Uni lohikäärmeestä ja karjusta

Pitkän sotansa jälkeen Arthur kuningas lepäsi ja piti komeita pitoja
liittolaiskuninkaittensa ja prinssiensä ja jalojen ritariensa
kanssa, jotka kaikki kuuluivat Pyöreään pöytään. Ja kun hän istui
kuninkaallisella valtaistuimellaan, niin saliin astui kaksitoista
vanhusta, joilla oli kaikilla oliivin oksa kädessä, merkkinä
siitä että he tulivat Rooman keisarin Luciuksen lähettiläinä ja
sanansaattajina. Kumarrettuaan kuninkaalle, he ilmoittivat hänelle
Lucius keisarin tervehdyksen ja käskivät Arthuria tunnustamaan
hänet herrakseen ja maksamaan sitä veroa, joka Englannilta oli
tuleva Roomalle, niinkuin hänen isänsä ja edeltäjänsäkin ennen
olivat tehneet. Jollei hän suostuisi siihen, niin keisari oli tekevä
suuren sotaretken häntä, hänen valtakuntiaan ja alamaisiaan vastaan,
ikuiseksi varoitukseksi kaikille kuninkaille ja ruhtinaille, jotka
uskaltaisivat kieltäytyä maksamasta veroa Roomalle, koko maailman
valtiaalle.

Kun he olivat esittäneet asiansa, niin kuningas käski heidän
poistua ja kutsui kokoon kaikki lordinsa ja Pyöreän pöydän ritarit
neuvottelemaan asiasta ja lausumaan siitä mielipiteensä. He sanoivat
kaikki, että veron vaatiminen oli kohtuutonta, ja jokainen heistä oli
valmis sotimaan ja auttamaan kuningasta voimiensa mukaan. Skotlannin
kuningas, Vähän-Britannian kuningas ja läntisen Walesin herra
lupasivat kaikki miehiä ja rahaa, ja Lancelot herra ja muut ritarit
lupasivat samoin. Kun Arthur kuningas näki heidän uljuutensa ja hyvän
tahtonsa, niin hän kiitti heitä sydämellisesti. Ja lähettiläille
annettiin runsaasti lahjoja ja heidät lähetettiin takaisin Roomaan
sen vastauksen kera, että Arthur kuningas ei ollut velvollinen
maksamaan veroa kenellekään maalliselle ruhtinaalle, ei kristitylle
eikä pakanalle, hänelle oli Englannin valtakunnan herruus kuuluva
hänen edeltäjiensä oikeuksien mukaan ja hän oli päättänyt tulla
suuren ja mahtavan sotajoukon kanssa Roomaan valloittaakseen Jumalan
armollisella avulla keisarikunnan ja kukistaakseen niskoittelijat.

Kun lähettiläät palasivat tuoden sen sanoman Lucius keisarille, niin
hän lähetti kokoomaan sotamiehiä yli koko maailman, kaikista Rooman
keisarikunnan alusmaista. Niin suuri joukko kuninkaita ja herttuoita
ja sotapäälliköitä ja tuhansittain kansaa kokoontui Rooman ympärille.
Ja sitäpaitsi keisarilla oli luonaan viisikymmentä jättiläistä,
joiden oli määrä häntä suojella ja murtaa Arthur kuninkaan joukon
rintama.

Sillävälin Arthur kuningas piti Yorkissa parlamenttia ja määräsi,
että hänen poissa ollessaan Guinevere kuningatarta ja valtakuntaa
piti hallitseman Britannian Baldwin herran ja Constantine herran,
Cornwallin Cador herran pojan, josta isänsä kuoleman jälkeen
tuli valtakunnan kuningas. Sitten Arthur kuningas lähti kaikkine
joukkoineen ja purjehti Sandwichista monilukuisine laivoineen,
kaleereineen, venheineen ja sotamiehineen.

Ja kun kuningas makasi hytissään laivassa, niin hän vaipui uneen ja
näki ihmeellisen unen. Hänestä näytti että kauhea lohikäärme tuhosi
paljo hänen väkeänsä, ja se tuli lentäen lännestä päin. Sen pää oli
silattu taivaansiniseksi, ja sen lavat loistivat kuin kulta, sen
ruumis oli kuin ihmeellisen värinen panssari, sen pyrstöstä riippui
riekaleita, sen jalat olivat sopulinnahan peittämät ja sen kynnet
kiilsivät kuin kirkas kulta. Hirveä liekki leiskui ulos sen suusta,
ikäänkuin kaikki maa ja meri olisi tulessa leimunnut.

Sen jälkeen tuli idästä päin hirmuinen karju suuressa pilvessä. Sen
sorkat olivat isot kuin pylväät, se oli takkuinen ja inhoittavan
näköinen, rumin eläin mitä nähdä saattoi, ja se röhki ja karjui niin
kamalasti, että sitä oli oikein kauhea kuulla.

Silloin tuo pelottava lohikäärme lähestyi ja alkoi tapella karjun
kanssa, ja karju iski siihen torahampaillaan niin että meri tuli
aivan punaiseksi verestä. Mutta viimein lohikäärme hakkasi karjun
mäsäksi, sekä luut että lihat, niin että kappaleet ajelehtivat pitkin
merta.

Silloin Arthur kuningas heräsi ja oli aivan ymmällä tuon unen tähden,
ja hän lähetti heti hakemaan erästä viisasta filosofia ja käski hänen
sanoa, mitä se merkitsi.

“Herra”, sanoi filosofi, “se lohikäärme, josta sinä uneksit,
tarkoittaa sinua itseäsi ja sen siipien väri niitä valtakuntia,
jotka sinä olet valloittanut, ja sen pyrstö, joka oli ryysyjen
peitossa, tarkoittaa Pyöreän pöydän jaloja ritareita. Ja karju, jonka
lohikäärme tappoi ja joka tuli pilvistä, tarkoittaa jotain tyrannia,
joka kiusaa kansaa, taikka muutoin näytät sinä joutuvan taistelemaan
jättiläisen kanssa, jonka vertaa et koskaan ole nähnyt. Sentähden
älä ensinkään pelkää tuon hirveän unen tähden, vaan kulje sinä vain
voittajana eteenpäin.”

Pian senjälkeen kun Arthur kuningas oli nähnyt unta lohikäärmeestä
ja karjusta, saavuttiin Ranskan maalle, ja siellä muuan talonpoika
tuli Arthurin luo ja kertoi hänelle, että jo seitsemän vuotta hirveä
jättiläinen oli hävittänyt Brittanyn maata ja tappanut ja syönyt
suuhunsa paljo maan kansaa. Hiljattain oli hän ryöstänyt Brittanyn
herttuattarenkin, kun tämä oli seurueineen ratsastamassa, ja oli
vienyt hänet asuntoonsa, joka oli eräässä vuoressa, pitääkseen
häntä siellä elämänsä loppuun asti. Paljo kansaa oli seurannut
herttuatarta, enemmän kuin viisisataa, mutta eivät he kaikki
yhdessäkään voineet häntä pelastaa.

“Hän oli sinun serkkusi, Howell herttuan puoliso, hänen, jota
kutsumme sinun läheiseksi sukulaiseksesi”, virkkoi mies lopuksi, “ja
koska sinä olet hurskas kuningas, niin sääli tuota ladyä, ja koska
sinä olet suuri sankari, niin kosta meidän kaikkien puolestamme.”

“Voi”, Arthur kuningas sanoi, “se on suuri onnettomuus! Parhaimman
valtakuntani menettäminen minua vähemmän surettaisi, kuin ett’en
ennättänyt tulla vähän ennemmin tuota ladyä pelastamaan. No, mies,
voitkos viedä minut sinne missä tuo jättiläinen asustaa?”

“Kyllä, herra”, tuo kunnon ukko sanoi, “katso tuonne missä näet nuo
molemmat isot tulet palavan, sieltä sinä hänet löydät ja aarteita
enemmän kuin luulen olevan koko Ranskan maassa.”

