Pyöreä pöytä

Kun Arthur oli ollut muutamia vuosia kuninkaana ja taistellut
vihollisiaan vastaan ja voittanut useat niistä, niin hänen parooninsa
alkoivat pitää huolta, että hän ottaisi itselleen puolison, ja niin
hän tapansa mukaan meni neuvottelemaan Merlinin kanssa.

“Se on oikein”, Merlin sanoi, “sillä niin hyvän ja jalon miehen kuin
te ei pidä jäädä ilman vaimoa. Onko ketään, jota rakastatte enemmän
kuin muita?”

“On”, Arthur kuningas sanoi, “minä rakastan Guinevereä, Cameliardin
kuninkaan Leodegrancen tytärtä. Leodegrance pitää huoneessaan
Pyöreätä pöytää, jonka hän sai isältäni Utherilta, ja tämä neito
on kaunein ja jaloin kaikista, joita olen nähnyt tai koskaan nähdä
saatan.”

“Herra”, sanoi Merlin, “mitä kauneuteen tulee niin hän on kyllä
kaikkein ihanimpia. Mutta joll’ette rakastaisi häntä niin suuresti
kuin rakastatte, niin saattaisin löytää teille toisen neidon, niin
kauniin ja hyvän, että te häneen mielistyisitte — joll’ei teidän
sydämenne jo olisi kiintynyt. Mutta kun miehen sydän on kiintynyt,
niin vaikea on enää kääntyä takaisin.”

“Se on totta”, Arthur sanoi.

Sitten Merlin varoitti kuningasta, ettei olisi viisasta naida
Guinevereä. Merlinillä oli ennustuksen lahja ja hän tiesi että
jos tuo naimisliitto tehtäisiin, niin siitä syntyisi paljon
onnettomuutta. Mutta ei mikään voinut saada kuningasta luopumaan
aikeestaan. Niin Merlin vei sanan Leodegrancelle, joka ilostui
suuresti.

“Ne ovat parhaimpia sanomia mitä koskaan olen saanut”, hän sanoi,
“että niin jalo ja ylevä kuningas tahtoo naida tyttäreni. Mitä
maihini tulee, niin antaisin ne hänelle kaikki, jos luulisin sen
olevan hänelle mieleen, mutta hänellä on maita kylliksi, hän ei
tarvitse enempää. Sen sijaan annan hänelle lahjan, joka miellyttää
häntä paljo enemmän. Annan hänelle Pyöreän pöydän, jonka sain Uther
Pendragonilta, ja kun kaikki paikat ovat täytetyt, niin siinä on
ritareita sata ja viisikymmentä. Ja sata hyvää ritaria minulla on
itselläni, mutta viisikymmentä puuttuu, sillä niin moni on minun
aikanani surmansa saanut.”

Niin Leodegrance kuningas antoi tyttärensä Merlinille ja Pyöreän
pöydän ja nuo sata ritaria. Ja he ratsastivat kuninkaallisessa
loistossa ja komeudessa yli maiden ja vesien, kunnes saapuivat
lähelle Lontoota.

Kun Arthur kuningas kuuli että Guinevere oli tulossa ja nuo sata
ritaria Pyöreän pöydän keralla, niin hän riemuitsi suuresti heidän
tulostaan ja siitä kalliista lahjasta.

“Tämä ihana lady on ylen tervetullut minun luokseni”, hän sanoi,
“sillä minä olen häntä kauan rakastanut, ja sentähden ei mikään minua
niin ilahuta. Ja nuo ritarit ja Pyöreä pöytä miellyttävät minua
enemmän kuin suuret ja kalliit aarteet.”

Ja kuningas käski kaikessa kiireessä ruveta valmistamaan häitä ja
kruunajaisia, jotta ne saataisiin niin komeiksi kuin vain ajatella
saattoi. Ja hän käski Merlinin mennä ja hakea viisikymmentä jalointa
ja arvokkainta ritaria ja täyttää vapaat paikat Pyöreän pöydän
ääressä.

Ennen pitkää Merlin löysikin sellaisia ritareita, niin että
kahdeksankolmatta paikkaa tuli täytetyksi, mutta enempää hän ei
voinut löytää.

Sitten noudettiin Canterburyn arkkipiispa ja hän siunasi istuimet
suurella loistolla ja hartaudella, ja nuo kahdeksankolmatta ritaria
istuutuivat paikoilleen.

Kun se oli tehty, sanoi Merlin:

“Jalot herrat, teidän täytyy kaikkien nousta ja tulla osoittamaan
kunnioitustanne Arthur kuninkaalle.” Ja niin he nousivat ja
kunnioittivat häntä.

Ja kun he olivat menneet, niin Merlin huomasi että jokaisessa
istuimessa oli kultakirjaimilla sen ritarin nimi, joka oli siinä
istunut. Mutta kaksi paikkaa oli tyhjänä.

Kohta senjälkeen saapui nuori Gawaine, Orkneyn kuninkaan Lotin poika,
ja pyysi lahjaa kuninkaalta.

“Pyydä”, kuningas sanoi, “ja minä annan sinulle.”

“Herra, minä pyydän että te tekisitte minut ritariksi sinä päivänä,
jona otatte Guineveren avioksi.”

“Teen sen mielelläni”, Arthur kuningas sanoi, “ja tahdon osoittaa
teille kaikkea kunniaa, minkä voin, koska te olette minun nepaani.”

Niin kuningas teki Gawainen hääjuhlassaan ritariksi ja samalla kertaa
hän myöskin ritaroi Pellinore kuninkaan pojan, jalon ja uljaan
nuorukaisen, jonka nimi oli Tor.

Sitten Arthur kuningas kysyi Merliniltä, mikä oli syynä siihen, että
Pyöreän pöydän istuinten joukossa oli kaksi paikkaa tyhjänä.

“Herra”, sanoi Merlin, “niillä paikoilla ei ole istuva ketkään
muut kuin kaikista mainehikkaimmat ja jaloimmat. Ja Vaarallisella
istuimella on istuva vain yksi, ja jos joku muu uskaltaa siihen
asettua, niin tuho hänet perii. Ja sillä, joka siinä on istuva, ei
ole vertaista oleva.”

