Vaarojen kappeli ja häijy velho

Kay herran varuksiin puettuna Lancelot herra ratsasti pitkän aikaa
isossa metsässä, ja viimein hän saapui tasangolle, joka oli täynnä
kauniita jokia ja niittyjä. Edessään hän näki pitkän sillan ja
sillalla kolme eriväristä silkistä ja santelipuusta tehtyä telttaa.
Telttojen ulkopuolella riippui kolme valkoista kilpeä peitsien
kahvapäissä, ja pitkiä peitsiä oli pystytetty telttojen ympärille, ja
jokaisen teltan ovessa seisoi asemies. Lancelot herra kulki niiden
ohi eikä sanonut sanaakaan.

“Kas tuolla kulkee tuo kopea Kay herra”, sanoivat ritarit, joille
teltat kuuluivat. “Hänen mielestään ei kukaan ritari vedä hänelle
vertoja, vaikka päinvastoin on usein nähty käyvän.”

“Kautta kunniani, minäpä karkaan hänen kimppuunsa, koska hän on niin
ylen kopea”, sanoi yksi ritareista, “ja saatte nähdä kuinka minä
häntä pitelen.” Ja hän asestautui ja ratsasti rivakasti Lancelotin
jälkeen ja kutsui häntä taisteluun.

Mutta Lancelot herra kaatoi hänet maahan, ratsuineen päivineen, ja
sitten kun molemmat toiset ritarit tulivat veljensä avuksi, niin hän
löi heidätkin. Yksi heistä hyppäsi silloin pystyyn aivan verisin päin
ja ryntäsi suoraan Lancelot herraa kohden.

“No, anna jo olla”, Lancelot virkkoi, “minä en ollut silloin kaukana
sinusta, kun sinut lyötiin ritariksi, Raynold herra, ja minä tiedän
sinut myös kunnon ritariksi, eikä minua haluta sinua surmata.”

“Suur’ kiitos hyvyydestänne”, Raynold herra virkkoi, “ja minä
uskallan sanoa omasta ja veljieni puolesta, että me mielellämme
antaudumme teille, jos me saamme tietää teidän nimenne, sillä me
näemme kyllä, että te ette ole Kay herra”.

“Sen asian laita olkoon kuinka hyvänsä”, Lancelot vastasi, “sillä
teidän tulee antautua Guinevere kuningattarelle. Katsokaa, että
saavutte hänen luokseen helluntaipäiväksi ja antautukaa hänen
armoillensa ja sanokaa että Kay herra teidät lähettää.”

Silloin ritarit vannoivat niin tekevänsä, ja Lancelot herra jatkoi
matkaansa.

Ratsastaessaan pitkin synkkää metsää hän saapui aukeamaan ja näki
siellä neljä ritaria tammen alla. Ne olivat kaikki Arthur kuninkaan
hovista, ja Lancelot herra tunsi heidät kaikki — ne olivat:
Sagramour le Desirous, Ector de Maris, Gawaine herra ja Uwaine herra.
Kun he näkivät Lancelotin ja hänen varuksensa, niin he luulivat,
että hän oli Kay herra, ja päättivät ruveta hänen kanssaan otteluun
koetellakseen hänen voimiansa. Mutta Lancelot herra kävi vuoronperään
kaikkien heidän kimppuunsa ja kaatoi heidät kaikki ja jatkoi
matkaansa naureskellen.

“Mitäs te sanotte tästä teosta”, Gawaine virkkoi, “että yksi peitsi
on kaatanut meidät neljä.”

“Piru hänet periköön”, sanoivat he kaikki, “sillä hän on sangen
väkevä mies.”

“Kyllä häntä saattaakin sanoa väkeväksi mieheksi”, Gawaine virkkoi,
“sillä minä uskallan panna pääni pantiksi, että hän on Lancelot
herra, minä tunnen hänet ratsastuksestaan. Antaa hänen mennä, sillä
kun saavumme hoviin, niin saamme kuulla.”

Lancelot ratsasti taas kauan aikaa synkkää metsää ja viimein hän
näki mustan koiran nuuskivan pitkin maata, ikäänkuin se olisi ollut
haavoittuneen hirven jäljillä, ja silloin Lancelot herra näki maassa
verisen jäljen. Niin hän ratsasti koiran perässä, ja se katsoi vähän
väliä taakseen. Se meni ison suon poikki, ja Lancelot seurasi sitä,
ja sitten hän näki vanhan kartanon, ja sinne koira juoksi sillan
yli, joka oli vanha ja heikko. Lancelot herra tuli isoon halliin ja
keskellä hallia hän näki makaamassa kuolleen ritarin, jalonnäköisen
miehen, ja koira nuoli hänen haavojansa.

Silloin astui halliin muuan lady itkien ja väännellen käsiänsä.

“Oi ritari”, hän huusi, “liian paljo murhetta sinä olet minulle
tuottanut!”

“Miksi te niin sanotte?” Lancelot herra virkkoi. “Minä en ole tälle
ritarille koskaan tehnyt mitään pahaa, sillä tänne toi minut tuo
koira verisiä jälkiä pitkin. Sentähden jalo lady, älkää olko minulle
vihoissanne, sillä minä olen suuresti suruissani teidän murheenne
tähden.”