Kun kuningas oli kuullut tuon surkean tapauksen, niin hän palasi
telttaansa. Ja hän kutsui luokseen Kay herran ja Bedivere herran ja
käski heidän kaikessa hiljaisuudessa asettaa kuntoon hänen ja omat
ratsunsa ja varuksensa, sillä iltamessun jälkeen hän aikoi vain
heidän molempain kanssa tehdä toivioretken Pyhän Mikaelin vuorelle.
Niin he lähtivät kolmisin ja ratsastivat minkä ennättivät, kunnes
viimein saapuivat tuon vuoren juurelle. Siellä he hyppäsivät alas
ratsuiltansa ja kuningas käski heidän jäädä siihen odottamaan, sillä
hän tahtoi mennä yksin vuorelle.

Hän astui ylös mäkeä, kunnes hän tuli isolle tulelle, ja siellä hän
näki äsken luodun haudan partaalla leskivaimon istuvan ja vääntelevän
käsiänsä ja itkevän. Arthur kuningas tervehti häntä ja kysyi, miksi
hän niin valitti.

“Herra ritari, puhu hiljaa”, nainen vastasi, “sillä tuolla on piru
itse. Jos hän kuulee sinun puhuvan, niin hän tulee ja tappaa sinut.
Oi miesparka, mitä on sinulla tekemistä tällä vuorella? Vaikka
teitä olisi viisikymmentä sinun kaltaistasi, niin te ette kykenisi
vastustamaan tuota hirviötä. Tässä makaa haudattuna muuan herttuatar,
joka oli kaunein kaikista maan päällä, Howellin, Brittanyn herttuan
puoliso — tuo hirviö hänet surmasi.”

“Rouva”, sanoi kuningas, “minut on lähettänyt Arthur kuningas,
se suuri sankari, keskustelemaan tuon tyrannin kanssa hänen
vasalleistaan.”

“Yhhyh, vai keskustelemaan!” sanoi leski. “Se peto ei välitä
kuninkaista eikä muistakaan. Ole varoillasi, äläkä mene häntä
liian lähelle, sillä hän on voittanut viisitoista kuningasta ja on
tehnyt itselleen nutun, joka on täynnä jalokiviä ja reunustettu
heidän parroillaan, jotka he tässä viime jouluna hänelle lähettivät
kansaansa pelastaakseen. Ja jos sinä tahdot, niin puhu hänen kanssaan
tuon suuren tulen luona, jossa hän istuu illallisella.”

“Hyvä”, Arthur sanoi, “kaikista teidän pelottavista puheistanne
huolimatta minä tahdon tehdä tehtäväni.”

Sitten hän meni ylös vuoren kukkulaa kohden ja näki, kuinka
jättiläinen istui illallisellaan kalvaen isoa luuta ja paistaen
jykeviä jäseniään tulen ääressä, sillä välin kuin kolme kaunista
neitoa käänteli vartaita, joissa oli riippumassa kaksitoista pientä
lasta aivan kuin pienet linnunpoikaset. Kun Arthur kuningas näki tuon
surkean näyn, niin hän sääli heitä niin suuresti että hänen sydämensä
oli särkyä, ja hän huusi jättiläiselle:

“Se joka kaikkea maailmaa hallitsee, antakoon sinulle lyhyen iän
ja häpeällisen kuoleman! Minkätähden olet sinä tappanut nuo pienet
viattomat lapset ja surmannut herttuattaren? Nouse ylös, sinä
ahmatti, ja valmistaudu taisteluun, sillä tänä päivänä olet sinä
minun käteni kautta surmasi saava.”

Silloin jättiläinen hyppäsi pystyyn ja otti ison nuijan käteensä
ja iski sillä kuningasta, niin että tämän kypäri murskaantui, ja
kuningas iski häntä vuorostaan ja haavoitti häntä vaikeasti. Silloin
jättiläinen heitti pois nuijansa ja rutisti kuningasta käsivarsiensa
välissä, niin että hänen kylkiluunsa olivat murskaantua. Silloin
nuo kolme neitoa polvistuivat ja huusivat Kristusta Arthurin avuksi
ja turvaksi. Kuningas paini ja tappeli, niin että hän oli milloin
alla milloin päällä ja sillä tapaa painien ja tapellen he kierivät
alas kukkulaa, kunnes tulivat merimerkille. Ja kaiken aikaa heidän
painiessaan Arthur pisteli jättiläistä tikarillaan. Ja niin sattui
että he tulivat sille paikalle, jossa molemmat ritarit Arthurin
hevosen kera seisoivat.

Kun he näkivät kuninkaan jättiläisen käsissä, niin he tulivat ja
irroittivat hänet, ja samalla hetkellä jättiläinen heitti henkensä.
Silloin Arthur kuningas käski heidän lyödä poikki jättiläisen pään
ja asettaa sen peitsen kärkeen ja viedä sen Howell herttualle ja
ilmoittaa hänelle, että hänen vihollisensa oli saanut surmansa. Ja
senjälkeen hän käski heidän pistää tuon pään tornin huippuun, niin
että kaikki kansa saattaisi sitä katsella.

“Ja menkää te molemmat vuorelle ja noutakaa minun kilpeni ja miekkani
ja rautanuija”, virkkoi Arthur kuningas. “Ja mitä aarteisiin tulee,
niin ottakaa te ne, sillä siellä te löydätte rikkauksia suunnattoman
paljon. Niin että kun minä vain saan takin ja nuijan, niin en välitä
muusta.”

Niin ritarit noutivat nuijan ja takin ja ottivat itselleen hiukan
aarteita ja palasivat takaisin sotajoukkoon. Ja kohta levisi
tieto kuninkaan teosta kautta koko maan ja kansa tuli kiittämään
kuningasta. Mutta hän vastasi:

“Kiittäkää Jumalaa ja jakakaa aarteet keskenänne.”

Ja sen jälkeen Arthur kuningas käski serkkunsa Howell herttuan
rakennuttamaan sille vuorelle kirkon pyhän Mikaelin kunniaksi.

Seuraavana päivänä kuningas jatkoi matkaansa Roomaa kohden. Monen
kiivaan tappelun jälkeen hän löi roomalaiset ja surmasi Lucius
keisarin ja hänet kruunattiin kaikkien niiden maiden keisariksi,
jotka ulottuvat Roomasta Ranskaan asti. Sitten hän palasi
riemusaatossa maahansa kaikkine ritareineen ja kulki meren yli
ja nousi maihin Sandwichissa, jonne hänen puolisonsa Guinevere
kuningatar oli tullut häntä vastaan. Ja jokaisessa kaupungissa ja
linnoituksessa otti kansa hänet jalosti vastaan ja hänelle annettiin
kalliita lahjoja tervetuliaisiksi.

JÄRVEN HERRA LANCELOT

Metsän vahva ritari.

Arthur kuninkaan hovissa oli monta uljasta ritaria, ja muutamat
heistä olivat niin taitavia aseiden käyttämisessä, että he veivät
kaikista tovereistaan voiton miehuudessa ja sankariteoissa. Mutta
mainioin kaikista oli Järven herra Lancelot, sillä kaikissa
turnajaisissa ja tjosteissa ja aseteoissa hän voitti kaikki muut
ritarit, eikä hän koskaan ollut kertaakaan joutunut tappiolle, paitsi
petoksen tai taikajuonien kautta.

Senvuoksi Guinevere kuningatar piti häntä suuremmassa suosiossa
kuin ketään muuta ritaria, ja Lancelot herra puolestaan rakasti
kuningatarta koko elämänsä ajan yli kaikkien muiden ladyjen ja
neitojen. Ja kuningattaren tähden hän teki monta mainehikasta
tekoa ja useammin kuin kerran hän pelasti hänet kuolemasta jalolla
ritarillisuudellansa.

Kun Arthur kuningas palasi Englantiin Roomasta, niin kaikki Pyöreän
pöydän ritarit saapuivat hänen luokseen ja monta tjostia ja
turnajaista silloin pidettiin. Lancelot herra lepäsi jonkun aikaa
urheillen ja leikkien, mutta lopulta hänen mielensä taas alkoi
palaa kummiin seikkailuihin. Senvuoksi hän pyysi nepaansa Lionel
herran valmistautumaan matkalle, ja niin he hyppäsivät ratsuillensa
asestettuina kiireestä kantapäähän asti ja ratsastivat synkkään
metsään ja sieltä edelleen aavalle aukealle.