Niin sanoen Merlin otti Pellinore kuningasta kädestä ja vei hänet
molempien tyhjien tuolien ja Vaarallisen istuimen luo ja sanoi
kaikkien kuullen ja syvään kumartaen:

“Tämä on teidän paikkanne ja parhaiten kaikista täällä olevista te
sen ansaitsette.”




Silloin Gawaine herra vihastui suuresti ja sanoi veljelleen
Gaherisille:

“Tuo ritari on asetettu suureen kunniaan ja se suututtaa minua
kovasti, sillä hän surmasi meidän isämme, Lot kuninkaan. Sen vuoksi
minä tahdon surmata hänet tällä miekalla, joka minulle lähetettiin ja
joka on ylen terävä.”

“Älkää sitä nyt tehkö”, Gaheris sanoi, “sillä minä olen vasta
asemies. Mutta kun minut on tehty ritariksi, niin minä kostan
hänelle. Ja sentähden, veljeni, on parasta että te odotatte toiseen
aikaan, että saisimme hänet pois hovista, sillä jos me surmaisimme
hänet täällä, niin me häiritsisimme tätä jaloa juhlaa.”

“Tahdon tehdä niinkuin te sanotte”, virkkoi Gawaine.

Sitten valmistui tuo jalo juhla, ja Camelotissa vihittiin kuningas
suurilla juhlallisuuksilla Guinevereen pyhän Tapanin kirkossa.

Sitten kuningas antoi kaikille ritareillensa lahjoja, ja niille,
jotka eivät olleet rikkaita, hän antoi tiluksia ja teroitti heidän
mieleensä ett’eivät koskaan ketään loukkaisi tai tappaisi ja että
he aina pakenisivat petosta. Ja ett’eivät he millään muotoa olisi
julmia, vaan armahtaisivat niitä, jotka pyytävät armoa, taikka muuten
he menettäisivät ikipäiviksi kunniansa ja Arthur kuninkaan suosion;
ja että he aina auttaisivat ladyjä ja neitejä ja aatelisnaisia
kuoleman rangaistuksen uhalla. Ja myös ett’ei kenkään saanut ryhtyä
väärään taisteluun, ei kenenkään käskystä eikä tämän maailman
hyvyyden tähden.

Tämän vannoivat kaikki Pyöreän pöydän ritarit, sekä nuoret että
vanhat. Ja joka vuosi he uudistivat valansa korkeana helluntaijuhlana.

Continue Reading

Excalibur miekka

Vaivutettuaan Pellinoren taikauneen Merlin nosti pystyyn Arthur
kuninkaan ja ratsasti pois Pellinoren ratsulla.

“Voi, mitä sinä olet tehnyt, Merlin”, Arthur sanoi, “surmasitko sinä
tuon kelpo ritarin taikakeinoillasi? Ei ole maan päällä toista niin
kunnianarvoisaa ritaria kuin hän, ja minä luopuisin mieluummin koko
vuoden tuloista, kuin antaisin hänen kuolla.”

“Älkää huolehtiko”, Merlin sanoi, “sillä hänellä on vähemmän hätää
kuin teillä. Hän on vain unessa ja herää ennenkuin kolme tuntia on
kulunut. Ei eläkään maan päällä oivallisempaa ritaria kuin hän, ja
täst’edes hän tekee teille suuria palveluksia. Hänen nimensä on
Pellinore, ja hän on saava kaksi poikaa, joista tulee ylen kelpo
miehiä: Walesin Percival ja Walesin Lamerack.”

Jätettyään Pellinoren, Arthur kuningas ja Merlin saapuivat erään
erakon luo, joka oli hyvä mies ja taitava parannustaidossa. Hän hoiti
niin huolellisesti kuninkaan haavoja, että ne kolmessa päivässä
kokonaan paranivat, ja Arthur kykeni jatkamaan matkaansa Merlinin
kera. Silloin heidän ratsastaessaan Arthur sanoi: “Minulla ei ole
miekkaa.”

“Ei ole väliä”, Merlin sanoi, “tässä on lähellä miekka, joka tulee
teidän omaksenne, jos minä vain sen saan käsiini.”

Niin he ratsastivat kunnes saapuivat eräälle järvelle, joka oli leveä
ja kirkasvetinen. Ja järven keskellä Arthur näki valkoiseen samettiin
verhotun käsivarren, joka piti kaunista miekkaa kädessään.

“Katsokaa”, Merlin sanoi, “tuolla on miekka, josta minä puhuin.”

Silloin he näkivät neidon soutavan järven poikki.

“Mikä neito tuo on?” kysyi Arthur.

“Se on Järven neito”, Merlin sanoi, “ja tuossa järvessä on kallio ja
sen sisässä on ihanin asunto kuin olla saattaa maan päällä ja se on
koristettu kalleilla koristuksilla. Tuo neito tulee kohta luoksenne,
puhukaa silloin hänelle kauniisti, niin että hän antaa teille tuon
miekan.”

Silloin juuri neito tuli Arthurin luo ja tervehti häntä, ja Arthur
vastasi neidon tervehdykseen.

“Neito”, Arthur sanoi, “mitä miekkaa tuo käsivarsi tuolla kannattelee
veden päällä? Soisinpa että se olisi minun, sillä minulla ei ole
miekkaa.”

“Arthur herra kuningas”, sanoi neito, “se miekka on minun; sen nimi
on Excalibur, joka merkitsee niin paljo kuin _’Leikkaa terästä’_. Jos
lupaatte antaa minulle lahjan, kun sitä teiltä pyydän, niin saatte
tuon miekan.”

“Kautta kunniani”, sanoi Arthur, “saatte minkä lahjan vain tahdotte.”

“Hyvä”, sanoi neito, “astukaa tuohon veneesen ja soutakaa miekan
luo ja ottakaa se ja sen huotra mukaanne, ja minä tulen pyytämään
lahjaani, kun aikani tulee.”