“Totisesti, herra”, nainen virkkoi, “minä tiedän että te ette
ole minun puolisoani surmannut, sillä se, joka teki sen teon, on
vaikeasti haavoitettuna eikä arvattavasti koskaan parane, — siitä
minä olen pitävä huolta.”

“Mikä oli teidän puolisonne nimi?” Lancelot herra kysyi.

“Herra”, nainen virkkoi, “häntä kutsuttiin Gilbert herraksi ja hän
oli parhaimpia ritareita maan päällä, enkä minä tiedä sen nimeä, joka
hänet surmasi.”

“Jumala teitä lohduttakoon ja auttakoon”, Lancelot herra virkkoi, ja
niin hän lähti.

Sitten hän meni taas metsään ja siellä hän kohtasi erään neidon, joka
tunsi hänet hyvin.

“Mikä onnellinen kohtaus, jalo herra!” sanoi neito, “minä pyydän ja
rukoilen sinua ritariutesi nimessä, auta minun veljeäni, joka on
vaikeasti haavoitettuna. Sillä tänä päivänä hän taisteli Gilbert
herran kanssa ja surmasi hänet rehellisessä taistelussa ja siinä
minun veljeni vaikeasti haavoittui. Ja tässä läheisessä linnassa asuu
muuan lady, velhonainen, ja hän sanoi minulle tänä päivänä että minun
veljeni haavat eivät parane, ennenkuin minä tapaan ritarin, joka
suostuu menemään Vaarojen kappeliin, ja sieltä hän löytää miekan ja
verisen vaipan, johon Gilbert herra oli käärittynä. Ja tuo miekka ja
tuon vaipan palanen parantaisivat minun veljeni haavat.”

“Tämäpä on ihmeellistä”, Lancelot virkkoi, “mutta mikä on teidän
veljenne nimi?”

“Herra”, neito sanoi, “Meliot de Logres on hänen nimensä.”

“Se surettaa minua”, Lancelot virkkoi, “sillä hän on Pyöreän pöydän
ritareita, ja häntä auttaakseni teen kaikki mitä voin.”

“Silloin, herra”, virkkoi neito, “seuratkaa tätä valtatietä, niin se
vie teidät Vaarojen kappeliin, ja minä odotan tässä, kunnes Jumala
lähettää teidät takaisin; ja jos te ette onnistu, niin minä en tiedä
ainoatakaan ritaria maan päällä, joka saattaisi suorittaa tämän
seikkailun.”




Niin Lancelot herra lähti, ja kun hän saapui Vaarojen kappelille,
niin hän hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa pieneen porttiin.

Heti kun hän astui kirkkopihaan, niin hän näki useita komeita kilpiä
alassuin maassa, ja useita niistä kilvistä Lancelot herra oli ennen
nähnyt ritarien kantavan.

Silloin hän näki ympärillään seisovan kolmekymmentä isoa ritaria,
jokainen kolmea jalkaa pitempi kuin kukaan, jonka hän oli nähnyt, ja
kaikki ne kiristelivät hampaitansa ja irvistivät Lancelot herralle.
Kun hän näki heidän käytöksensä, niin häntä pelotti suuresti ja
hän nosti kilpensä eteensä ja otti miekan käteensä ja valmistautui
taistelemaan. Ja kaikki nuo ritarit olivat puetut mustiin
haarniskoihin ja kilvet olivat koholla ja miekat paljastettuina.
Mutta kun Lancelot herra lähti kulkemaan heidän keskitsensä, niin he
väistyivät molemmin puolin ja antoivat hänelle tietä, ja siitä hänen
rohkeutensa taas kasvoi ja hän astui kappeliin.

Siellä hän ei nähnyt mitään muuta valoa kuin himmeän lampun palavan,
ja sitten hän huomasi kuolleen ruumiin, joka oli käärittynä
silkkivaippaan.

Lancelot herra kumartui ja leikkasi kappaleen vaipasta, ja silloin
hänestä tuntui kuin maa olisi vavahtanut, ja siitä hän pelästyi.
Sitten hän näki kauniin miekan kuolleen ritarin vieressä, ja hän otti
miekan käteensä ja meni ulos kappelista.

Tuskin oli hän astunut ulos kappelin pihalle, kun kaikki ritarit
alkoivat julmistuneina puhua:

“Ritari, Lancelot herra, pane pois tuo miekka kädestäsi, taikka sinä
olet kuoleman oma!”

“Joko elän tai kuolen”, Lancelot virkkoi, “niin suuret sanat eivät
saa minua siitä luopumaan. Taistelkaa siitä, jos tahdotte!” Ja niin
hän tunkeusi heidän lävitsensä.

Kappelin pihan ulkopuolella kohtasi hän kauniin neidon, joka virkkoi:

“Lancelot herra, heitä tuo miekka taaksesi, taikka sinä olet kuoleman
oma!”

“Ei pyynnöt eikä rukoukset saa minua siitä luopumaan”, Lancelot
virkkoi.