Puolenpäivän aikaan ilma kävi kovin kuumaksi ja Lancelot herraa
rupesi nukuttamaan. Silloin Lionel herra huomasi suuren omenapuun,
joka kasvoi pensasaidan vieressä, ja hän virkkoi:

“Veli, tuolla on suloista siimestä. Siellä meidän ja ratsujemme
kelpaa levätä.”

“Oikein puhuttu”, Lancelot herra virkkoi, “sillä seitsemään viime
vuoteen en ole ollut niin uninen kuin nyt.”

Niin he hyppäsivät alas satulasta ja sitoivat ratsunsa puuhun, ja
Lancelot heittäytyi pitkäkseen ja asetti kypärän päänsä alle ja
vaipui heti raskaaseen uneen. Mutta Lionel pysyi valveilla.

Sillä välin tuli ratsastaen kolme ritaria ja he pakenivat minkä
ennättivät, ja noita kolmea ritaria ajoi takaa yksi ainoa ritari. Kun
Lionel herra näki tuon ritarin, niin hän mielestänsä ei ollut koskaan
nähnyt niin kookasta ritaria eikä niin komeata ja karskin näköistä
miestä. Hetken kuluttua tuo vahva ritari hyökkäsi yhden päälle noista
kolmesta ritarista ja paiskasi hänet tantereeseen, niin että hän jäi
makaamaan liikkumatta. Sitten hän karkasi toisen ritarin kimppuun ja
antoi hänelle sellaisen iskun, että sekä mies että ratsu tupertuivat
maahan. Sitten hän ratsasti suoraan kolmatta kohden ja paiskasi hänet
peitsen kantaman päähän ratsunsa taakse. Sitten hän hyppäsi maahan ja
sitoi kaikki nuo ritarit heidän omilla suitsillaan.

Kun Lionel herra näki ritarin tuolla tapaa menettelevän, niin hän
päätti käydä hänen kimppuunsa, ja hän valmistautui tappeluun ja otti
hiljaa hevosensa, jott’ei olisi herättänyt Lancelot herraa. Ja hän
ratsasti äkkiä ritaria kohden ja kutsui häntä otteluun, mutta tämä
antoi Lionel herralle sellaisen iskun, että ratsu ja mies suistui
maahan. Sitten hän hyppäsi ratsultansa ja sitoi Lionel herran ja
heitti hänet ja nuo kolme muuta ritaria kunkin poikkipäin oman
ratsunsa selkään ja ratsasti heidän kanssaan linnaansa. Kun he
saapuivat sinne, niin hän otti heiltä aseet ja varukset ja ruoski
heitä okailla ja pisti heidät syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä
oli suuri joukko muitakin ritareita, jotka valittivat surkeasti.

Sillä välin oli Ector herra, kuultuaan että Lancelot herra oli
jättänyt hovin lähteäkseen seikkailuille, suutuksissaan mennyt häntä
etsimään. Ratsastaessaan kautta suuren metsän, hän kohtasi miehen,
joka näytti hänestä metsän vartialta, ja hän kysyi tuolta mieheltä,
tiesikö hän lähimailla mitään seikkailuja, joihin voisi antautua.
Metsänvartia vastasi, että penikulman päässä oli luja kartano, jota
ympäröi vallihauta, ja vasemmalla kädellä kartanon lähellä oli
kaalamo, jossa hevosia juotettiin, ja sen partaalla kasvoi kaunis puu
ja siinä riippui monta kilpeä, jotka ennen olivat kuuluneet uljaille
ritareille. Puussa riippui myös kuparista ja pronssista tehty malja
ja tätä maljaa piti Ector herran iskeä kolmasti peitsensä tylpällä
päällä, niin hän kyllä saisi kuulla outoja sanomia, joll’ei hänellä
ollut parempaa onnea, kuin kaikilla muilla ritareilla, joita monena
vuonna oli sen metsän läpi vaeltanut.

Ector herra kiitti miestä ja lähti, ja pian hän saapui puulle, jossa
hän näki monta kaunista kilpeä riippumassa. Niiden joukossa hän näki
veljensä Lionel herrankin kilven ja monen muun ritarin, jotka hän
tunsi Pyöreän pöydän kumppaneikseen. Se murehdutti hänen mieltänsä ja
hän päätti kostaa veljensä puolesta.

Hän kolhasi peitsellänsä maljaa kuin hullu ja sitten hän juotti
ratsuaan kaalamossa. Silloin tuli ritari hänen taakseen ja käski
hänen tulla pois vedestä ja valmistautua taisteluun. Ector herra
kääntyi äkkiä ja heitti peitsensä ja antoi ritarille oikein ankaran
iskun, niin että tämän ratsu kieri kahdesti ympäri.

“Sepä oli aimo isku”, tuo vahva ritari virkkoi, “ja ritarin tavoin
olet sinä minua pidellyt.” Ja samassa hän kannusti ratsunsa Ector
herran päälle ja tarttuen hänen oikeaan käsivarteensa hän tempasi
hänet satulasta ja ratsasti sillä tapaa hänestä kiinni pitäen suoraa
päätä linnansa halliin ja paiskasi hänet keskelle lattiaa.




Sen ritarin nimi oli Turquine herra.

“Koska sinä olet tänä päivänä pitänyt minua ahtaammalla, kuin kukaan
muu ritari näinä kahtenatoista vuotena”, hän sanoi Ector herralle,
“niin minä annan sinun pitää henkesi, jos sinä tahdot vannoa olevasi
minun vankinani koko elämäsi ajan.”

“Enpä toki, sitä en ikinä sinulle lupaa”, Ector herra virkkoi.

“Se surettaa minua”, virkkoi silloin Turquine herra.

Ja hän otti Ector herralta aseet ja varukset ja ruoski häntä okailla
ja pisti hänet syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä Ector herra
tapasi monta kumppania, jotka hän tunsi. Mutta kun hän näki siellä
Lionel herrankin, niin hän tuli sangen murheelliseksi. “Voi”, hän
sanoi, “missä on minun veljeni Lancelot herra?”

“Minä jätin hänet nukkumaan omenapuun alle, kun lähdin hänen
luotaan”, Lionel virkkoi, “ja kuinka hänen on käynyt, en saata sanoa.”

“Voi”, ritarit silloin virkkoivat, “jollei Lancelot herra meitä
auta, niin emme ikinä pääse vapaiksi, sillä emme tiedä ketään muuta
ritaria, joka kykenisi pitämään puoliansa meidän isäntäämme Turquineä
vastaan.”

Neljä kuningatarta.

Sillävälin Lancelot herra yhä makasi omenapuun alla. Silloin
puolenpäivän aikaan kulki siitä ohi neljä komeata kuningatarta, ja
jott’ei auringon paahde olisi heitä vaivannut, niin heidän vieressään
ratsasti neljä ritaria, jotka neljän keihään kärjessä kannattivat
viheriää silkkivaatetta kuningattarien ja auringon välillä. Ja
kuningattaret ratsastivat neljällä valkoisella muulilla.

Siten ratsastaessaan he kuulivat lähellänsä ison hevosen vihaisesti
hirnuvan, ja he huomasivat että muuan ritari nukkui täysissä
aseissaan omenapuun alla; ja heti kun nuo kuningattaret näkivät
hänen kasvonsa, niin he tunsivat hänet Lancelot herraksi. Silloin he
alkoivat riidellä, kuka heistä saisi voittaa hänen rakkautensa, sillä
he sanoivat kaikki tahtovansa hänet ritariksensa.

“Älkäämme riidelkö”, virkkoi silloin Morgan le Fay, Arthur kuninkaan
sisar, “minä panen hänet lumoukseen, niin ett’ei hän herää kuuteen
tuntiin, ja vien hänet linnaani. Ja kun hän on varmasti minun
käsissäni, niin päästän hänet lumouksesta, ja valitkoon hän sitten
meistä, kenen tahtoo.”

Niin he panivat Lancelot herran lumoukseen ja asettivat hänet
sitten hänen omalle kilvellensä, ja niin kaksi ritaria kuljetti
häntä keskellänsä ratsun selässä Chariotin linnaan. Siellä hänet
sijoitettiin kylmään huoneeseen, ja illalla myöhään tuli hänen
luokseen kaunis neiti tuoden hänen illallisensa. Silloin lumous oli
jo ohitse, ja kun neiti tuli, niin hän tervehti Lancelot herraa ja
virkkoi: “Mitä kuuluu?”