Niin Arthur kuningas ja Merlin hyppäsivät ratsuiltaan ja sitoivat ne
kahteen puuhun ja astuivat veneesen, ja kun he saapuivat miekan luo
jota käsi kannatteli, niin Arthur tarttui miekkaan kahvasta ja nosti
sen veneesen ja vei sen mukanaan. Ja käsivarsi ja käsi katosi veden
alle, ja niin he soutivat rantaan ja ratsastivat pois.

Sitten Arthur kuningas katseli miekkaa ja kehui sitä ylen hyväksi.

“Kumpiko mielestänne on parempi, miekkako vai huotra?” kysyi Merlin.

“Minusta miekka on parempi”, vastasi Arthur.

“Te olette kerrassaan ymmärtämätön”, Merlin virkkoi, “sillä huotra
on kymmenen miekan arvoinen. Kun teillä on huotra mukananne, niin
ette menetä tippaakaan verta, vaikka olisitte kuinka vaikeasti
haavoitettu. Pitäkää sentähden huotraa aina huolellisesti
huostassanne.”

Niin he palasivat Carleoniin ja Arthur kuninkaan ritarit ihastuivat
ikihyviksi, kun taas hänet näkivät. Kun he kuulivat hänen
seikkailuistaan, niin he ihmettelivät, että hän sillä tapaa antautui
vaaroihin ypö yksinään. Mutta kaikki kunnon miehet sanoivat, että
oli hauskaa olla sellaisen päällikön käskettävänä, joka antautui
seikkailuihin aivan kuin tavallinen halpa ritari.




Vähän aikaa senjälkeen Merlin taas varoitti Arthur kuningasta
pitämään tarkkaa huolta Excalibur miekan huotrasta, sillä niin
kauan kuin se oli hänellä, ei hän menettäisi tippaakaan verta,
vaikka hänet haavoitettaisiin kuinka vaikeasti tahansa. Varmemmaksi
vakuudeksi Arthur silloin uskoi miekan ja huotran sisarensa Morgan
le Fayn huostaan. Mutta Morgan le Fay oli viekas ja kavala nainen.
Hän rakasti muuatta ritaria enemmän kuin puolisoansa Uriens
kuningasta tai veljeänsä Arthur kuningasta, ja hän keksi viekkaan
keinon, jolla hän saisi heidät molemmat surmatuksi. Sitten hän aikoi
mennä naimisiin tuon ritarin, Accolon herran kanssa, ja asettaa
hänet Arthur kuninkaan sijaan valtaistuimelle, jolloin hänestä
itsestään tulisi koko valtakunnan kuningatar. Senvuoksi hän valmisti
taikakeinoillaan toisen huotran, joka oli aivan samallainen kuin
Excaliburin huotra, ja antoi sen sitten Arthurille, kun tämä lähti
taistelemaan. Mutta Excaliburia ja sen huotraa hän säilytti Accolon
herraa varten.

Continue Reading

Lähteen ritari

Kun Arthur kuningas kuuli Merliniltä, että hänen äitinsä Igraine
vielä oli elossa, niin hän lähetti häntä kaikessa kiireessä hakemaan.
Ja kuningatar tulikin ja toi mukanaan tyttärensä Morgan le Fayn, joka
oli niin ihana nainen kuin olla saattoi. Igraine ei ollut koskaan
saanut tietää, kuinka oli käynyt sen pienen lapsen, jonka hän oli
antanut Merlinin huostaan, sillä hän ei ollut koskaan sen jälkeen
nähnyt lastansa eikä tietänyt edes mikä nimi sille annettiin. Silloin
Merlin otti kuningasta kädestä ja sanoi: “Tämä on sinun äitisi.” Ja
silloin Arthur sulki äitinsä, Igraine kuningattaren, syliinsä ja
suuteli häntä, ja he itkivät molemmat toinen toisensa tähden. Ja
kuningas määräsi pidettäväksi juhlan, joka kesti kahdeksan päivää.

Eräänä päivänä saapui hoviin muuan asemies kuljettaen edessään
ratsunsa selässä kuolettavasti haavoitettua ritaria. Hän kertoi,
että metsässä oli muuan ritari, joka oli pystyttänyt teltan lähteen
partaalle ja kuinka tuo ritari oli surmannut hänen herransa, joka oli
kelpo ritari; ja hän pyysi että hänen herransa haudattaisiin ja että
joku ritari kostaisi hänen kuolemansa.

Suuri hälinä nousi hovissa tuon ritarin kuoleman johdosta, jokainen
tahtoi antaa neuvojaan, ja muuan nuori asemies, Griflet nimeltään,
joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Arthur, tuli kuninkaan luokse
ja pyysi että tämä tekisi hänet ritariksi.

“Sinä olet vielä liian nuori ja hento”, sanoi Arthur, “ottaaksesi
niin korkean arvon hartioillesi.”

“Herra”, Griflet virkkoi, “minä rukoilen teitä tekemään minut
ritariksi.”

“Herra, olisi kovin ikävää menettää Griflet”, sanoi Merlin, “sillä
hänestä tulee ylen kelpo mies, kun hän pääsee täysi-ikäiseksi, ja hän
on oleva teidän luonanne elämänsä loppuun asti.”

Niin kuningas teki hänet ritariksi.

“Mutta nyt”, hän sanoi, “koska minä olen tehnyt sinut ritariksi, niin
sinun täytyy antaa minulle lahja.”

“Mitä vain tahdotte”, Griflet sanoi.

Silloin kuningas otti häneltä lupauksen, että kun hän oli taistellut
lähteellä ritarin kanssa, niin hän palaisi suoraapäätä hoviin enempiä
taisteluja etsimättä.

