä naista, jonka silmä ei olisi vettynyt nähdessään niin
nuoren ritarin antautuvan vaaraan heidän tähtensä.

Kun Tristram herra saapui saarelle, niin hän katsoi sen toiselle
puolelle ja näki siellä kuusi laivaa ankkurissa ja maalla laivojen
varjossa näkyi jalo ritari, Irlannin Marhaus herra. Silloin Tristram
herra käski palvelijansa Gouvernailin viedä hänen ratsunsa maihin ja
auttaa häntä asestautumaan, ja kun hän istui aseissaan satulassa,
kilpi valmiina olallaan, niin hän käski Gouvernailin mennä takaisin
alukseen.

“Sulje minut enoni Mark kuninkaan suosioon”, hän virkkoi, “ja
pyydä häntä hautaamaan minun ruumiini niinkuin parhaaksi näkee,
jos kaatuisin taistelussa, ja tietäköön hän, että minä en ikinä
pelkuruudesta antaudu. Jos kaadun enkä pakene, silloin he eivät
menetä mitään veroa minun tähteni, ja jos niin kävisi, että pakenisin
tai antautuisin voittajan armoille, niin älköön enoni minulle ikinä
suoko kristillistä hautausta. Ja henkesi uhalla pysy sinä loitolla
tältä saarelta, kunnes näet että olen lyöty, tai saanut surmani,
taikka että minä olen voittanut tuon toisen ritarin.” Niin he
erkanivat haikeasti itkien.

Kun Marhaus herra näki Tristramin ja kuinka nuori hän oli, niin
hän surkutteli hänen uhkarohkeuttaan ja kehoitti häntä palaamaan
laivaansa. Sillä Englannin ja koko maailman parhaimmat ritarit olivat
Marhaus herran kanssa koetelleet voimiansa ja hän oli ne kaikki
voittanut.

Mutta Tristram herra vastasi, että hän ei voinut luopua aseleikistä,
jonka vuoksi hänet oli tehty ritariksi. Hän oli kuninkaan poika
ja kuningattaren synnyttämä ja hän oli luvannut enolleen Mark
kuninkaalle taistella viimeiseen saakka ja vapauttaa Cornwallin
tuosta vanhasta verosta.

“Ja tiedä, Marhaus herra, sepä juuri minua yllyttääkin taistelemaan
kanssasi, että sinua kutsutaan maailman uljaimmaksi ritariksi, ja
sinun suuri maineesi se juuri kiihoittaa minua koettelemaan voimiani
sinua vastaan, sillä en ole vielä kenenkään kunnon ritarin kera
otellut. Ja koska minä tänään sain ritariarvon, niin kiitän onneani,
joka suo minun taistella niin uljasta ritaria vastaan kuin sinä olet.
Ja tiedä, Marhaus herra, että minä koetan voittaa kunniaa sinun
kauttasi, ja vaikka en ole vielä voimiani koettanut, niin toivon
saavani niitä kohta näyttää sinun ruumiisi päällä ja vapauttavani
Cornwallin maan ikuisiksi ajoiksi kaikista veronmaksuista Irlannille.”

Kun Tristram oli sanonut sanottavansa, niin Marhaus herra taas puhui
tähän tapaan:

“Jalo ritari, koska sinä minun kauttani kunniaa haluat voittaa,
niin ilmoitan sinulle, että sinä et mitään menetä, jos sinä kestät
kolme iskua minun puoleltani; sillä monasti koeteltujen ja nähtyjen
urotekojeni tähden Arthur kuningas minut koroitti Pyöreän pöydän
ritariksi.”

Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja törmäsivät niin rajusti
yhteen, että he syöksivät kumpikin toisensa maahan, ratsuineen
päivineen. Marhaus herra iski ison haavan Tristramin kylkeen
peitsensä kärjellä, ja irtautuen ratsuistaan he paljastivat miekkansa
ja työnsivät kilvet eteensä ja sivaltelivat toisiaan kuin rajut ja
rohkeat miehet ainakin. Mutta kun he olivat taistelleet ison aikaa,
niin Tristram herra oli vereksempi ja väkevämpi, ja mahtavalla
iskulla hän löi miekkansa Marhaus herran päähän, niin että se
tunki läpi hänen kypärinsä ja teräspäähineensä ja halkaisi hänen
aivokoppansa, ja miekka jäi kiinni kypäriin, niin että kolmasti
Tristram herran täytyi sitä tempaista, ennenkuin hän sen sai irti.
Ja Marhaus herra lankesi maahan polvillensa, Tristramin säilän kärki
aivokopassaan. Sitten hän äkkiä hoipersi hänen jalkojensa juureen,
ja heittäen miekkansa ja kilpensä luotaan hän juoksi hoippuen
laivoilleen ja pakeni. Ja Tristram herralle jäi Marhaus herran miekka
ja kilpi.

Niin Marhaus herra seurueineen lähti Irlantiin. Ja heti kun hän
saapui lankonsa Anguish kuninkaan luokse, hän tutkitutti haavansa.
Ja hänen päästään löytyi kappale Tristram herran miekasta, eivätkä
ketkään haavurit eivätkä lääkärit saaneet sitä sieltä pois, niin että
Marhaus herra kuoli. Mutta hänen kuolemansa jälkeen hänen sisarensa,
Irlannin kuningatar, säilytti aina luonaan sitä miekan kappaletta,
sillä hän oli päättänyt kostaa, milloin ikinä vain voisi.

Continue Reading

Tristramin lapsuus

“Poika”, hän virkkoi, “sun nimes’ olkoon surun;
Tristram se olkoon mun kuoloni tähden.”
Niin hän virkkoi ja metsään synkkään kuoli.
Murheeseen mustaan puolison jätti.

Oli kerran kuningas nimeltä Meliodas, ja hän oli Lyonessen maan
valtias, ja tämä kuningas Meliodas oli niin jalo ritari kuin kukaan
siihen aikaan elävistä. Hänen vaimonsa oli Cornwallin kuninkaan
Markin sisar; hänen nimensä oli Elizabeth, ja hän oli sekä hyvä
että kaunis. Siihen aikaan hallitsi Arthur kuningas ja hän oli koko
Englannin, Walesin ja Skotlannin ja monen muun valtakunnan kuningas.
Monessa seudussa oli kyllä monta kuningasta, mutta he olivat kaikki
saaneet maansa Arthur kuninkaalta. Sillä Walesissa oli kaksi
kuningasta ja pohjoisessa oli monta kuningasta; ja Cornwallissa ja
lännessä oli kaksi kuningasta; samoin Irlannissa oli kaksi tai kolme
kuningasta; mutta kaikki he olivat Arthur kuninkaan vasalleja.

Meliodas kuninkaan vaimo oli hyvä ja lempeä nainen, ja hän rakasti
suuresti puolisoansa, ja tämä samoin häntä, ja he elivät sangen
onnellisina yhdessä. Mutta siinä maassa oli muuan lady, joka oli
kovasti kiukuissaan, sillä hän olisi itse jo aikoja sitten tahtonut
päästä Meliodas kuninkaan puolisoksi, vaikk’ei tämä koskaan ollut
häntä rakastanut. Eräänä päivänä kun kuningas meni metsästämään, tuo
lady saattoi hänen taikojensa avulla ajamaan takaa hirveä, kunnes
hän saapui eräälle vanhalle linnalle, ja siellä kuningas joutui tuon
häijyn ladyn vangiksi.

Kun Elizabeth kuningattaren puoliso ei palannut, niin hän oli aivan
tulla hulluksi surusta, ja hän otti erään kamarirouvan mukaansa ja
riensi metsään kuningasta etsimään.

Ja siellä, keskellä tuota kylmää ja kolkkoa metsää, syntyi pieni
poika, mutta kuolema tuli äitiraukan luo. Ja kun kuningatar näki
ettei mikään auttanut, vaan että hänen täytyi kuolla ja jättää tämä
maailma, niin hän kävi kovin surulliseksi.