“En saata sanoa, jalo neiti”, Lancelot herra virkkoi, “sillä minä
en ensinkään tiedä, kuinka olen tähän linnaan joutunut, ell’en ehkä
taikuuden kautta.”

“Herra”, virkkoi neiti, “pysykää rohkealla mielellä, ja jos te olette
sellainen ritari kuin sanotaan, niin huomenna päivän koittaessa
saatte kuulla enemmän.”

Niin hän lähti, ja siellä Lancelot sai viettää koko yön vailla
kaikkia mukavuuksia.

Varhain seuraavana aamuna tulivat nuo neljä kuningatarta komeasti
koristettuina, ja he toivottivat Lancelotille hyvää huomenta ja
hän toivotti heille takaisin. Sitten he sanoivat hänelle, että he
tiesivät kyllä, kuka hän oli — Järven herra Lancelot, Ban kuninkaan
poika, jaloin ritari maailmassa.

“Me tiedämme kyllä ett’ei kukaan lady ole saanut sinun rakkauttasi
paitsi yksi, ja se on Guinevere kuningatar; mutta nyt sinun pitää
ainiaaksi hänet kadottaa ja hänen sinut, ja sentähden sinun pitää
nyt valita yksi meistä neljästä. Minä olen kuningatar Morgan le Fay,
Goren maan valtiatar, ja tässä on Pohjois-Walesin kuningatar ja
Eastlandin kuningatar ja Ulkosaarten kuningatar. Valitse nyt meistä
se, jonka tahdot, taikka kuole tähän tyrmään.”

“Se on vaikea seikka”, Lancelot herra virkkoi, “että minun täytyy
joko kuolla tai valita joku teistä. Mutta ennemmin minä kuitenkin
kunnialla kuolen tähän tyrmään, kuin otan teistä ketään vastoin
tahtoani ladykseni. Ja senvuoksi vastaan teille: minä en huoli teistä
kenestäkään, sillä te olette kaikki kavalia velhoja.”

“Vai niin”, kuningattaret virkkoivat, “sekö siis on vastauksenne,
ett’ette meistä huoli?”

“Niin on, kautta kunniani”, Lancelot sanoi, “minä en huoli teistä
kenestäkään.”

Niin he lähtivät ja jättivät hänet yksikseen suureen murheeseen.

Puolenpäivän aikaan neito taas tuli hänen luokseen, tuoden
päivällistä, ja hän kysyi: “Mitä kuuluu?”

“Totisesti, jalo neito”, Lancelot virkkoi, “ei elinikänäni ole ollut
näin huonosti asiat.”

“Herra”, virkkoi neito, “se surettaa minua, mutta jos te tottelette
minua, niin minä tahdon auttaa teitä tästä pälkähästä, ettekä te saa
mitään ikävyyksiä ettekä häpeätä, jos suostutte pyyntööni.”

“Sen lupaan teille; minua kovin kammottaa nuo velhokuningattaret,
sillä he ovat tuhonneet monta kunnon ritaria.”

Silloin neito kertoi että seuraavana tiistaina oli hänen isällään
turnajaiset Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa, ja jos Lancelot herra
tahtoisi tulla sinne auttamaan hänen isäänsä, niin hän päästäisi
hänet varhain seuraavana aamuna vapauteen.

“Jalo neito”, Lancelot virkkoi, “sanokaa minulle isänne nimi, niin
annan teille vastauksen.”

“Minun isäni on kuningas Bagdemagus, jonka viime turnajaisissa voitti
kolme Arthur kuninkaan ritaria.”

“Tunnen teidän isänne jaloksi kuninkaaksi ja hyväksi ritariksi”,
Lancelot virkkoi, “ja kautta kunniani, minä olen valmis palvelemaan
teitä ja teidän isäänne tuona päivänä.”

Niin tyttö kiitti häntä ja käski hänen olla valmiina varhain
seuraavana aamuna, jolloin hän tulisi vapauttamaan hänet. Hänen tuli
ottaa varuksensa ja ratsunsa ja kilpensä ja peitsensä ja ratsastaa
valkoisten veljesten luostariin, joka ei ollut täyteen kymmenen
penikulman päässä. Sinne hänen piti jäädä ja sinne tyttö toisi isänsä
häntä tapaamaan.

“Kaikki on tapahtuva”, Lancelot herra virkkoi, “niin totta kuin olen
rehellinen ritari.”

Varhain seuraavana aamuna tuli tyttö ja tapasi Lancelot herran
valmiina. Sitten hän vei hänet kahdentoista lukitun oven kautta
ja toi hänelle aseet ja varukset. Ja kun Lancelot oli täysissä
tamineissaan, niin tyttö vei hänet hänen oman ratsunsa luo, ja
ketterästi Lancelot sen satuloitsi, ja otti peitsen käteensä ja
ratsasti pois.

“Jalo neito”, hän virkkoi, “en teitä petä, niin totta kuin Jumala
minua armahtakoon.”

Niin hän ratsasti synkkään metsään ja kulki siellä kaiken sen päivän,
eikä löytänyt mistään valtatietä, ja viimein yö laski hänen ylitsensä.

Seuraavana päivänä hän saapui luostariin, ja siellä Bagdemagus
kuninkaan tytär oli jo häntä odottamassa ja toivotti hänet iloisesti
tervetulleeksi. Kiireesti hän sitten lähetti hakemaan isäänsä, joka
oli kahdentoista penikulman päässä luostarista, ja ennen iltaa
hän saapuikin uljaan ritariseurueen kanssa. Lancelot herra kertoi
kuninkaalle, kuinka hänet oli petetty ja kuinka hänen nepaansa Lionel
herra oli lähtenyt hänen luotaan tiesi minnekkä ja kuinka kuninkaan
tytär oli vapauttanut hänet vankeudesta. “Sentähden olen palveleva
häntä niin kauan kuin elän ja kaikkea hänen sukuansa”, hän virkkoi
lopuksi.

“Silloin olen varma teidän avustanne tulevana tiistaina”, sanoi
kuningas.

“Niin olette, herra”, Lancelot virkkoi, “enkä teitä petä, sillä olen
sen luvannut ladylleni, teidän tyttärellenne. Mutta sanokaa minulle,
herra, ketkä herrani Arthurin ritareista olivat Pohjois-Walesin
kuninkaan seurassa?”

Kuningas vastasi että ne olivat Mador, Mordred ja Gahalatine ja
ett’ei niitä kolmea vastaan hänen eikä hänen ritariensa voimat
riittäneet.

“Herra”, Lancelot virkkoi, “koska turnajaiset kuuluvat olevan kolmen
penikulman päässä tästä luostarista, niin teidän tulee lähettää
minulle kolme ritarianne, sellaisia, joihin luotatte, ja katsokaa
että nuo kolme ritaria saavat aivan valkoiset kilvet ja minä myöskin
ja ett’ei ole mitään maalauksia kiivissä. Me neljä ryntäämme sitten
esiin metsiköstä, joka on molempien joukkojen välissä, ja hyökkäämme
etumaisina teidän vihollistenne kimppuun ja pehmitämme heitä
voimiemme takaa. Ja sillä tapaa ei tulla tietämään, kuka ritari minä
olen.”

Sinä yönä, joka oli sunnuntaiyö, he sitten lepäsivät, ja seuraavana
päivänä lähti Bagdemagus kuningas, ja hän lähetti Lancelot herralle
ne kolme ritaria ja neljä valkoista kilpeä.

Continue Reading

Jalokivi viitta

Kun sanoma saapui Morgan le Faylle, että Accolon oli kaatunut ja että
Arthurilla taas oli miekkansa, niin hän tuli niin murheelliseksi,
että hänen sydämensä oli särkyä. Mutta kun hän ei tahtonut saattaa
sitä muiden tietoon, niin hän säilytti ulkonaisesti tyyneytensä eikä
näyttänyt surun merkkiäkään. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän
odottaisi alallansa, kunnes hänen veljensä Arthur tulisi, niin ei
kulta eikä kalliit kivet voisi pelastaa hänen henkeänsä, sillä Arthur
oli vannonut kostavansa.

Sentähden hän meni Guinevere kuningattaren luokse ja pyysi häneltä
lupaa ratsastaa edemmäksi valtakuntaan.