Niin Griflet hyppäsi kiireesti ratsunsa selkään, asetti kilpensä
paikoilleen ja otti peitsen käteensä ja ratsasti täyttä laukkaa,
kunnes hän saapui lähteelle. Siellä hän näki komean teltan ja sen
vieressä seisoi peitteen alla uljas ratsu, hyvin satuloituna ja
suitsitettuna ja puussa riippui monivärinen kilpi ja iso peitsi.
Griflet kolhautti kilpeen peitsensä perällä, niin että kilpi putosi
maahan.

Silloin ritari tuli ulos teltasta ja sanoi: “Hyvä ritari, miksi te
työnsitte alas minun kilpeni?”

“Siksi että tahdon tjostata teidän kanssanne”, sanoi Griflet.

“Parempi on teidän olla tjostaamatta”, sanoi ritari, “sillä te olette
nuori ja vast’ikään ritariksi tehty, eikä teidän voimanne ole mitään
minun voimieni rinnalla.”

“Oli miten oli”, Griflet sanoi, “mutta minä tahdon tjostata teidän
kanssanne.”

“En mielelläni siihen suostu”, sanoi ritari, “mutta koska minun
täytyy, niin olen valmis. Mistä te olette?”

“Herra, minä olen Arthurin hovista.”

Molemmat ritarit törmäsivät yhteen, niin että Grifletin peitsi
kalahti kappaleiksi, ja silloin toinen ritari, jonka nimi oli
Pellinore, syöksi peitsensä läpi Grifletin kilven ja vasemman kupeen,
niin että peitsi katkesi ja hevonen ja ritari kaatuivat maahan.

Kun Pellinore näki Grifletin makaavan maassa, niin hän hyppäsi
ratsultaan ja oli hyvin pahoillansa, sillä hän luuli surmanneensa
hänet. Hän irroitti Grifletin kypärin, jotta tämä olisi saanut
raitista ilmaa, ja asetti hänet uudestaan ratsun selkään ja sanoi
että hänellä oli uljas sydän ja että hänestä tulisi ylen kelpo
ritari, jos hän saisi elää. Niin Griflet herra ratsasti takaisin
hoviin, jossa nousi suuri suru hänen tähtensä. Mutta hyvien lääkärien
avulla hän sentään parani.

Arthur kuningas oli kovin kiukuissaan Griflet herran saaman vamman
tähden, ja hän käski yhden miehistään pitää valmiina hänen ratsuaan
ja varuksiaan kaupungin ulkopuolella seuraavana aamuna ennen
päivänkoittoa. Aamulla ennenkuin päivä oli valjennut hän nousi
ratsulleen ja otti peitsensä ja kilpensä ja käski miehen odottaa,
kunnes hän palaisi.

Hän ratsasti hiljalleen, kunnes päivä koitti, ja silloin hän näki
kuinka kolme moukkaa ajoi takaa Merliniä surmatakseen hänet. Kuningas
ratsasti niitä vastaan ja huusi: “Paetkaa, moukat!” Ja silloin he
pelästyivät, kun näkivät ritarin, ja pakenivat.

“Voi Merlin”, Arthur virkkoi, “täällä sinä olisit joutunut surmasi
suuhun kaikesta oveluudestasi huolimatta, jollen minä olisi tullut!”

“Enpä suinkaan”, Merlin virkkoi, “sillä minä olisin voinut pelastaa
itseni, jos olisin tahtonut. Mutta sinä olet lähempänä kuolemaasi
kuin minä, sillä sinä olet menossa kuolemaasi kohden, joll’ei Jumala
sinua varjele.”

Siten pakinoiden he kulkivat ja tulivat lähteelle, jonka partaalla
tuo komea teltta seisoi. Ja Arthur kuningas näki että siellä istui
asestettu ritari tuolilla.

“Herra ritari”, Arthur virkkoi, “minkä vuoksi sinä oleskelet täällä,
niin ett’ei yksikään ritari saata kulkea tätä tietä taistelematta
sinun kanssasi? Minä neuvon sinua luopumaan tästä tavasta.”

“Tätä tapaa minä olen käyttänyt”, Pellinore sanoi, “ja tahdon sitä
käyttää, kieltäköön kuka tahansa. Ja jos jotakuta suututtaa minun
tapani, niin parantakoon sen kuka tahtoo.”

“Minä tahdon parantaa sen”, virkkoi Arthur.




“Se ei onnistu”, sanoi Pellinore.

Ja hän nousi nopeasti ratsulleen, asetti paikoilleen kypärinsä ja
otti peitsensä. He törmäsivät niin rajusti toinen toisensa kilpiä
vastaan, että heidän peitsensä katkesivat. Silloin Arthur paljasti
äkkiä miekkansa.

“Antakaahan olla”, ritari virkkoi, “kauniimpaa on meidän molempien
rynnistää vielä kerran terävillä peitsillä toisiamme vastaan.”

“Niinpä niinkin”, vastasi Arthur, “jos minulla olisi enemmän peitsiä.”

“Minulla on kyllä”, Pellinore sanoi.

Asemies tuli ja toi kaksi oivallista peistä, ja taas ritari ja
kuningas rynnistivät kaikista voimistaan toisiaan vastaan, niin että
molemmat peitset katkesivat. Silloin Arthur tarttui miekkaansa.

“Älkäähän vielä”, sanoi ritari, “te olette taitavin tjostaaja, jonka
minä olen tavannut, ja ritariuden korkean arvon tähden pyydän teitä
vielä kerran tjostaamaan kanssani.”

“Olkoon menneeksi”, Arthur virkkoi.

Silloin tuotiin kaksi vielä suurempaa peistä, ja kumpikin ritari otti
yhden ja he syöksyivät yhteen, niin että Arthurin peitsi kalahti
kappaleiksi. Mutta Pellinore antoi hänelle niin voimakkaan iskun
keskelle kilpeä, että sekä ratsu että mies kaatui maahan. Silloin
Arthur paljasti kiukkuisesti miekkansa ja sanoi: “Minä koettelen
sinun voimiasi, herra ritari, jalkaisin, sillä minä olen kadottanut
kunniani ratsun selässä”, ja hän syöksyi paljastetuin miekoin häntä
kohden.