“Kun te näette minun puolisoni, Meliodas kuninkaan, niin sulkekaa
minut hänen suosioonsa”, hän sanoi kamarirouvallensa, “ja kertokaa
hänelle, mitä minä täällä rakkaudesta häneen olen kärsinyt ja kuinka
minun täytyy tänne kuolla keneltäkään apua saamatta. Ja ilmoittakaa
hänelle, että minua suuresti surettaa että minun täytyy jättää tämä
maailma ja hänet, älköön hän sentähden minua unhoittako. Ja näyttäkää
nyt minulle pieni lapseni, jonka vuoksi minä olen kaiken tämän tuskan
kärsinyt.” Ja kun hän näki lapsen, niin hän sanoi hellästi leikkiä
laskien: “voi pikku poikani, sinä olet tappanut äitisi, ja senvuoksi
sinusta, joka olet murhaaja niin nuorena, varmaankin tulee miehekäs
mies aikoinasi.” Sitten hän käski kamarirouvaa hartaasti pyytämään,
että Meliodas kuningas antaisi lapselle nimeksi “Tristram” — se
merkitsee niin paljo kuin: “surussa syntynyt.”

Ja sen sanottuaan kuningatar kuoli.

Kamarirouva pani hänet suuren puun varjoon ja peitti lapsen niin
hyvin kuin taisi kylmää vastaan. Sillä hetkellä saapuivat paikalle
paroonit, jotka olivat lähteneet kuningatarta hakemaan, ja kun
he näkivät että hän oli kuollut, ja kuvittelivat mielessään että
kuningaskin oli saanut surmansa, niin muutamat heistä tahtoivat
tappaa lapsenkin, niin että he olisivat päässeet Lyonessen maan
herroiksi.

Mutta kamarirouva rukoili niin kauniisti lapsen puolesta, että
useimmat paroonit eivät siihen suostuneet.

Sitten he kantoivat kuningatarvainajan kotiin, ja suuresti häntä
murehdittiin.

Sillävälin Merlin, tuo suuri tietäjä, vapautti Meliodas kuninkaan
vankeudesta kuningattaren kuoleman jälkeisenä aamuna, ja kun kuningas
palasi kotia, niin useimmat paroonit iloitsivat. Mutta sitä surua,
mihin kuningattaren kuolema kuninkaan saattoi, sitä ei yksikään kieli
voi kertoa.

Kuningas piti hänelle komeat maahanpaniaiset, ja sitten hän kastatti
lapsen, niinkuin hänen vaimonsa ennen kuolemaansa oli määrännyt; ja
hän antoi sille nimeksi “Tristram” — lapsi, joka on surussa syntynyt.

Seitsemän vuotta Meliodas kuningas murehti vaimoansa, ja koko sen
ajan pientä Tristramia hoidettiin hyvin.

Mutta sitten tapahtui, että Meliodas kuningas nai Brittanyn herttuan
Howellin tyttären. Ennen pitkää uusi kuningatar sai itsekin lapsia,
ja hänessä herätti kateutta ja häntä suututti, että hänen omat
lapsensa eivät saisi omistaa Lyonessen maata, ja senvuoksi hän mietti
miten hän saisi surmatuksi nuoren Tristramin. Niin hän pani myrkkyä
hopeamaljaan ja asetti sen siihen huoneesen, jossa Tristram ja hänen
lapsensa yhdessä leikkivät, siinä tarkoituksessa että Tristram joisi
siitä kun hänen tulisi jano. Mutta kävikin niin että kuningattaren
oma pieni poika huomasi myrkkymaljan ja luuli että siinä oli hyvää
juotavaa, ja janoissaan kun oli, hän tyhjensi sen suurella halulla ja
kuoli äkkiä siihen paikkaan.

Kun kuningatar kuuli poikansa kuolemasta, niin voitte mielessänne
kuvitella kuinka surulliseksi hän kävi. Mutta kuningas ei ensinkään
aavistanut puolisonsa kavaluutta. Mutta lapsensa kuolemastakaan
huolimatta kuningatar ei sentään tahtonut luopua ilkeästä
aikeestansa, vaan uudestaan hän otti enemmän myrkkyä ja pani maljaan.