“Voittehan odottaa”, Guinevere kuningatar sanoi, “siksi kun teidän
veljenne kuningas tulee.”

“Sitä en voi”, sanoi Morgan le Fay, “sillä minä olen saanut niin
kiireelliset sanomat, että minä en voi viivytellä.”

“Vai niin”, Guinevere sanoi, “lähtekää sitten milloin tahdotte.”

Niin aamulla varhain ennen päivän tuloa Morgan le Fay otti hevosensa,
ja ratsasti koko sen päivän ja suurimman osan yötäkin, ja seuraavana
aamuna puolenpäivän aikaan hän saapui samaan luostariin, jossa Arthur
oli. Koska hän tiesi että kuningas oli siellä, niin hän kysyi, kuinka
hän voi, ja hänelle vastattiin, että kuningas nukkui vuoteessansa,
sillä hän oli saanut vain vähän lepoa näinä kolmena yönä.

“Vai niin”, sanoi Morgan le Fay, “älköön kukaan teistä herättäkö
häntä, ennenkuin minä sen teen.”

Sitten hän hyppäsi alas hevosensa selästä ja aikoi ryöstää Arthurilta
hänen miekkansa Excaliburin. Niin hän meni suoraan hänen huoneeseensa
eikä kukaan uskaltanut olla tottelematta hänen käskyänsä, ja
siellä hän tapasi Arthurin makaamassa vuoteessansa ja Excalibur
oli paljastettuna hänen oikeassa kädessänsä. Kun Morgan le Fay sen
näki, niin häntä kiukutti kovin ett’ei hän voinut saada miekkaa
herättämättä Arthuria ja hän tiesi että jos hän niin tekisi, niin se
olisi hänen kuolemansa. Niin hän otti huotran ja meni matkoihinsa
hevosensa selässä.

Kun kuningas heräsi ja näki että huotra oli poissa, niin hän vihastui
kovasti ja kysyi, kuka oli ollut hänen huoneessansa. Hänelle
kerrottiin että siellä oli käynyt hänen sisarensa Morgan le Fay, joka
oli pistänyt huotran vaippansa alle ja mennyt menojaan.

“Voi teitä”, Arthur sanoi, “huonosti te olette minua vartioineet!”

“Herra”, sanoivat he kaikki, “me emme uskaltaneet olla tottelematta
teidän sisarenne käskyä.”

“Tuokaa parhain ratsu, mikä on saatavissa”, kuningas sanoi, “ja
käskekää Ontzlake herran kiireesti asestautua ja ottaa toinen hyvä
ratsu ja tulla minun kanssani.”

Niin kuningas ja Ontzlake asestautuivat nopeasti ja ratsastivat
Morgan le Fayn perään. Pian he tapasivat karjanpaimenen, jolta he
kysyivät, oliko kukaan lady hiljattain ratsastanut sitä tietä.

“Herra,” sanoi tuo köyhä ukko, “juuri ikään kulki tästä muuan lady
ratsastaen neljänkymmenen hevosmiehen keralla, ja hän ratsasti tuonne
metsään.”

Silloin he kannustivat hevosiansa ja ratsastivat kiivaasti hänen
peräänsä, ja hetken kuluttua Arthur sai näkyviinsä Morgan le Fayn,
ja silloin hän vielä kiivaammin kiirehti ratsuansa. Kun Morgan le
Fay huomasi, että Arthur ajoi häntä takaa, niin hän riensi metsän
läpi, kunnes hän saapui aukealla paikalle. Ja kun hän näki ett’ei
hän voinut päästä pakoon, niin hän ratsasti lähellä olevan järven
rannalle ja sanoi: “Käyköön minun kuinka tahansa, mutta veljeni ei
ole saava tätä huotraa.” Ja hän heitti sen syvimpään veteen, niin
että se vaipui pohjaan, sillä se oli raskas kullasta ja kalliista
kivistä.

Sitten hän ratsasti laaksoon, jossa oli paljo suuria kiviä, ja kun
hän näki että hänet saataisiin kiinni, niin hän muutti itsensä
taikakeinoillaan suureksi rnarmorikiveksi. Kun kuningas Ontzlaken
keralla saapui paikalle, ei hän tuntenut sisartansa eikä tämän miehiä.

“Ah”, kuningas sanoi, “tässä näette Jumalan koston, ja minua
murhetuttaa kovin, että tämä onnettomuus on tapahtunut.”

Sitten hän haki huotraa, mutta sitä ei näkynyt missään. Ja niin hän
palasi luostariin, josta hän oli tullutkin.

Kun Arthur oli mennyt, niin Morgan le Fay muutti itsensä ja kaikki
ritarinsa entiseen muotoonsa ja sanoi: “Herrat, nyt me saamme mennä,
minne tahdomme.”

Niin hän lähti Goren maahan ja hänet otettiin siellä komeasti
vastaan. Ja hän teki linnansa ja kaupunkinsa niin lujiksi kuin
saattoi, sillä yhä hän kovin pelkäsi Arthur kuningasta.

Kun kuningas oli tarpeeksi levännyt luostarissa, niin hän ratsasti
Camelotiin ja hänen kuningattarensa ja parooninsa iloitsivat
suuresti hänen tulostansa. Ja kun he kuulivat hänen kummallisista
seikkailuistansa, niin he kaikki ihmettelivät Morgan le Fayn
kavaluutta, ja hänen häijyjen taikomistensa tähden moni ritari
toivoi, että hänet olisi elävältä poltettu.

Seuraavana päivänä tuli Arthurin luo muuan neito Morganin lähettämänä
ja hän toi mukanaan komeimman viitan kuin koskaan oli nähty siinä
hovissa, sillä se oli niin täynnä kalliita kiviä, kuin niitä vain
mahtui vierekkäin, ja ne olivat kauneimpia ja kallisarvoisimpia kiviä
mitä kuningas koskaan oli nähnyt.




“Teidän sisarenne lähettää teille tämän viitan ja toivoo että te
otatte vastaan tämän hänen lahjansa, ja te olette saava häneltä
hyvitystä mielenne mukaan siitä, missä hän on teitä vastaan rikkonut.”

Kun kuningas näki viitan, miellytti se häntä suuresti, mutta hän
puhui vain vähän.

Sillä hetkellä tuli Järven neito kuninkaan luokse ja sanoi: “Herra,
minun täytyy puhua teidän kanssanne kahden kesken.”

“Sanokaa vain”, kuningas virkkoi, “mitä tahdotte.”

“Herra”, sanoi neito, “älkää millään muotoa panko tuota viittaa
päällenne, ennenkuin olette nähnyt enemmän, älkääkä antako sitä panna
kenenkään ritarinne päälle, ennenkuin olette käskenyt sen tuojan
panna sen päällensä.”

“Hyvä”, sanoi Arthur kuningas, “tahdon tehdä, niinkuin te neuvotte.”
Sitten hän sanoi sille neidolle, jonka hänen sisarensa oli
lähettänyt: “Neito, tahdon nähdä teidän päällänne tämän viitan, jonka
olette tuonut.”

“Herra”, sanoi neito, “ei minun sovi kantaa kuninkaan pukua.”

“Jumalauta”, Arthur sanoi, “sinun on pitäminen sitä viittaa,
ennenkuin minä tai kukaan minun miehistäni panemme sen hartioillemme.”

Niin viitta pantiin neidon päälle, ja samalla hetkellä hän kaatui
kuolleena maahan, eikä puhunut enää sanaakaan, sillä hän paloi
tuhaksi.

Silloin Arthur vihastui kauheasti, vielä enemmän kuin ennen, ja hän
sanoi Uriens kuninkaalle:

“Minun sisareni, teidän puolisonne, koettaa yhä vain pettää minua,
ja minä tiedän kyllä että joko te taikka teidän poikanne, minun
sisarenpoikani, olette yksissä neuvoin hänen kanssansa saattaaksenne
minut turmioon. Mutta teidän en sentään luule olevan hänen
liitossaan, sillä Accolon tunnusti minulle omalla suullansa, että
hän aikoi surmata teidätkin, niinkuin minut, ja sentähden annan minä
teille anteeksi. Mutta teidän poikaanne, Uwaine herraa, minä pidän
epäiltävänä, ja käsken teitä sentähden ajamaan hänet pois minun
hovistani.”