Kun Pellinore sen näki, niin hän hyppäsi myöskin satulasta, sillä
hänen mielestään ei ollut kunniallista antaa ritarin olla niin
epäedullisessa asemassa, itse olla ratsun selässä, kun toinen
taistelee jalkaisin. Silloin alkoi kiivas ottelu, iskuja saatiin ja
annettiin molemmin puolin, kunnes kenttä oli kosteana hurmeesta. He
taistelivat kauan, lepäsivät ja alkoivat taas ottelun. Viimein he
molemmat iskivät miekkansa yhteen, mutta Pellinoren miekka katkaisi
Arthurin miekan kahtia, ja se suututti kovin kuningasta.

Silloin ritari sanoi Arthurille:

“En tiedä annanko sinun jäädä elämään vai surmaanko sinut. Mutta
jollet sinä antaudu ja tunnusta itseäsi voitetuksi ja pelkuriksi,
niin sinun pitää kuoleman.”

“Kuolema on tervetullut, tulkoon koska tahansa”, Arthur kuningas
sanoi, “mutta antautua sinulle pelkurina: ennemmin kuolen, kuin niin
häpäisen itseni.” Ja hän ryntäsi Pellinoren kimppuun ja paiskasi
hänet maahan ja tempasi kypärin hänen päästänsä.

Kun ritari tunsi sen, niin hän pelästyi kovin, vaikka hän olikin iso
ja vahva mies. Mutta hän sai Arthurin nopeasti allensa ja riisti
kypärin hänen päästään ja aikoi katkaista hänen kaulansa.

Mutta silloinpa ilmestyi Merlin ja sanoi:

“Ritari, pidätä kätesi, sillä jos sinä surmaat tuon ritarin, niin
sinä syökset tämän valtakunnan suurimpaan turmioon, missä mikään
valtakunta koskaan on ollut. Sillä tämä ritari on korkeampi arvoltaan
kuin sinä luuletkaan.”

“Kuka hän sitten on?” kysyi Pellinore.

“Arthur kuningas.”

Silloin Pellinore olisi surmannut itsensä, sillä hän pelkäsi
kuninkaan vihaa, ja hän nosti miekkansa. Mutta Merlin pani hänet
lumoukseen, niin että hän vaipui raskaaseen uneen.

Continue Reading

Turmion ennustus

Ban ja Bors kuninkaiden lähdettyä Arthur ratsasti Carleoniin. Sillä
sinne oli lähettänyt puolisonsa Orkneyn kuningas Lot, yksi niistä
kuninkaista, jotka olivat sotineet häntä vastaan. Kuningatar tuli
suurella komeudella ja loistolla lähettilään tavoin, mutta itse
asiassa hänen tarkoituksensa oli urkkia Arthurin hovia. Hänen
mukanaan olivat hänen neljä poikaansa, Gawaine, Gaheris, Agrivaine ja
Gareth, ja monta muuta ritaria ja ladyä. Vaikka hän oli hyvin ilkeä
ja kavala, niin hän oli sentään mitä ihanin nainen, ja sentähden
hän kokonaan voitti Arthur kuninkaan sydämen. Arthur ei tietänyt,
että tuo kuningatar itse asiassa oli hänen oma sisarpuolensa,
hänen äitinsä Igrainen tytär, sillä Igraine oli ennen naimistaan
Uther Pendragonin kanssa ollut erään mahtavan Cornwallin herttuan
puolisona. Toinen tytär oli Morgan le Fay, joka oli myöskin
äärettömän ihana ja ilkeä sekä sangen taitava noitakeinoissa.

Lot kuninkaan puoliso viipyi kuukauden Carleonissa ja lähti sitten
pois, ja hänen mentyään Arthur kuningas näki ihmeellisen unen, joka
täytti hänen mielensä suurella pelolla. Hän näki unta, että maahan
tuli korppikotkia ja käärmeitä; ja että ne tappoivat ja hävittivät
kaiken kansan, ja sitten hän taisteli niitä vastaan ja ne tekivät
hänelle paljon pahaa ja haavoittivat hänet vaikeasti, mutta viimein
hän ne surmasi.

Kun kuningas heräsi, niin hän oli sangen surullisella mielellä unensa
johdosta, ja päästäkseen ajatuksistaan hän lähti useiden ritariensa
kera metsästämään. Heti metsään saavuttuaan näki kuningas edessään
ison hirven ja hän ajoi sitä takaa niin kiivaasti, että hänen
ratsuparkansa vaipui nääntyneenä maahan.

Kun kuningas istui odottamassa toista hevosta, jota muuan hänen
miehistään oli hakemassa, tuli Merlin hänen luokseen neljäntoista
vuotiaan pojan muodossa ja tervehtien kuningasta kysyi, miksi hän oli
niin mietteissään. Arthur vastasi, että hänellä oli kyllä syytä olla
alakuloinen, ja silloin Merlin saattoi hänet aivan hämmästyksiinsä,
kun hän tiesi kaikki hänen ajatuksensa ja kertoi kuka hän oli
ja kaikki mikä häntä koski. Sitten Merlin katosi ja palasi taas
kahdeksankymmenen vuotiaan ukon haahmossa, ja siinä valepuvussa hän
taas kysyi kuninkaalta, miksi hän oli niin surullinen.

“Syytä on kyllä ollakseni surullinen”, Arthur virkkoi.

Ja hän kertoi vanhukselle unensa ja kuinka tuo kummallinen poika
oli juuri ollut hänen luonaan ja kertonut hänelle hänen isästään
ja äidistään ja ilmoittanut asioita, joista ei hänellä ollut
aavistustakaan. Silloin Merlin sanoi että kaikki, mitä lapsi oli
hänelle puhunut, oli aivan totta. Ja että hän oli tullut sanomaan,
että tulevina vuosina moni onnettomuus oli kohtaava maata, sillä Lot
kuninkaan vaimo oli synnyttävä lapsen, joka koettaisi tuhota Arthurin
ja kaikki hänen ritarinsa.

“Ken olet sinä”, kysyi Arthur, “joka kerrot minulle tällaisia
uutisia?”