Sattumalta Meliodas kuningas silloin näki tuon myrkytetyn viinin, ja
kun hän oli kovin janoissaan, niin hän otti maljan juodakseen siitä.
Mutta juuri kun hän oli juomaisillaan, kuningatar huomasi sen ja hän
juoksi kuninkaan luokse ja tempasi äkkiä maljan hänen kädestänsä.

Kuningas ihmetteli kovin, miksi hän niin teki, ja muisti sitten
kuinka hänen poikansa oli äkkiä kuollut myrkystä. Silloin hän otti
kuningatarta kädestä ja virkkoi:

“Sinä kavala petturi, sinun pitää sanoa minulle, mitä lajia juomaa
tämä on, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.” Ja niin sanoessaan hän
paljasti miekkansa.

“Voi armoa, herrani”, kuningatar huusi, “minä kerron teille kaikki.”

Sitten hän kertoi, kuinka hän olisi tahtonut tappaa Tristramin, niin
että hänen omat lapsensa olisivat saaneet periä maan.

“Vai niin”, kuningas virkkoi, “tästä laki teitä rangaiskoon.”

Paroonien kokouksessa tuo häijy kuningatar tuomittiin poltettavaksi,
ja iso rovio rakennettiin. Mutta kun kuningatar jo oli roviolla ja
hänen piti kärsiä rangaistuksensa, niin nuori Tristram polvistui
Meliodas kuninkaan eteen ja pyysi, että tämä lupaisi hänelle yhden
asian.

“Mielelläni sen teen”, kuningas virkkoi.

“Antakaa siis minulle”, nuori Tristram sanoi, “äitipuoleni,
kuningattaren, henki.”

“Sitä pyytäessäsi et tee oikein, sillä sinun pitäisi oikeutta myöten
häntä vihaaman, sillä hän olisi sinut surmannut, jos hän vain olisi
saanut tahtonsa täytetyksi; ja sinun tähtesi on kaikkein viisainta
että hän kuolee.”

“Herra”, Tristram virkkoi, “minä rukoilen teitä, antakaa hänelle
armossanne anteeksi, ja mitä minuun tulee, niin Jumala antakoon
hänelle anteeksi, niinkuin minä olen antanut! Ja koska teidän
korkeutenne suvaitsi suostua minun pyyntööni, niin minä rukoilen
teitä Jumalan rakkauden tähden pitämään lupauksenne.”

“Koska niin on asianlaita, niin tahdon antaa hänen henkensä teidän
käsiinne”, kuningas virkkoi. “Minä annan hänet teille. Menkää
roviolle ja ottakaa hänet ja tehkää hänelle mitä tahdotte.”

Niin Tristram meni roviolle ja pelasti kuninkaan määräyksestä
kuningattaren kuolemasta.

Pitkään aikaan Meliodas kuningas ei tahtonut olla missään tekemisissä
kuningattaren kanssa, mutta viimein nuoren Tristramin hyvästä
vaikutuksesta hän teki sovinnon vaimonsa kanssa. Eikä kuningatar
koskaan unhoittanut, kuinka hyvä Tristram oli ollut häntä kohtaan,
vaan rakasti hellästi Tristramia senjälkeen.

Continue Reading

Haukan kavaluus

Sitten Lancelot herra ratsasti läpi monen oudon seudun, yli soiden
ja halki laaksojen, kunnes hän sattumalta saapui kauniille linnalle,
ja kun hän kulki linnan ohi, niin hän luuli kuulleensa kahden
kellon soivan. Silloin hän huomasi haukan, joka tuli lentäen hänen
päänsä yläpuolella. Se lensi korkeaa jalavaa kohden, ja sen koipien
ympärille oli kiedottu pitkät nauhat, ja kun se lensi jalavaan, niin
nauhat takertuivat jalavan haaraan. Ja kun se olisi taas lähtenyt
lentoon, niin se jäi riippumaan kiinni koivistansa, ja Lancelot herra
näki kuinka se riippui, ja häntä säälitti tuo kaunis haukka.