Niin Uwaine herra karkoitettiin.

Kun Gawaine herra, Lot kuninkaan poika, sai sen tietää, niin hän
valmistautui myös lähtemään hänen kanssansa.

“Joka karkoittaa minun serkkuni, karkoittakoon minutkin”, hän
virkkoi, ja niin he molemmat lähtivät.

Kun Arthur huomasi että Gawaine herra oli jättänyt hovin, niin suuri
suru nousi kaikkien lordien kesken.

Ja Gawainen veli, Gaheris, virkkoi: “niin me nyt menetimme kaksi
kelpo ritaria yhden sijasta.”

Continue Reading

Taikalaivan ihmeellinen seikkailu

Eräänä päivänä tapahtui, että Arthur oli metsästämässä useiden
ritariensa kanssa suuressa metsässä. Kuningas itse, Gaulin Accolon
ja Uriens kuningas, Morgan le Fayn puoliso, ajoivat takaa komeata
hirveä ja heidän ratsunsa olivat niin nopsat että he tovin perästä
olivat kymmenen penikulmaa edellä kumppaneistaan. Ankarasta ajosta
nääntyneinä heidän ratsunsa viimein vaipuivat maahan, mutta yhä he
näkivät edessään hirven, joka näytti aivan uupuneelta.

“Mitä nyt teemme?”, Arthur kuningas sanoi, “me olemme aika pulassa.”

“Käykäämme jalkaisin”, sanoi Uriens kuningas, “kunnes kohtaamme
jonkin asumuksen.”

Silloin he näkivät hirven makaavan leveän järven rannalla ja koirat
olivat sen saavuttaneet, ja Arthur kuningas puhalsi torvellaan merkin
että otus oli kaatunut.

Sitten hän katseli ympärilleen ja näki edessään järvellä pienen
laivan, joka oli aina veden rajaan asti verhottuna silkillä. Ja laiva
tuli suoraan heitä kohden ja laski rannan hietikolle. Arthur kuningas
meni rantaan ja kurkisti laivaan, mutta ei nähnyt siinä ainoatakaan
maallista olentoa.

“Tulkaa”, sanoi Arthur kuningas, “menkäämme katsomaan, mitä tuossa
laivassa oikein on.”

Niin he kaikki kolme astuivat laivaan ja näkivät että se oli
runsaasti koristettu silkkikankaalla. Mutta sitten kaikki pimeni
ja he näkivät yht’äkkiä ympärillään laivan kaikilla kulmilla
satoja soihtuja, jotka valaisivat kirkkaasti. Ja samassa ilmestyi
kaksitoista ihanaa impeä, jotka tervehtivät polviaan notkistaen
Arthur kuningasta ja kutsuivat häntä nimeltään ja sanoivat että
hän oli sangen tervetullut, ja että he kestitsisivät häntä miten
parhaiten taitaisivat. Kuningas kiitti heitä kohteliaasti.

Neidot veivät kuninkaan ja hänen molemmat toverinsa kauniiseen
huoneesen, jossa oli pöytä runsaasti katettuna kaikilla hyvillä
tavaroilla; ja siellä heille tarjottiin kaikellaisia viinejä ja
ruokia, mitä he vain saattoivat ajatella, ja se ihmetytti suuresti
kuningasta, sillä hän ei ollut koskaan eläessään syönyt parempaa
ateriaa.

Kun he olivat syöneet kyllikseen, niin Arthur kuningas vietiin
toiseen huoneeseen, joka oli kauniimmin koristettu kuin hän koskaan
oli nähnyt. Ja samaten palveltiin Uriens kuningasta, ja Accolon
herra vietiin kolmanteen huoneeseen, joka myös oli ylen ihanasti
koristettu. Ja niin he menivät iloissaan maata ja vaipuivat heti
uneen.

Mutta herätessään aamulla Uriens kuningas huomasi olevansa
Camelotissa puolisonsa Morgan le Fayn luona, ja se hämmästytti häntä
suuresti, sillä edellisenä iltana hän oli ollut kahden päivän matkan
päässä Camelotista.

Ja kun Arthur kuningas heräsi, niin hän huomasi olevansa pimeässä
tyrmässä ja kuuli ympärillään monen onnettoman ritarin vaikerruksia.

“Keitä te olette, jotka niin valitatte?” Arthur kuningas sanoi.

“Meitä on täällä kaksikymmentä ritaria vankina”, he sanoivat, “ja
useat meistä ovat maanneet täällä seitsemän vuotta, ja toiset
kauemman ja toiset vähemmän aikaa.”

“Mistä syystä?” kysyi Arthur.

“Saatte kuulla”, ritarit sanoivat.

“Tämän linnan lordi on Damas herra nimeltään ja hän on kavalin
ritari mitä olla saattaa ja täynnä petosta, ja suurin konna, mitä
milloinkaan on elänyt. Hänellä on nuorempi veli, hyvä ja uljas
ritari, nimeltä Ontzlake herra, ja vanhempi veli, tämä Damas
petturi, ei tahdo antaa hänelle hänen perintö-osaansa, paitsi mitä
Ontzlake herra omalla uljuudellaan on saanut pidetyksi hallussaan.
Nuoremmalla veljellä on sangen kaunis ja rikas kartano, ja siinä hän
asuu kaikessa kunniassa ja on kaiken kansan rakastama, mutta Damas
herraa vihaavat kaikki, sillä hän on ilman sääliä ja suuri konna. He
ovat käyneet kauan sotaa keskenään, mutta Ontzlake on aina voiton
puolella; ja hän tarjoutuu tarjoutumistaan taistelemaan Damas herran
kanssa perinnöstä mies miestä vastaan, taikka joll’ei tämä tahdo itse
taistella, niin saa hän hankkia jonkun ritarin taistelemaan edestänsä.

“Siihen Damas herra suostuikin, mutta hän on niin vihattu, ett’ei
kukaan ritari tahdo taistella hänen puolestansa. Senvuoksi Damas
on joka päivä ritareineen väijymässä ja hyökkää kaikkien ritarien
kimppuun, jotka retkillänsä joutuvat näille maille, ja vie heidät
tyrmäänsä. Ja monta kunnon ritaria, luvultaan yksitoista, on kuollut
nälkään tässä tyrmässä. Jos vain yksi meistä, jotka olemme täällä,
olisi tahtonut taistella hänen veljensä Ontzlake herran kanssa,
niin hän olisi laskenut meidät vapaiksi, mutta kun tuo Damas on
niin viekas ja kavala, niin me emme ikinä tahdo taistella hänen
puolestansa. Ja me olemme niin nälän heikontamia, että me tuskin
voimme pystyssä pysyä.”

“Jumala armossaan teidät pelastakoon”, sanoi Arthur.

Silloin juuri tuli muuan neito Arthurin luo ja sanoi: “Mitä kuuluu?”

“En tiedä”, Arthur virkkoi.

“Herra, jos te tahdotte taistella minun isäntäni puolesta, niin
teidät lasketaan vapaaksi, muuten ette ikinä pääse täältä elävänä.”

“Se on kovaa”, Arthur sanoi, “mutta ennemmin tahdon taistella ritaria
vastaan kuin kuolla vankeudessa. Mutta vain sillä ehdolla, että minä
saan vapauteni, ja kaikki nämä vangit, lähden minä taisteluun.”

“Niin on tapahtuva”, sanoi neito.

“Minä olen valmis”, sanoi Arthur, “jos minulla vain olisi ratsu ja
varukset.”

“Teiltä ei ole mitään puuttuva”, neito vastasi.

“Minusta näyttää, neito, niinkuin olisin nähnyt teidät Arthurin
hovissa.”

“Ette suinkaan”, neito sanoi, “minä en ole koskaan ollut siellä, minä
olen tämän linnan herran tytär.”

Mutta hän valehteli, sillä hän oli yksi Morgan le Fayn neidoista.

Sitten hän meni joutuisasti Damas herran luokse ja kertoi, että
Arthur tahtoi taistella hänen edestänsä, ja niin tämä lähetti
hakemaan Arthuria. Ja kun Arthur saapui, niin hän oli niin kaunis ja
ylevä, että kaikki ritarit, jotka hänen näkivät, sanoivat että olisi
sääli, jos moinen ritari kuolisi vankeudessa.