“Vai ei”, neito virkkoi, “jos sinä olisit heittänyt pois tuon miekan,
niin sinä et enää ikinä olisi saanut nähdä Guinevere kuningatarta.”

“Sittenhän olisin hullu, jos sen heittäisin”, Lancelot virkkoi.

“No, ritari kulta”, neito virkkoi, “anna minulle edes yksi suudelma.”

“Enpä toki”, Lancelot virkkoi, “siitä Jumala minua varjelkoon!”

“No niin, herra”, neiti virkkoi, “jos sinä olisit suudellut minua,
niin sinun viimeinen hetkesi olisi lyönyt. Mutta voi minua”, hän
virkkoi, “nyt olen hukkaan nähnyt kaiken tämän vaivan. Sillä
minä laitoin tuon kappelin sinun tähtesi. Ja tiedä nyt, Lancelot
herra, että minä olen sinua rakastanut seitsemän vuotta, mutta ei
kenenkään naisen ole suotu saada sinun rakkauttasi, paitsi Guinevere
kuningattaren. Ja koska minä en voinut saada sinua elävänä, niin
minulla ei ollut suurempaa iloa tässä maailmassa kuin saada sinun
kuollut ruumiisi. Minä olisin sen balsamoinut ja säilyttänyt sitä ja
pitänyt sitä luonani kaiken elämäni ajan, ja joka päivä minä olisin
sinua suudellut Guinevere kuningattaren kiusalla.”

“Hyvin sinä puhut”, Lancelot herra virkkoi. “Jumala varjelkoon minua
sinun kavaloista vehkeistäsi!”

Ja samalla hän otti ratsunsa ja lähti.

Ja kun Lancelot herra oli lähtenyt, niin tuo neito vaipui niin
suureen suruun, että hän kuoli ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut.
Ja hänen nimensä oli Hellawes, ja hän oli velho ja Nigramousin linnan
lady.

Pian Lancelot herra tapasi Meliot herran sisaren ja kun tyttö näki
hänet, niin hän taputti käsiänsä ja itki ilosta, ja sitten he
ratsastivat läheiseen linnaan, jossa Meliot herra makasi.

Heti kun Lancelot herra näki hänet, niin hän tunsi hänet Arthur
kuninkaan ritariksi, mutta Meliot herra oli kalmankalpea paljosta
veren vuotamisesta. Silloin Lancelot juoksi hänen luokseen ja
kosketti hänen haavojaan Gilbert herran miekalla ja pyyhki niitä sen
vaipan kappaleella, johon Gilbert herra oli ollut käärittynä, ja heti
Meliot herra parani ja nousi ylös terveempänä ja voimakkaampana kuin
hän koskaan elämässään oli ollut.

Sitten iloittiin ja riemuittiin ja Lancelot herraa kestittiin
parhaan mukaan. Ja kun Lancelot seuraavana aamuna lähti, niin hän
käski Meliot herran kiirehtimään Arthur kuninkaan hoviin, sillä
helluntaijuhla läheni, ja siellä hän oli tapaava Meliot herran, jos
Jumala niin salli.

Continue Reading

Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä

Lancelot herra ratsasti neidon keralla, niinkuin hän oli luvannut,
auttaakseen häntä tuota ilkeätä ritaria vastaan, joka ryöväili ja
kiusasi kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia.

“Hän on häpeäksi koko ritarikunnalle ja valansa rikkoja”, Lancelot
sanoi, “ja se on synti että hän saa elää. Mutta hyvä neito,
ratsastakaa te edellä; minä pysyttelen piilossa ja jos hän teitä
häiritsee tai ahdistaa, niin minä tulen teidän avuksenne ja opetan
hänelle ritarin tapoja.”

Niin tyttö ratsasti hiljakseen eteenpäin valtatietä pitkin.

Pian ajaa karautti metsästä tuo ilkeä ritari, ja hänen asemiehensä
oli hänen mukanaan, ja hän otti neidon hevosen selästä ja neito
kirkasi.

Silloin Lancelot herra tuli täyttä karkua paikalle.

“Ohoi sinä rietas konna ja ritariuden häpäisijä!” hän huusi. “Kuka
sinut on opettanut ahdistamaan ladyjä ja aatelisnaisia?”

Kun ritari kuuli tuon läksytyksen, niin hän ei vastannut sanaakaan,
vaan veti miekkansa ja ratsasti Lancelot herraa kohden. Silloin
Lancelot otti peitsensä ja paljasti miekkansa ja antoi ritarille
sellaisen iskun kypäriin, että hänen päänsä halkesi kurkkuun asti.

“Nyt sinä olet saanut palkkasi, jonka jo kauan sitten olit ansainnut,
ja se on totta”, neito silloin virkkoi. “Sillä samoin kuin Turquine
herra vaani ja surmasi ritareita, niin tämä ritari väijyi ja surmasi
ladyjä ja neitiä ja aatelisnaisia; ja hänen nimensä oli Villinmetsän
herra Peris.”

“No, neito”, Lancelot virkkoi, “tahdotteko minulta vielä jotain
palveluksia.”

“En, herra, en tällä kertaa”, neito virkkoi, “vaan Kristus teitä
varjelkoon, minne ikinä menettekin! Sillä kohteliain ritari te olette
ja lempein ja ystävällisin kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia kohtaan
kaikista ritareista maan päällä.”