“Minä olen Merlin”, sanoi tietäjä, “ja minä olin sekin, joka oli
täällä pojan muodossa.”

“Ah”, virkkoi Arthur kuningas, “tepä olette ihmeellinen mies, mutta
minä ihmettelen suuresti teidän sanojanne, että minun täytyy kuolla
taistelussa.”

“Älkää ihmetelkö”, Merlin virkkoi, “sillä se on Jumalan tahto, hän
rankaisee teitä niiden pahojen tekojen tähden, joita on tehty maan
päällä. Mutta minä saattaisin murehtia”, vanhus lisäsi, “sillä minun
täytyy kuolla häpeällinen kuolema — minut pistetään elävänä maan
sisään, mutta sinä saat kuolla kunniallisen kuoleman.”

Kun he siten pakinoivat, tuotiin kuninkaan hevonen ja Arthur nousi
satulaan, ja Merlin astui toisen hevosen selkään ja he ratsastivat
Carleoniin.

Se mitä Merlin ennusti omasta kuolemastaan, kävi todellakin toteen.
Muutamia vuosia myöhemmin tuo suuri tietäjä rakastui erääseen
hovineitoon nimeltä Nimue, tai kuten muutamat häntä kutsuivat
“Vivien”, joka oli tuntevinaan vastarakkautta Merliniä kohtaan,
kunnes oli oppinut kaikki ne asiat, joita hän halusi tietää. Merlin
opetti hänelle kaikki loihdut ja noitakeinot, niin että hän saattoi
itsekin noitua. Mutta Merlin hullaantui niin rakkaudessaan, ett’ei
hän tahtonut hetkeksikään laskea Nimueta näkyvistään, ja tuo lady
lopuksi aivan väsyi hänen hellyyteensä ja tahtoi päästä vapaaksi
hänestä. Hän pelkäsi Merliniä senvuoksi, että tämä oli tietäjä, eikä
hän keksinyt mitään keinoa, jolla olisi päässyt hänestä eroon.




Viimein tapahtui että Merlin kerran näytti hänelle ihmeellisen
kallion, jonka edessä oli suuri kivi, jota saattoi taikakeinoilla
liikuttaa. Silloin Nimue kavalasti houkutteli Merlinin astumaan
kallion sisään, saadakseen muka tietää mitä kaikkia ihmeitä siellä
oli. Mutta kun Merlin oli kallion sisässä, niin hän noitui kiven
paikoilleen niillä loihduilla, joita Merlin oli hänelle opettanut, ja
kaikista taikakeinoistaan huolimatta Merlin ei päässyt sieltä ikinä
ulos. Sitten Nimue pakeni ja jätti Merlinin kallioon.

Siten kävi toteen ennustus Merlinin kohtalosta, ja myöhemmin myöskin
tapahtui se mitä hän oli ennustanut Arthur kuninkaasta. Sillä Merlin
sanoi kerran, että se mies, joka tuhoisi Arthurin, syntyisi toukokuun
ensimäisenä päivänä. Ja niin kuningas noudatti luokseen kaikki ne
lapset, jotka olivat syntyneet ensimäisenä päivänä toukokuuta. Niiden
joukossa oli monta lordien ja ladyjen poikaa ja muiden muassa myös
hänen sisarenpoikansa Mordred, Lot kuninkaan puolison poika. Kaikki
lapset pantiin laivaan ja lähetettiin pois maasta, ja muutamat olivat
vain neljän viikon vanhoja. Mutta laiva ajoi karille ja murskaantui,
ja kaikki lapset hukkuivat, paitsi yksi. Pikku Mordredin heittivät
aallot rannalle, ja eräs hyvä mies otti hänet hoitoonsa ja kasvatti
häntä, kunnes hän oli täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hän
vei hänet hoviin. Mordred oli samoin kuin äitinsäkin sangen ilkeä
ja kavala ja, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hän saattoi paljon
kurjuutta Pyöreän pöydän ritarien jaloon joukkoon.

Monet valtakunnan lordit ja paroonit olivat kovin vihoissaan lastensa
menettämisestä; mutta useat syyttivät enemmän Merliniä kuin Arthuria,
niin että he pysyivät alallaan, joko sitten pelosta tai rakkaudesta.

Continue Reading

Lujan linnan piiritys

Senjälkeen kun Arthur oli kruunattu kuninkaaksi, tehtiin hänelle
useita valituksia monesta suuresta vääryydestä, joita oli tehty
maassa Uther kuninkaan kuoleman jälkeen. Monelta lordilta, ritarilta,
aatelisrouvalta ja aatelismieheltä oli riistetty heidän maansa.
Silloin Arthur määräsi, että maat olivat annettavat takaisin niille,
joiden omat ne olivat olleet. Ja kun se oli tehty ja kaikkien Lontoon
ympärillä olevien alueiden asiat olivat järjestetyt, niin Arthur
teki Kay herran Englannin hovimestariksi, Baldwin herran Britannian
konnetaabeliksi ja Ulfius herran kamariherraksi; ja Brastias herra
määrättiin Trentin pohjoispuolella olevien maiden hoitajaksi. Suurin
osa sitä seutua oli silloin kuninkaan vihollisten hallussa, mutta
muutamassa vuodessa Arthur sai koko pohjoisosan maata valloitetuksi.

Muutamat osat Walesia vastustivat häntä vielä, mutta aikanansa
hän voitti ne kaikki, niinkuin hän oli voittanut muutkin, jalolla
miehuudellaan ja Pyöreän pöydän ritarien uljuudella.

Sitten Arthur kuningas meni Walesiin ja kuulutti suuren juhlan
helluntaiksi sen jälkeen kun hänet oli kruunattu Carleonin
kaupungissa. Siihen juhlaan tuli monta rikasta ja mahtavaa kuningasta
suurine ritariseurueineen. Arthur iloitsi heidän tulostaan, sillä
hän luuli, että kuninkaat ja ritarit olivat tulleet ystävyydessä ja
kunnioittaakseen häntä hänen juhlassaan, ja sentähden hän iloitsi
suuresti ja lähetti heille runsaita lahjoja.