Sitten hän ja Damas herra sopivat, että hän taistelisi Damas herran
edestä sillä ehdolla, että kaikki muut ritarit pääsisivät vapaiksi.
Damas herra vannoi Arthurille, että se tapahtuisi, ja Arthur
puolestaan vannoi taistelevansa niin kauan kuin pystyssä pysyisi.

Silloin kaikki kaksikymmentä ritaria tuotiin saliin pimeästä tyrmästä
ja laskettiin vapaiksi. Ja niin he kaikki jäivät katsomaan taistelua.

Morgan le Fayn kavaluus.

Palatkaamme nyt Gaulin Accoloniin, joka oli Arthurin ja Uriens
kuninkaan mukana, kun nämä menivät taikalaivaan nukkumaan.

Kun hän heräsi, niin hän huomasi olevansa syvän kaivon partaalla,
vain muutamia tuumia sen reunasta, suuressa hengen vaarassa.
Kaivosta kohosi hopeaputki ja putkesta suihkusi vettä korkealle
marmorialtaaseen.

Kun Accolon herra näki sen, niin hän sanoi:

“Taivas varjelkoon minun herraani Arthur kuningasta ja Uriensia,
sillä nuo laivan neidot ovat pettäneet meidät. He olivat paholaisia,
eivätkä naisia, ja jos minä vain hengissä suoriudun tästä
onnettomasta seikkailusta, niin surmaava olen minä kaikki kavalat
noitaneidot, missä ikinä heitä tapaan.”

Silloin tuli hänen luokseen kääpiö, jolla oli suuri suu ja litteä
nenä, ja hän tervehti Accolon herraa ja sanoi, että hän tuli Morgan
le Fayn luota.

“Hän tervehtii teitä ja pyytää teitä olemaan rohkealla mielellä,
sillä huomenna kello yhdeksän aikaan te olette taisteleva erään
ritarin kanssa ja senvuoksi hän lähettää teille tässä Arthurin
miekan, Excaliburin, ja huotran. Hän pyytää teitä, jos häntä
rakastatte, taistelemaan viimeiseen asti ja ilman sääliä, aivan
niinkuin hänelle lupasitte, kun hänen kanssaan salaisesti
keskustelitte. Ja siitä neidosta, joka tuo hänelle sen ritarin pään,
jonka kanssa te taistelette, siitä hän tekee kuningattaren.”

“Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte”, Accolon sanoi. “Ja minä olen
pitävä lupaukseni, koska minulla on tämä miekka. Sulkekaa minut
armollisen kuningattareni suosioon ja sanokaa hänelle, että olen
tekevä kaikki mitä olen hänelle luvannut, taikka muutoin olen
kuoleva. Nytpä ymmärrän”, hän lisäsi, “että Morgan le Fay on tehnyt
kaikki nämä taiat tuon taistelun tähden?”

“Siitä saatte olla varma”, sanoi kääpiö.

Sitten tuli hänen luokseen ritari ja lady ja kuusi asemiestä. Ja
ritari tervehti Accolon herraa, ja pyysi häntä tulemaan kartanoonsa
lepäämään. Se ritari oli Ontzlake herra, Damas herran veli, jonka
kanssa Arthur kuningas jo oli Damas herralle luvannut taistella. Niin
Accolon nousi joutilaan ratsun selkään ja ratsasti ritarin keralla
kauniiseen kartanoon, jonka vieressä oli luostari, ja siellä häntä
kestittiin hyvin.

Sillävälin oli Damas herra lähettänyt veljelleen sanan, että tämä
olisi valmis seuraavana päivänä kello yhdeksän aikaan ja saapuisi
taistelukentälle taistelemaan erään ritarin kanssa, sillä hän oli
löytänyt kelpo ritarin, joka oli kaikin puolin valmis taistelemaan.
Kun tämä sanoma saapui Ontzlake herralle, niin hän kävi hyvin
levottomaksi, sillä häntä oli jo haavoitettu peitsellä molempiin
reisiin, mutta vammoistaan huolimatta hän aikoi taistella. Mutta
kun Accolon herra kuuli taistelusta ja kuinka Ontzlake herra oli
haavoitettu, niin hän sanoi, että hän tahtoi taistella hänen
edestänsä, koska Morgan le Fay oli lähettänyt hänelle Excaliburin
ja huotran, että hän taistelisi tuon ritarin kanssa seuraavana
aamuna. Silloin Ontzlake herra riemastui suuresti ja kiitti kaikesta
sydämestään Accolon herraa siitä että tämä tahtoi tehdä niin paljo
hänen hyväksensä.

Seuraavana aamuna, kun Arthur kuningas oli noussut ratsunsa selkään
ja oli valmis lähtemään taistelukentälle, tuli hänen luokseen neito,
joka antoi hänelle Excaliburin kaltaisen miekan ja huotran ja sanoi:

“Morgan le Fay lähettää teille tässä teidän miekkanne ja rakkaan
tervehdyksensä.”

Arthur kiitti neitoa ja luuli että niin oli laita, mutta neito oli
kavala, sillä miekka ja huotra olivat väärennetyt ja heikot ja
hauraat.

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra asettuivat asentoon ja heidän
ratsunsa syöksyivät niin rajusti yhteen, että sekä ratsut että miehet
suistuivat maahan. Silloin molemmat ritarit hyppäsivät pystyyn ja
paljastivat miekkansa. Tuo ilkeä kuningatar oli loihtinut heidät,
niin ett’ei kumpainenkaan tuntenut toistansa. Mutta heidän siten
taistellessaan tuli Järven neito, joka oli pistänyt Merlinin kiven
alle, ja hän tuli Arthurin tähden, sillä hän tiesi että Morgan le
Fay oli asettanut niin, että Arthur sinä päivänä saisi surmansa.
Senvuoksi Nimue tuli pelastamaan Arthurin henkeä.

Niin he taistelivat tulisesti ja iskivät monta ankaraa iskua. Mutta
Arthur kuninkaan miekka ei sattunut ensinkään niinkuin Accolon
herran; melkein jokainen isku, jonka Accolon iski, haavoitti
vaarallisesti Arthuria, niin että oli ihme että hän pysyi pystyssä,
ja virtana valui hänen verensä. Kun Arthur näki, että maa oli
kokonaan veren peittämä, niin hän pelästyi ja arvasi, että häntä oli
petetty ja että hänen miekkansa oli vaihdettu. Sillä hänen miekkansa
ei purrut ensinkään terästä, niinkuin oli ollut sen tapa ja sentähden
hän pelkäsi saavansa surmansa. Hänestä näytti kuin se miekka, joka
oli Accolonin kädessä, olisi ollut Excalibur, sillä jokaisella
iskulla se vuodatti verta, mutta hän oli niin ritarillinen, että hän
ylevästi kärsi vaivansa. Ja kaikki miehet, jotka katselivat häntä,
sanoivat ett’eivät he koskaan olleet kenenkään ritarin nähneet niin
hyvin taistelevan, kuin Arthur taisteli, katsoen siihen kuinka
kovin hän oli haavoitettu. Kaikki kansa oli murheissaan hänen
tähtensä, mutta molemmat veljekset, Damas herra ja Ontzlake herra,
eivät tahtoneet sopia, niin että ritarit jatkoivat vain tulista
taisteluansa. Silloin yht’äkkiä Arthur kuninkaan miekka katkesi
kahvan juuresta ja putosi ruohikkoon ja hänen käteensä jäi vain
miekan kahva ja nuppi. Kun hän sen näki, niin hän pelkäsi kovin
saavansa surmansa, mutta yhä hän vain piti kilpeänsä ylhäällä, eikä
väistynyt eikä menettänyt rohkeuttansa.

Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.

Kun Accolon herra näki, että Arthur kuninkaan miekka oli katkennut,
niin hän koetti pakoittaa häntä antautumaan.

“Ritari, sinä olet voitettu etkä saata enää kestää, ja sinä olet
sitäpaitsi aseeton ja olet menettänyt paljo verta. Minun ei tee
mieleni sinua surmata, antaudu sentähden minun armoilleni.”