Ja niin neito ja Lancelot herra erosivat.

Sitten Lancelot herra ratsasti pitkin synkkää metsää kaksi päivää ja
enemmänkin, ja kova oli hänen leposijansa. Kolmantena päivänä hän
ratsasti pitkän sillan yli, ja silloin äkkiä hänen päälleen karkasi
kauheannäköinen moukka, joka iski hänen ratsuaan turpaan niin että
se nousi takajaloilleen, ja kysyi Lancelotilta, kuinka hän ratsasti
sillan yli ilman hänen lupaansa.

“Miksipä minä en ratsastaisi tätä tietä?” Lancelot herra sanoi.

“Sinulla ei ole valitsemisen varaa”, moukka sanoi ja tavoitti häntä
isolla raudoitetulla nuijalla.

Silloin Lancelot herra paljasti miekkansa ja väisti iskun ja halkaisi
ilkiön pään.

Sillan päässä oli kaunis kylä, ja kaikki kansa, miehet ja naiset,
huusivat Lancelot herralle.

“Jopa teit teon joka sinut turmioon vie, sillä sinä surmasit meidän
linnamme pääportinvartijan.”

Lancelot ei välittänyt heidän sanoistaan, vaan meni suoraan linnaan.
Ja kun hän saapui sinne, niin hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja
sitoi sen linnanmuurissa olevaan renkaaseen. Ja muurin sisäpuolella
hän näki kauniin viheriän pihan ja sinne hän meni, sillä se oli hänen
mielestänsä sopiva taistelukentäksi. Ja hän katseli ympärilleen ja
näki ovissa ja akkunoissa paljo ihmisiä, jotka huusivat:

“Jalo ritari, sinä olet turman tiellä!”

Ja pian hyökkäsi hänen päälleen kaksi isoa jättiläistä, jotka
olivat sangen lujasti asestettuja, paitsi että heidän päänsä olivat
paljaina, ja heillä oli kauheat nuijat käsissään. Heilahduttaen
kilpensä eteensä Lancelot herra torjui toisen jättiläisen nuijan
iskun ja halkaisi hänen päänsä miekallaan. Kun toinen jättiläinen
näki sen, niin hän läksi juoksemaan pakoon kuin hullu, mutta Lancelot
juoksi hänen peräänsä minkä ennätti ja iski häntä miekallaan
hartioihin ja tappoi hänet.

Sitten Lancelot meni linnan halliin ja siellä tuli häntä vastaan
kuusikymmentä ladyä ja neitoa, jotka kaikki polvistuivat hänen
eteensä ja kiittivät Jumalaa ja häntä pelastuksestansa.

“Sillä, herra”, he virkkoivat, “me olemme useimmat olleet täällä
vankeina seitsemän vuotta ja me olemme valmistaneet kaikellaisia
silkkikankaita ruokamme edestä, ja me olemme kaikki korkeasukuisia
aatelisnaisia. Siunattu olkoon se hetki, jolloin sinä synnyit, sillä
sinä olet tehnyt jaloimman teon, mitä milloinkaan kukaan ritari
on tehnyt, ja sen me tahdomme pitää muistossamme. Ja me pyydämme
kaikki, että sinä sanoisit meille nimesi, että me voisimme kertoa
ystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta.”

“Ihanat neidot”, Lancelot virkkoi, “minun nimeni on Järven herra
Lancelot.”

“Ah, herra”, naiset virkkoivat, “tottakai sinä se oletkin, sillä
niinkuin arvelimmekin, ei paitsi sinua kukaan ritari olisi noita
kahta jättiläistä voittanut. Moni kunnon ritari kyllä koetti, mutta
surmansa täällä sai, ja monta kertaa me toivoimme sinun tulevan,
sillä nuo jättiläiset eivät pelänneet ketään muuta kuin sinua.”

“No nyt te voitte sanoa ystävillenne, kuinka ja ken teidät pelasti”,
Lancelot virkkoi, “ja tervehtikää heitä kaikkia minun puolestani.
Mitä aarteita tässä linnassa on, ne minä annan teille korvaukseksi
kärsimyksistänne; ja se lordi, joka on tämän linnan omistaja,
ottakoon sen haltuunsa, niin kuin oikein on.”

“Tämän linnan nimi on Tintagel”, naiset sanoivat, “ja se oli jonkun
aikaa erään herttuan oma, joka oli kauniin Igrainen puoliso. Ja
herttuan kuoleman jälkeen Igraine meni avioksi Uther Pendragon
kuninkaalle ja Arthur oli heidän poikansa.”

“Vai niin”, Lancelot virkkoi, “kyllä ymmärrän, kenelle tämä linna
kuuluu.”

Ja niin hän jätti kaikki ladyt Jumalan haltuun ja lähti.

Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti monen asumattoman ja
oudon seudun läpi, ja poikki monien vesien ja halki monien laaksojen,
ja kehno oli hänen leposijansa. Viimein myöhään eräänä iltana hän
saapui sattumalta kauniille kartanonpihalle, ja siellä hän tapasi
vanhan rouvan, joka otti hänet suopeasti vastaan ja kestitsi hyvin
häntä ja hänen ratsuansa. Ja sitten hänen emäntänsä vei hänet
nukkumaan kauniiseen huoneeseen, joka oli porttikäytävän päällä.
Ja Lancelot herra riisui aseensa ja otti yltään varuksensa ja meni
nukkumaan ja vaipui pian uneen.

Kohta senjälkeen tuli joku ratsun selässä ja koputti kiireesti
portinovelle. Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hän nousi, ja
katsoessaan ulos akkunasta hän näki kuunvalossa kolme ritaria tulevan
täyttä laukkaa tuon yksinäisen ritarin perässä, ja kaikki kolme
sivalsivat häntä yhtä haavaa miekoillansa ja tuo yksinäinen ritari
kääntyi uljaasti heitä vastaan ja puolusti itseänsä.

“Totisesti”, Lancelot herra virkkoi, “tuota yksinäistä ritaria minun
tulee auttaa, sillä häpeällistä olisi minun katsella, kuinka kolme
ritaria on yhden kimpussa, ja jos hän saisi surmansa, niin minä
olisin osallinen hänen kuolemaansa.”

Ja hän otti aseensa ja meni ulos ikkunasta ja laski itsensä alas
lakanalla noiden neljän ritarin luokse.




“Kääntykää, te ritarit, minun puoleeni”, hän huusi, “ja heretkää
ahdistamasta tuota ritaria!”

Silloin he kaikki jättivät rauhaan sen ritarin, joka oli Kay herra,
ja kääntyivät Lancelot herraa vastaan, ja ankara ottelu alkoi, sillä
he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja iskivät Lancelotiin aimo
iskuja ja ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta kun Kay herra olisi
tullut Lancelot herran avuksi, niin jälkimäinen pyysi että hän saisi
taistella yksin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi Kay herra vetäytyi
syrjään. Ja nopsasti silloin, kuudella iskulla, Lancelot herra kaatoi
kaikki ritarit maahan.

Silloin he kaikki huusivat: “Herra ritari, me antaudumme teille,
koska olette verrattoman voimallinen mies.”

“Vai niin”, Lancelot herra virkkoi, “mutta minä en salli että te
antaudutte minulle, vaan jos te antaudutte hovimestarille, Kay
herralle, niin sillä ehdolla minä säästän teidän henkenne, mutta en
muuten.”

“Sitä emme mielellämme tee, jalo ritari”, he virkkoivat, “sillä mehän
ajoimme Kay herran tänne ja olisimme voittaneet hänet, joll’ette te
olisi tullut väliin; eihän meillä siis ole syytä antautua hänelle.”

“Ajatelkaa tarkoin”, Lancelot virkkoi, “sillä teidän on valitseminen
saatteko elää vai kuolla. Jos te antaudutte, niin teidän tulee
antautua Kay herralle.”

“No hyvä”, he sanoivat, “koska te olette säästänyt meidän henkemme,
niin me tahdomme tehdä niinkuin te käskette.”

Silloin Lancelot käski heidän mennä Arthur kuninkaan hoviin ensi
helluntaipäiväksi ja antautua siellä Guinevere kuningattarelle ja
sanoa, että Kay herra oli heidät lähettänyt hänen vangeiksensa. Ja
kaikki ritarit vannoivat lujasti miekkansa kautta, että he niin
tekisivät. Niin Lancelot herra antoi heidän lähteä.

Sitten hän koputti portille miekkansa kahvalla, ja silloin hänen
isäntänsä tuli, ja he astuivat sisään, hän ja Kay herra.

Hänen isäntänsä ei ollut ensinkään kuullut tuota kahakkaa ja
hämmästyi suuresti, kun hän näki heidät. “Herra”, hän virkkoi, “minä
luulin että te olitte vuoteessanne.”

“Niin olinkin”, Lancelot herra virkkoi, “mutta minä nousin ja
hyppäsin ulos ikkunasta auttamaan muuatta vanhaa toveriani.”

Ja kun he tulivat lähelle valoa, niin Kay herra näki, että hänen
pelastajansa oli Lancelot herra, ja hän polvistui ja kiitti häntä
kaikesta hänen hyvyydestänsä, Lancelot herra kun jo toisen kerran oli
pelastanut hänet kuolemasta.

“Herra”, Lancelot virkkoi, “minä en ole tehnyt muuta kuin
velvollisuuteni, niin että te olette tervetullut; ja täällä teidän
sopii levätä ja koota voimia.”

Kun Kay herra oli riisunut aseensa, niin hän pyysi ruokaa, ja sitä
tuotiin, ja hän söi nälkäisesti. Ja kun hän oli syönyt, niin hän ja
Lancelot herra menivät makuulle ja he nukkuivat molemmat samassa
huoneessa.

Aamulla Lancelot herra nousi varhain ja jätti Kay herran nukkumaan.
Ja Lancelot herra otti Kay herran varukset ja hänen kilpensä ja
asestautui. Sitten hän meni talliin ja haki Kay herran ratsun ja
jätti hyvästit isännällensä ja lähti.