Sillävälin tuli muuan lady linnasta ja huusi:

“Voi Lancelot, Lancelot, sinä joka olet kaikkien ritarien kukka, auta
minua saamaan takaisin haukkani, sillä jos minun haukkani hukkuu,
niin minun herrani surmaa minut. Sillä minä pidin tuota haukkaa, ja
se livahti minun käsistäni, ja jos minun mieheni saa sen tietää, niin
hän kiivaudessaan tappaa minut.”

“Mikä on teidän miehenne nimi?” Lancelot virkkoi.

“Herra”, nainen virkkoi, “hänen nimensä on Phelot herra, ja hän on
Pohjois-Walesin kuninkaan ritareita.”

“No niin, jalo rouva, koska te tunnette minun nimeni ja pyydätte
minua ritariuteni nimessä teitä auttamaan, niin tahdon tehdä
voitavani saadakseni kiinni teidän haukkanne. Mutta minä olen huono
kiipeejä ja tuo puu on sangen korkea ja vain harvoista oksista
minulla on apua.”

Sitten Lancelot herra hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa kiinni samaan
puuhun ja pyysi ladyä auttamaan varuksia hänen päältään. Ja kun
Lancelot herra oli saanut yltään kaikki aseensa, niin hän riisui
kaikki vaatteensakin, paitsi paidan ja housut, ja voimakkain ottein
ja taitavasti hän kiipesi haukan luo ja sitoi nauhat ison lahon oksan
ympärille ja heitti sen ja haukan maahan.

Silloin lady heti otti haukan käsiinsä. Ja yht’äkkiä karkasi
metsiköstä esiin Phelot herra, hänen miehensä, aseissa kiireestä
kantapäähän asti ja paljastettu miekka kädessä.

“Oi ritari, Lancelot, nyt olen sinut saanut käsiini, niinkuin
tahdoin”, hän huusi ja pysähtyi puun juurelle iskeäkseen häntä
miekallansa.

“Voi lady”, Lancelot herra virkkoi, “minkätähden te minut petitte?”

“Hän teki vain niinkuin minä hänen käskin tehdä”, Phelot herra
virkkoi, “eikä nyt mikään sinua auta, vaan nyt sinun hetkesi on
tullut, sillä sinun pitää kuoleman.”

“Se olisi sinun häpeäsi”, Lancelot herra virkkoi, “sinäkö asestettu
ritari kavalasti surmaisit aseettoman miehen!”

“Ei tässä armotkaan auta”, Phelot herra virkkoi, “auta sentähden
itseäsi jos voit.”

“Totisesti”, Lancelot virkkoi, “itsellesi sinä sillä häpeätä tuotat.
Mutta koska sinä et tahdo toisin tehdä, niin anna minulle edes
varukseni ja ripusta miekkani puun oksaan, niin että sen siitä saan,
ja tee sitten parastasi ja surmaa minut jos voit.”

“Enpä toki”, Phelot herra sanoi, “sillä minä tunnen sinut paremmin
kuin luuletkaan. Sentähden sinä et saa mitään aseita, jos minä vain
voin sen estää.”

“Voi!” Lancelot herra huudahti, “että ritarin täytyy kuolla
aseetonna!”

Sitten hän katsoi yllensä ja allensa, ja päänsä päällä hän näki ison
lehdettömän oksan, josta haaraantui muita oksia, ja sen hän katkaisi
puun rungosta. Sitten hän tuli alemmaksi ja tarkasti missä hänen
ratsunsa seisoi ja yht’äkkiä hän hyppäsi sen taakse. Phelot herra
tavoitti häntä kiivaasti miekallaan ja luuli osanneensa häneen. Mutta
Lancelot herra väisti iskun puun oksalla ja läimäytti sillä Phelot
herraa pään seuduille, niin että hän vaipui tainnoksissa maahan.
Silloin Lancelot otti Phelot herran miekan tämän kädestä ja löi
poikki hänen päänsä.




“Voi, miksi sinä surmasit minun mieheni?” huusi lady.