“En”, Arthur sanoi, “sitä en voi tehdä, sillä minä olen luvannut
taistella _niin kauan kuin on elonkipinääkään ruumiissani_. Ja
senvuoksi minä ennemmin kuolen kunnialla kuin elän häpeällä. Ja
vaikka voisi kuolla satoja kertoja, niin minä ennemmin kuolisin
niin monta kertaa, kuin antautuisin sinulle pelkurina, sillä vaikka
minulta puuttuu aseita, niin minulta ei ole puuttuva kunniaa, ja jos
sinä surmaat minut, aseettoman, niin se on oleva sinun oma häpeäsi.”

“No niin”, sanoi Accolon, “siitä häpeästä en tahdo säästää itseäni.
Pysy erilläsi minusta, sillä sinä olet kuoleman oma.” Ja niin
sanoessaan hän antoi Arthurille sellaisen iskun, että tämä melkein
tupertui maahan, ja hän toivoi että Arthur huutaisi armoa.

Mutta kuningas ryntäsi Accolonia kohden ja sysäsi häntä niin
voimakkaasti katkenneen miekan nupilla, että ritari hoiperteli kolme
askeletta takaperin.

Kun Järven neito katseli Arthuria ja näki, kuinka uljas hän oli ja
kuinka häntä kavaluudella koetettiin saada surmatuksi, niin häntä
kovin säälitti, että niin uljaan ritarin ja jalon miehen piti joutua
perikatoon. Ja hänen taikomisensa kautta miekka putosi seuraavalla
iskulla maahan Accolonin kädestä. Ja Arthur juoksi nopeasti sen luo
ja otti sen käteensä ja tunsi heti, että se oli hänen oma miekkansa
Excalibur.

“Liian kauan sinä olet ollut poissa minun luotani”, hän huusi, “ja
paljon pahaa sinä olet minulle tehnyt.”

Sitten hän huomasi huotran, joka riippui Accolonin sivulla, ja äkkiä
ryntäsi hän Accolonin kimppuun ja tarttui huotraan ja tempasi sen
niin kauaksi kuin saattoi.

“Oi ritari”, hän sanoi, “nyt sinä olet kuoleman oma, sillä minä
takaan, että tämä miekka on maksava sinulle moninkerroin kaikki ne
iskut, mitkä minä olen saanut.” Ja hän karkasi koko voimallaan hänen
kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan ja halkasi hänen kypärinsä ja
antoi hänelle sellaisen iskun päähän, että se melkein tappoi hänet.

“Nyt minä surmaan sinut”, Arthur sanoi.

“Surmata minut kyllä saatte, jos teitä haluttaa”, Accolon sanoi,
“sillä te olette paras ritari, mitä minä milloinkaan olen tavannut,
ja minä näen, että Jumala on teidän kanssanne. Mutta koska minä
olen luvannut taistella viimeiseen asti, enkä millään ehdolla tahdo
antautua elävänä, niin sentähden minun suuni ei ole ikinä pyytävä
armoa, vaan Jumala tehköön minun ruumiillani, mitä Hän hyväksi näkee.”

Silloin Arthur kuningas muistutteli, että hän oli varmaankin nähnyt
tuon ritarin.

“Sano minulle”, hän virkkoi, “taikka minä tapan sinut, mistä maasta
sinä olet ja mistä hovista.”

“Herra ritari”, Accolon herra sanoi, “minä olen Arthur kuninkaan
hovista ja minun nimeni on Gaulin Accolon.”

Silloin Arthur pelästyi vielä enemmän kuin ennen, sillä hän muisti
sisartansa Morgan le Fayta ja laivan taikaa.

“Oi herra ritari”, hän sanoi, “pyydän, sanokaa minulle kuka teille
tämän miekan antoi.”

Silloin Accolon herra kertoi hänelle, kuinka Morgan le Fay oli
lähettänyt sen hänelle sitä varten että hän surmaisi hänen veljensä
Arthur kuninkaan. Sillä Arthur kuningasta Morgan le Fay enin vihasi
maan päällä hänen kuntonsa ja suuren maineensa tähden. Ja jos hänen
onnistuisi tappaa Arthur loitsujensa avulla, niin hän samoin surmaisi
puolisonsa ja sitten Accolonista tulisi maan kuningas ja Morgan le
Faysta kuningatar.

“Mutta nyt siitä ei tule mitään”, sanoi Accolon, “sillä minä olen
varma kuolemastani. Mutta kun minä nyt olen kertonut teille totuuden,
niin pyydän teitäkin sanomaan, miltä seudulta te olette ja mistä
hovista.”

“Oi Accolon”, Arthur sanoi, “tiedä siis, että minä olen Arthur
kuningas, jolle sinä olet paljon pahaa tehnyt.”

Kun Accolon sen kuuli, niin hän huusi korkealla äänellä:

“Jalo laupias herra, armahtakaa minua, sillä minä en tuntenut teitä!”

“Kyllä armahdan sinua, Accolon herra”, Arthur sanoi, “sillä minä
näen, että sinä nyt vasta minut tunnet. Mutta minä huomaan sinun
sanoistasi, että sinä olet suostunut minun kuolemaani ja sentähden
sinä olet petturi; mutta minä en tahdo syyttää sinua siitä, sillä
minun sisareni Morgan le Fay on kavalilla keinoillaan saanut sinut
suostumaan ilkeyteensä.”

Sitten Arthur kuningas kutsui taistelun tarkastajat ja kertoi heille
mitä oli tapahtunut.

“Jos kumpikaan meistä olisi tuntenut toisensa, niin ei tässä olisi
iskuakaan isketty”, hän sanoi.

Sitten Accolon herra huusi korkealla äänellä kaikille ritareille ja
miehille, jotka olivat sinne kokoontuneet: “Oi herrat, tämä jalo
ritari, jonka kanssa minä olen taistellut, mitä minä suuresti kadun,
on miehuullisin ja kunnianarvoisin mies maan päällä, sillä hän on
itse Arthur kuningas, meidän kaikkien armollisin lääniherramme!”

Silloin kaikki kansa lankesi polvillensa ja huusi armoa, ja sen
kuningas heille heti lupasikin.

Sitten hän meni ratkaisemaan noiden molempien veljesten välistä
riitaa, jonka vuoksi hän ja Accolon herra olivat taistelleet. Koska
Damas herra oli kopea ritari ja täynnä ilkeyttä, niin Arthur määräsi
hänen antamaan nuoremmalle veljellensä kartanon ja kaikki mitä siihen
kuului, ja Ontzlake herran sen sijaan antamaan hänelle vuosittain
paraatihevosen ratsastettavaksi, sillä se sopisi hänelle paremmin
kuin sotaratsu. Ja kuoleman uhalla kiellettiin Damas herraa koskaan
häiritsemästä ketään vaeltavaa ritaria, joka kulki seikkailuillaan.
Ja niille kahdellekymmenelle ritarille, joita hän oli niin kauan
pitänyt vankeudessa, hänen täytyi antaa takaisin kaikki heidän
aseensa ja varuksensa.

“Ja jos joku heistä tulee minun hoviini ja valittaa sinusta, niin
jumalauta sen saat maksaa hengelläsi”, sanoi kuningas.

“Ja kuulkaa te, Ontzlake herra, koska teitä sanotaan uljaaksi ja
kunnon ritariksi ja rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi kaikissa
teoissanne, niin tämä olkoon teidän tehtävänne: minä pyydän teitä,
että te niin pian kuin suinkin tulette minun luokseni ja minun
hoviini, ja teistä on tuleva minun ritarini, ja jos teidän tekonne
pysyvät edelleenkin samallaisina, niin minä olen Jumalan avulla niin
teidät ylentävä, että te ennen pitkää saatte elää yhtä komeasti kuin
Damas herra konsanaan.”

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra ratsastivat lähellä olevaan
rikkaaseen luostariin lepäämään ja sidottamaan haavojansa, ja pian
kuningas kokonaan parani. Mutta Accolon herra kuoli neljän päivän
kuluessa, sillä hän oli vaikeasti haavoittunut.

Kun Accolon oli kuollut, niin kuningas lähetti hänet hevospaareilla
kuuden ritarin saattamana Camelotiin ja sanoi:

“Viekää hänet minun sisarelleni Morgan le Faylle ja sanokaa, että
minä lähetän hänet lahjaksi hänelle, ja ilmoittakaa hänelle, että
minä olen saanut miekkani Excaliburin ja huotran.”

Continue Reading