Sitten vähän ajan perästä Kay herra nousi ja kaipasi Lancelot
herraa. Ja silloin hän huomasi että Lancelot herra oli ottanut hänen
varuksensa ja ratsunsa.

“Kautta kunniani, Lancelot herra tahtoo kiusotella joitakuita Arthur
kuninkaan hovilaisia. Ja kyllä ritarit ovatkin kopeita häntä kohtaan,
kun luulevat häntä minuksi, sen takaan; ja niin heitä petetään. Ja
koska minulla on nämä varukset ja tämä kilpi, niin saan varmasti
ratsastaa rauhassa.”

Sitten Kay herra kiitti isäntäänsä ja lähti pian.

Continue Reading

Kartano kaalamon luona

Tiistaina sitten Lancelot herra ja nuo kolme Bagdemagus kuninkaan
ritaria, joilla oli valkoiset kilvet, asettuivat pieneen tuuheaan
metsikköön, joka oli turnajaispaikan vieressä. Ja sinne oli
pystytetty telttoja, niin että lordit ja ladyt saattoivat katsella
taistelua ja antaa palkinnon.

Silloin saapui taistelutantereelle Pohjois-Walesin kuningas mukanaan
sata ja kuusikymmentä kypäripäätä ja nuo kolme Arthur kuninkaan
ritaria olivat niiden joukossa.

Sitten saapui tantereelle Bagdemagus kuningas mukanaan
kahdeksankymmentä kypäripäätä. Ja he laskivat peitsensä tanaan ja
hyökkäsivät toinen toistansa vastaan, ja ensimäisessä törmäyksessä
kaatui kaksitoista Bagdemagus kuninkaan ja kuusi Pohjois-Walesin
kuninkaan ritaria, ja Bagdemagus kuninkaan joukko lyötiin pakoon.

Silloin ryntäsi esiin Järven herra Lancelot ja hän syöksi peitsensä
taajimpaan parveen ja ritari ritarin jälkeen keikahti kumoon hänen
edestänsä, ja siinä mylläkässä hän kaatoi myös Pohjois-Walesin
kuninkaan. Kun Arthur kuninkaan kolme ritaria näki tuon Lancelotin
teon, niin he kukin vuorostansa karkasivat hänen kimppuunsa, mutta
joutuivat tappiolle jokainen.

Sitten Lancelot herra taisteli kahdeksaakolmatta ritaria vastaan ja
voitti heidät jokaisen, ja silloin Pohjois-Walesin ritarit eivät
tahtoneet enää tjostata, ja palkinto annettiin Bagdemagus kuninkaalle.

Niin kumpikin joukko meni paikoilleen, ja Lancelot herra ratsasti
Bagdemagus kuninkaan kera tämän linnaan, jossa kuningas ja hänen
tyttärensä häntä ylenpalttisesti kestitsivät ja antoivat hänelle
kalliita lahjoja.

Seuraavana aamuna Lancelot herra otti jäähyväiset ja sanoi
kuninkaalle, että hän tahtoi mennä hakemaan veljeänsä Lionel herraa,
joka oli lähtenyt hänen luotaan, silloin kun hän nukkui omenapuun
alla. Niin hän otti ratsunsa ja jätti heidät kaikki Jumalan haltuun.
Ja kuninkaan tyttärelle hän virkkoi:

“Jos milloinkaan tarvitsette minun palvelustani, niin pyydän että
minulle vain annatte tiedon, enkä minä ole pettävä teitä, niin totta
kuin olen rehellinen ritari.”

Niin Lancelot herra lähti, ja sattumalta hän tuli samaan metsään,
jossa hänet oli nukkuessaan otettu kiinni. Ja keskellä valtatietä
hän kohtasi neidin, joka ratsasti valkoisella hevosella, ja he
tervehtivät kumpikin toisiansa.

“Jalo neiti”, Lancelot herra virkkoi, “tiedättekö, onko näillä
tienoin mitään seikkailuja saatavissa?”

“Herra ritari”, neiti sanoi, “tässä on aivan lähellä seikkailuja
saatavissa, jos vain uskallatte niihin antautua.”

“Kuinka minä en uskaltaisi antautua seikkailuihin”, Lancelot virkkoi,
“sillä juuri niiden tähden olen tullut tänne.”

“Vai niin”, neiti virkkoi, “sinä näytät tosiaankin oivalta ritarilta,
ja jos sinä uskallat mitellä voimiasi kunnon ritarin kera, niin
minä vien sinut sinne, missä kohtaat parhaimman ja mahtavimman mitä
koskaan olet tavannut, jos sinä sanot minulle nimesi ja mikä ritari
olet.”

“Sanomaan sinulle nimeni olen heti valmis, totisesti se on Järven
herra Lancelot.”

“Herra, sinä olet uljaan näköinen ritari, täällä tapaat seikkailuja,
jotka sinulle sopivat. Sillä tässä lähellä asuu ritari, jota ei pysty
voittamaan kenkään, jonka tunnen, paitsi jos te hänet voitatte. Hänen
nimensä on Turquine herra, ja mikäli minä tiedän niin hänellä on
tyrmässänsä kuusikymmentä ja neljä kunnon ritaria Arthurin hovista,
jotka hän on omin käsin voittanut. Mutta kun olette tehnyt tämän
päivän työn, niin luvatkaa minulle, niin totta kuin olette rehellinen
ritari, että tulette minun kerallani ja autatte minua ja muita
neitejä, joita muuan katala ritari joka päivä kiusaa.”