Mutta kuninkaat eivät tahtoneet ottaa niitä vastaan, vaan pieksivät
häpeällisesti lähettiläitä ja sanoivat, ett’ei heitä haluttanut
ottaa vastaan lahjoja parrattomalta pojalta, joka vielä lisäksi oli
alhaista sukua. He lähettivät hänelle sanan, ett’eivät he huoli
hänen lahjoistansa, mutta että he tulevat ja antavat hänelle lahjoja
terävällä miekalla niskan ja hartioitten väliin. Sen vuoksi he olivat
sinne saapuneet, sillä häpeällistä oli heidän sallia tuollaisen pojan
hallita niin jaloa valtakuntaa.

Kun sanansaattajat olivat tuoneet tämän vastauksen Arthur
kuninkaalle, niin parooniensa neuvosta hän sulkeutui viidensadan
urhean miehen kanssa lujaan linnaan. Ja kaikki kuninkaat alkoivat
piirittää häntä, mutta Arthur kuninkaalla oli yllinkyllin ruokavaroja.

Ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut, niin Merlin, tuo suuri tietäjä,
tuli Carleonin kaupunkiin. Kuninkaat ihastuivat suuresti, kun hänen
näkivät, ja kysyivät häneltä:

“Minkä tähden tuo Arthur poika on tehty meidän kuninkaaksemme?”

“Herrat”, Merlin sanoi, “hän on tehty kuninkaaksemme sentähden,
että hän on kuningas Uther Pendragonin poika. Ja sanokoon ‘ei’ kuka
hyvänsä, niin Arthur on sittenkin oleva kuningas ja voittava kaikki
vihollisensa, ja ennenkuin hän kuolee, niin hän on kauan aikaa
ollut koko Englannin kuninkaana ja hallinnut Walesia, Irlantia ja
Skotlantia ja useampaa valtakuntaa, kuin minä nyt tahdon mainita.”

Muutamat kuninkaista ihmettelivät Merlinin sanoja ja uskoivat, että
niin kävisi kuin hän sanoi; ja muutamat, kuten Orkneyn kuningas Lot,
nauroivat hänelle, ja toiset taas kutsuivat häntä velhoksi. Mutta
he kaikki olivat sitä mieltä, että Arthur kuninkaan pitäisi tulla
keskustelemaan heidän kanssaan, ja he vakuuttivat, että hän saisi
turvallisesti tulla ja mennä.

Niin Merlin meni Arthur kuninkaan luo ja kertoi hänelle mitä hän oli
tehnyt ja sanoi, ett’ei hänen pitäisi pelätä, vaan tulla rohkeasti ja
puhua heidän kanssaan.

“Älkää heitä säästäkö”, hän sanoi, “vaan vastatkaa heille niinkuin
heidän kuninkaansa ja päämiehensä tulee, sillä te olette voittava
heidät kaikki, joko he sitten tahtovat taikka eivät.”

Silloin Arthur kuningas tuli ulos linnastaan, ja hänellä oli kaapunsa
alla panssaripaita kaksinkertaisesta teräksestä. Ja hänen kanssaan
kulki Canterburyn arkkipiispa ja Baldwin herra, Kay herra ja Brastias
herra. Kun hän kohtasi kuninkaat, niin ei silloin häikäilty, vaan
lausuttiin molemmin puolin voimakkaita sanoja, ja Arthur kuninkaalla
oli valmiina vastaus kaikkeen mitä he sanoivat, ja hän lausui,
että jos hän vain saa elää, niin kyllä hän vielä taivuttaa heidän
niskansa. Kuninkaat lähtivät sentähden raivoissaan pois, ja Arthur
kuningas palasi linnaansa ja asesti itsensä ja kaikki soturinsa.

“Mitä aiotte tehdä?” Merlin sanoi kuninkaille; “parempi olisi teille,
että malttaisitte mielenne, sillä ette te täällä pääse voitolle,
vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän.”

“Pitäisikö meidän pelästyä untenselittäjän puheista”, ilkkui Lot
kuningas.

Silloin Merlin katosi ja tuli Arthur kuninkaan luo ja käski hänen
ahdistaa heitä ankarasti. Ja tietäjä neuvoi Arthuria ja sanoi, ett’ei
hänen heti alussa pitäisi käyttää miekkaansa, jonka hän oli saanut
ihmeen kautta; vaan vasta sitten kun hän näkisi olevansa suuressa
vaarassa, hän saisi paljastaa miekan ja tehdä parastansa.

Mutta sillä välin kolmesataa parasta miestä, jotka olivat kuninkaiden
mukana, menivät Arthurin puolelle, ja se oli hänelle suureksi
lohdutukseksi. Kaikki hänen soturinsa taistelivat uljaasti, ja
taistelu raivosi kauheasti. Arthur kuningas itse oli aina etumaisena
tungoksessa, mutta viimein hänen ratsunsa lyötiin kuoliaaksi hänen
altaan. Ja samassa Lot kuningas paiskasi Arthur kuninkaan maahan.

Mutta neljä Arthurin ritaria riensi apuun ja asetti hänet taas
ratsun selkään. Ja silloin hän paljasti miekkansa, ja se hohti niin
hänen vihollistensa silmissä, että se paistoi kuin neljäkymmentä
tulisoihtua. Ja sillä tapaa hän karkoitti vihollisensa ja löi monta
heistä.

Silloin Carleonin asukkaat nousivat taisteluun, aseinaan nuijia ja
kiviä, ja he kaatoivat monta ritaria. Mutta kuninkaat liittyivät
niihin ritareihinsa, jotka vielä olivat elossa, ja pakenivat.

Ja Merlin tuli Arthurin luo ja kielsi hänen heitä enempää
ahdistamasta.