“Ei minussa ole syytä”, Lancelot virkkoi, “sillä viekkaudella
ja kavaluudella te koetitte minua surmata ja nyt olette saaneet
rangaistuksenne molemmat.”

Silloin lady vaipui tainnoksiin ja oli kuin kuollut.

Lancelot herra otti kaikki varuksensa niin hyvin kuin taisi ja
pani joutuin ylleen, sillä hän pelkäsi uutta päällekarkausta, kun
ritarin linna oli niin lähellä. Ja niin nopeasti kuin suinkin hän
otti ratsunsa ja lähti, kiittäen Jumalaa, että oli selvinnyt siitä
seikkailusta.

Kaksi päivää ennen helluntaijuhlaa hän palasi kotia, ja kuningas ja
koko hovi riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Kun ne neljä ritaria,
joiden kanssa hän oli metsässä taistellut, näkivät hänen tulevan
Kay herran varuksissa, niin he heti tunsivat, että hän se heidät
oli yhdellä ainoalla peitsellä maahan syössyt, ja he hymyilivät ja
naureskelivat kovin keskenään. Ja kaikki ritarit, joita Turquine
herra oli pitänyt vankeudessa, saapuivat joukottain kotiin, ja kaikki
he ylistivät ja kunnioittivat Lancelot herraa. Kun Gaheris herra
kuuli heidän puhuvan, niin hän sanoi: “Minä näin koko taistelun
alusta loppuun saakka”, ja hän kertoi Arthur kuninkaalle, kuinka
se oli käynyt ja kuinka Turquine herra oli väkevin ritari mitä hän
milloinkaan oli nähnyt, Lancelot herraa lukuunottamatta. Ja lähes
kuusikymmentä ritaria kantoi siellä Lancelot herralle kiitostansa.

Sitten Kay herra kertoi kuninkaalle, kuinka Lancelot herra oli
pelastanut hänet, kun hän oli joutumaisillaan surman suuhun yön
pimeydessä sen kartanon ulkopuolella, jossa Lancelot herra oli yötä;
ja kuinka tämä oli käskenyt ritarien antautua Kay herralle eikä
itsellensä. Ja siinä nuo ritarit olivat, kaikki kolme, ja kantoivat
kiitostansa.

“Ja kautta kunniani”, Kay herra virkkoi, “koska Lancelot herra otti
minun haarniskani ja jätti minulle omansa, niin minä sain ratsastaa
rauhassa, eikä kukaan tahtonut koskea minuun.”

Sitten saapuivat myös nuo kolme ritaria, jotka taistelivat pitkällä
sillalla Lancelotia vastaan, ja he tahtoivat antautua Kay herralle.
Mutta Kay ei ottanut heidän antautumistaan vastaan, vaan sanoi ettei
hän koskaan ollut heidän kanssaan taistellut.

“Mutta minä tahdon keventää teidän mieliänne”, hän virkkoi; “tuolla
on Lancelot herra, joka teidät voitti.”

Ja kun he sen kuulivat, niin he riemastuivat.

Sitten Meliot de Logres tuli kotiin ja kertoi Arthur kuninkaalle,
kuinka Lancelot herra oli pelastanut hänet kuolemasta uhmaamalla
ennen tuntemattomia vaaroja ja Vaarojen kappelin ilkeitä taikoja.

Ja kaikki hänen tekonsa tulivat tunnetuiksi, — kuinka neljä
kuningatarta, jotka olivat ilkeitä velhoja, pitivät häntä vankeudessa
ja kuinka Bagdemagus kuninkaan tytär hänet pelasti. Samoin
kerrottiin kaikki ne aseteot, jotka Lancelot herra oli tehnyt niissä
turnajaisissa, joissa taistelivat nuo molemmat kuninkaat, nimittäin
Pohjois-Walesin kuningas ja Bagdemagus kuningas.

Niin että siihen aikaan Lancelot herralla oli mainioin nimi kaikkien
ritarien joukossa maan päällä, ja sekä ylhäiset että alhaiset pitivät
häntä kaikkein suurimmassa kunniassa.

Continue Reading