“Olen täyttävä kaikki mitä haluatte, jos vain viette minut tuon
ritarin luokse.”

Niin neito vei hänet kaalamolle ja sen puun luo, jossa malja riippui.

Lancelot herra antoi ratsunsa juoda ja sitten hän hakkasi voimiensa
takaa maljaa peitsensä perällä, niin että lopulta pohja putosi
maahan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän ratsasti edes takaisin
kartanon portin edessä lähemmäs puolentoista tuntia, ja viimein
hän näki kookkaan ritarin tulevan, joka ajoi edessään hevosta, ja
poikkipäin hevosen selässä makasi asestettu ritari sidottuna. Kun he
tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin Lancelot herra arveli,
että hänen pitäisi tuntea tuo ritari, ja sitten hän näki, että se oli
Gawainen veli, Gaheris herra, yksi Pyöreän pöydän ritareista.

Sillä välin Turquine herra oli huomannut Lancelotin ja molemmat
tarttuivat peitsiinsä.

“Hohoi, uljas ritari, nostappa tuo haavoitettu ritari alas ratsusi
selästä ja jätä hänet hetkeksi rauhaan, ja koetelkaamme me molemmat
voimiamme. Sillä kuten olen kuullut, sinä tuotat ja olet tuottanut
paljon turmiota ja häpeää Pyöreän pöydän ritareille. Siksipä puolusta
nyt itseäsi!”

“Jos sinä olet Pyöreän pöydän ritareita, niin minä vaadin taisteluun
sinut ja kaikki sinun kumppanisi”, sanoi Turquine herra.

“Jopa lupaat liikoja”, Lancelot sanoi. Sitten he laskivat peitsensä
tanaan ja karahuttivat ratsuineen niin lähelle toisiaan, kuin vain
voivat, ja kumpikin iski toinen toistansa keskelle kilpeä, niin että
molempain ratsujen selkäranka katkesi. Molemmat ritarit hämmästyivät,
ja niin pian kuin saattoivat selvitä ratsuistansa he heilahuttivat
kilvet eteensä ja paljastivat miekkansa ja syöksyivät yhteen niin
rajusti, ett’eivät kilvet eivätkä varukset voineet kestää heidän
iskujansa. Ennen pitkää he olivat täynnä kauheita haavoja, ja sitä
kesti kaksi tuntia ja enemmänkin. Sitten he molemmat lopulta aivan
hengästyneinä seisahtuivat ja nojasivat miekkoihinsa.

“No, kumppani”, Turquine herra virkkoi, “pidätä kättäsi hetkinen ja
sano minulle mitä sinulta kysyn.”

“Anna kuulua”, Lancelot virkkoi.

“Sinä olet isoin mies minkä minä koskaan olen nähnyt ja kaikista
taitavin, ja muistutat muuatta ritaria, jota minä vihaan yli kaikkien
muiden. Jos niin on että sinä et ole se ritari, niin minä mielelläni
teen sovinnon sinun kanssasi ja sinun tähtesi minä tahdon vapauttaa
kaikki vangit, joita minulla on kuusikymmentä ja neljä, jos sinä
ilmoitat minulle nimesi. Ja minä rupean sinun ystäväksesi enkä ikinä
sinua petä, niin kauan kuin elän.”

“Hyvin sinä puhut”, Lancelot herra vastasi, “mutta koska minä saan
sinun ystävyytesi, niin sano kuka on se ritari, jota sinä vihaat yli
kaikkien muiden?”




“Totisesti se on Järven herra Lancelot, sillä hän surmasi Tuskien
tornin luona minun veljeni, joka oli parhaimpia ritareita maan
päällä. Senvuoksi, jos minä milloinkaan hänet kohtaan, niin
jompikumpi meistä on toisen surmaava, sen vannon. Ja Lancelot herran
vuoksi minä olen surmannut sata kunnon ritaria ja yhtä monta minä
olen lyönyt raajarikoiksi ja moni on kuollut vankeudessa ja vielä
niitä on vankina kuusikymmentä ja neljä. Mutta kaikki pääsevät
vapaiksi, jos sinä ilmoitat minulle nimesi, jollet sinä vain ole
Lancelot.”

“Nyt minä huomaan”, Lancelot herra virkkoi, “että minä olen semmoinen
mies että minä voin saada rauhan, ja semmoinen mies että meidän
keskemme voi syntyä taistelu elämästä ja kuolemasta. Ja nyt, herra
ritari, koska sinä olet kysynyt, niin sinä saat tietää ja tuntea
että minä olen Järven Lancelot, Benwichin kuninkaan Banin poika
ja rehellinen Pyöreän pöydän ritari. Ja nyt minä vaadin sinut
taisteluun, tee parastasi!”