Juhlan ja turnajaisten jälkeen Arthur tuli Lontooseen ja kutsui
kaikki parooninsa neuvotteluun. Sillä Merlin oli kertonut hänelle,
että nuo kuusi kuningasta, jotka olivat sotineet häntä vastaan ja
jotka hän oli tuhonnut, eivät vitkastelisi kostaakseen hänelle ja
hänen maalleen. Paroonit eivät osanneet antaa mitään neuvoa, vaan
sanoivat että he olivat kylliksi voimakkaita taistelemaan.

“Hyvin puhuttu”, Arthur sanoi, “minä kiitän teitä rohkeudestanne;
mutta tahtovatko teistä kaikki ne, jotka minua rakastavat, kuulla
Merlinin sanoja. Tiedättehän, mitä kaikkea hän on tehnyt minun
hyväkseni ja että hän tietää paljon asioita, ja kun tapaatte hänet,
niin toivon että pyydätte hänen antamaan teille kaikkein parhaimman
neuvonsa.”

Kaikki paroonit sanoivat, että he mielellään kuulisivat Merlinin
neuvoja, ja niin lähetettiin häntä hakemaan.

“Varoitan teitä ajoissa”, Merlin virkkoi, “koska teidän vihollistenne
voimat ovat enentyneet ja he ovat niin taitavia sotureita kuin
suinkin saattaa olla. He ovat nyt saaneet puolelleen vielä neljä
kuningasta ja mahtavan herttuan, ja joll’ei meidän kuninkaamme saa
enemmän ratsumiehiä, kuin on saatavissa hänen oman valtakuntansa
rajojen sisäpuolelta, niin hänet voitetaan ja lyödään, jos hän ryhtyy
taisteluun.”




“Mitä on tehtävä?”, paroonit kysyivät.

“Ilmoitan teille neuvoni”, Merlin virkkoi. “Meren tuolla puolen
on kaksi veljestä, ja he ovat molemmat kuninkaita ja ihmeellisen
voimallisia miehiä. Toinen on Benwickin kuningas, Ban nimeltään,
ja toinen Gaulin, se on Ranskan, kuningas Bors. Ja näitä veljeksiä
vastaan sotii mahtava mies, Claudas kuningas, ja taistelee heidän
kanssaan eräästä linnasta, ja ankara on viha ja vaino heidän
välillään. Mutta kun Claudas on sangen rikas, niin hän voi hankkia
monia taitavia ritareita taistelemaan puolestansa, ja enimmäkseen hän
pitää noita molempia kuninkaita varsin ahtaalla. Tämä on nyt minun
neuvoni: että meidän kuninkaamme ja hallitsijamme lähettää Ban ja
Bors kuninkaille kahden luotettavan ritarin mukana kirjeet, joissa
hän ilmoittaa, että jos he tahtovat tulla katsomaan Arthuria ja hänen
hoviansa ja auttaa häntä hänen sodissaan, niin hän vannoo auttavansa
heitä heidän sodissaan Claudas kuningasta vastaan. No, mitä te nyt
ajattelette tästä neuvosta?”

“Se on hyvä neuvo”, sanoivat kuningas ja paroonit.

Ja niin asia päätettiin kaikessa kiireessä.

Ulfius ja Brastias valittiin sanansaattajiksi, ja he lähtivät matkaan
hyvin asestettuina ja uljaitten ratsujen selässä. Ja niin he kulkivat
yli meren ja ratsastivat kohden Benwickin kaupunkia. Silloin eräässä
kapeassa paikassa yksitoista Claudas kuninkaan ritaria karkasi
heidän päällensä ja koetti tappaa heidät tai ottaa heidät vangiksi.
Mutta Ulfius ja Brastias taistelivat heidän kanssaan kaksitellen ja
voittivat heidät kaikki toisen toisensa jälkeen ja jättivät heidät
pahoin kolhittuina ja ruhjottuina maahan makaamaan.

Kun he saapuivat Benwickiin, niin sattui niin onnellisesti, että
molemmat kuninkaat, Ban ja Bors, olivat siellä. Heti kun kuninkaat
kuulivat, että he olivat Arthurin sanansaattajia, niin nämät ottivat
heidät mitä sydämellisimmin vastaan, ja kun Ban ja Bors lukivat
kirjeet, niin sanansaattajat tulivat vieläkin tervetulleemmiksi.

Niin Ulfiusta ja Brastiasta kestitettiin hyvin ja heille annettiin
kallisarvoisia lahjoja niin paljon kuin jaksoivat kantaa, ja he
saivat mukaansa sen vastauksen, että molemmat kuninkaat tulisivat
Arthurin luokse niin kiireesti kuin suinkin saattoivat.

Arthur kuningas riemastui suuresti saadessaan tämän sanoman, ja kun
aika tuli kuninkaiden saapua, niin hän kuulutti suuren juhlan ja
meni kymmenen penikulmaa Lontoon ulkopuolelle heitä vastaan. Juhlan
jälkeen pidettiin komeat turnajaiset, joihin otti osaa seitsemän
sataa ritaria. Arthur, Ban ja Bors istuivat Canterburyn arkkipiispan
ja Ector herran (Käyn isän) keralla kultakankaalla verhotussa
katoksessa ladyen ja aatelisnaisten keralla, nähdäkseen ketkä
taistelivat parhaiten ja antaakseen arvostelunsa. Ne ritarit, jotka
voittivat palkintoja, olivat Arthur kuninkaan hoviin kuuluvat Kay
herra, Lucas herra ja Griflet herra.

Ban ja Bors kuninkaiden avulla Arthur uudestaan voitti ja karkoitti
nuo yksitoista kuningasta, jotka sotivat häntä vastaan. Ja kun hänen
vihollisensa olivat lyödyt, niin Ban ja Bors kuninkaat palasivat
omille mailleen mukanaan kalliita lahjoja. Ja he tekivät Arthurin
kanssa sellaisen sopimuksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuaan
Claudas kuningasta vastaan, niin he lähettäisivät häntä hakemaan, ja
jos taas Arthur heitä tarvitsisi, niin tulisi hänen vain lähettää
heille sana, eivätkä he vitkastelisi.

Continue Reading