“Ah Lancelot”, Turquine sanoi, “sinä olet kaikista ritareista
tervetullein minun luokseni, sillä me emme eroa, ennenkuin toinen
meistä on surmansa saanut.”

Sitten he syöksyivät toisiaan vastaan kuin kaksi villiä härkää, ja
kilvet ja miekat kalskuivat ja kilahtelivat. Siten he taistelivat
kaksi tuntia ja enemmänkin, eivätkä tahtoneet huoata. Ja Turquine
herra iski Lancelot herraan monta haavaa, niin että siinä missä he
taistelivat tanner oli kirjavana verestä. Silloin Turquine herra
lopulta uupui ja peräytyi muutaman askeleen ja antoi kilpensä
hetkeksi vaipua. Lancelot herra huomasi sen ja karkasi rajusti hänen
kimppuunsa ja tarttui hänen kypärinsä silmikkoon ja tempasi hänet
maahan polvillensa. Sitten hän äkkiä vetäisi pois hänen kypärinsä ja
hakkasi hänen kaulansa mäsäksi.

Ja kun Lancelot herra oli sen tehnyt, niin hän meni neidon luo ja
virkkoi:

“Neito, minä olen valmis tulemaan teidän kanssanne minne tahdotte,
mutta minulla ei ole ratsua.”

“Jalo herra”, neito sanoi, “ottakaa tuon haavoitetun ritarin ratsu ja
lähettäkää hänet kartanoon ja käskekää hänen vapauttaa kaikki vangit.”

Niin Lancelot meni Gaheris herran luo ja sanoi, ett’ei Gaheris panisi
pahakseen, vaikka hän pyysi lainaksi hänen ratsuaan.

“En suinkaan, jalo herra”, Gaheris virkkoi, “minä tahdon että te
omin valloin otatte minun ratsuni, sillä te pelastitte sekä minut
että ratsuni. Ja tänä päivänä minä näin, että te olette paras ritari
maan päällä, sillä te olette surmannut minun nähteni mahtavimman
miehen ja parhaimman ritarin, mitä minä milloinkaan olen tavannut,
teitä lukuunottamatta. Minä pyydän teitä, herra, ilmoittakaa minulle
nimenne.”

“Herra, minun nimeni on Järven Lancelot, joka olin velvollinen teitä
auttamaan sekä Arthur kuninkaan että varsinkin Gawaine herran, teidän
oman rakkaan veljenne tähden. Ja kun te menette tuonne kartanoon,
niin varmaan siellä tapaatte monta Pyöreän pöydän ritaria, sillä minä
näin tuolla puussa riippuvan useita heidän kilpiään, jotka tunnen. Ja
niiden joukossa on minun sukulaisteni Marisin Ector herran ja Lionel
herran kilvet. Sentähden minä pyydän teitä, että tervehtisitte heitä
kaikkia minun puolestani, ja sanokaa että minä pyydän heitä ottamaan
kaikki aarteet, joita löytävät kartanosta, ja että joka tapauksessa
minun sukulaiseni menkööt hoviin ja odottakoot siellä, kunnes minä
tulen, sillä helluntaijuhlaksi minä arvelen sinne ennättäväni; nyt
minun täytyy pitää lupaukseni ja seurata tätä neitoa.”

Niin Lancelot herra lähti, ja Gaheris meni kartanoon ja häntä vastaan
tuli portinvartija, jolla oli paljo avaimia. Silloin Gaheris herra
paiskasi hänet nopeasti maahan ja otti häneltä avaimet ja avasi
kiireesti tyrmän ovet ja laski kaikki vangit vapauteen; ja kukin
irroitti toinen toisensa kahleet.

Kun he näkivät Gaheris herran, niin he kaikki kiittivät häntä, sillä
he näkivät että hän oli haavoittunut.

“Älkää minua kiittäkö”, Gaheris virkkoi, “Lancelot teidän ryövääjänne
surmasi, minä näin sen omin silmin. Ja hän tervehtii teitä kaikkia ja
pyytää teitä kiirehtimään hoviin, ja Lionel herraa ja Ector herraa
hän pyytää odottamaan hovissa.”

“Sitä emme tee”, veljekset sanoivat, “me tahdomme löytää hänet, jos
meille on elonpäiviä suotu.”

“Niin totta kuin olen rehellinen ritari, olen löytävä hänet,
ennenkuin menen hoviin”, Kay herra virkkoi.

Sitten ritarit hakivat sen huoneen, jossa aseet ja varukset
olivat, ja asestautuivat ja jokainen ritari löysi oman ratsunsa ja
kaikki mitä hänelle kuului. Ja kun se oli tapahtunut, niin saapui
metsänvartia mukanaan neljä hevosen kantamusta lihavaa metsänriistaa.

“Kas, tuossahan on meille ruokaa yhdeksi ateriaksi”, Kay herra
virkkoi, “sillä laihalla ravinnolla olemme olleet monen monta päivää.”

Niin metsänriista paahdettiin, paistettiin ja keitettiin, ja
illallisen jälkeen muutamat ritarit viettivät siellä kartanossa koko
sen yön, mutta Lionel herra ja Marisin Ector herra ja Kay herra
ratsastivat Lancelot herran perään häntä etsimään.

Continue Reading