Maailman jaloin ritari

Lucan herra ja Bedivere herra nostivat ylös Arthur kuninkaan ja
kantoivat hänet pieneen kappeliin, joka oli lähellä meren rantaa,
mutta Lucan herra oli niin vaikeasti haavoitettu että hän vaipui
kuoliaana maahan, ennenkuin he olivat ennättäneet etäisempään
turvapaikkaan. Bedivere herra itki veljensä kuolemaa, mutta Arthur
kuningas käski hänen jättää murehtimisensa, sillä hänen oma henkensä
teki pikaista lähtöä.

“Sentähden”, Arthur virkkoi, “ota sinä Excalibur, minun oiva
miekkani, ja mene se mukanasi tuonne rannalle; ja kun sinne saavut,
niin sinun tulee heittää minun miekkani veteen, ja tule takaisin ja
kerro minulle mitä siellä näet.”

“Herrani ja kuninkaani”, Bedivere virkkoi, “teidän tahtonne
tapahtukoon, ja koetan tuoda teille pian tietoja takaisin.”

Niin Bedivere herra lähti ja matkalla hän katseli tuota jaloa
miekkaa, kuinka sen kahva ja nuppi oli kokonaan kalliista kivistä
tehty. Silloin hän sanoi itsekseen: “Jos minä heitän tämän komean
miekan veteen, niin ei siitä ikinä hyötyä ole, muuta kuin ikävyyksiä
ja vahinkoa.”

Niin Bedivere herra piiloitti Excaliburin puun alle ja meni takaisin
kuninkaan luo niin nopeasti, kuin pääsi, ja sanoi olleensa rannalla
ja heittäneensä miekan veteen.

“Mitä sinä siellä näit?” kuningas virkkoi.

“Herra”, hän sanoi, “minä en nähnyt muuta kuin tuulta ja aaltoja.”

“Se on valheellista puhetta”, kuningas virkkoi. “Palaa senvuoksi
nopeasti takaisin ja tee minun käskyni niin totta kuin olet minulle
rakas ja kallis; älä miekkaani säästä, vaan heitä se veteen.”

Silloin Bedivere meni takaisin ja otti miekan käteensä; ja silloin
hänestä tuntui synniltä ja häpeältä heittää pois tuo jalo miekka;
niin hän uudestaan piiloitti miekan ja palasi Arthurin luo ja sanoi
hänelle tehneensä hänen käskynsä.

“Mitä näit sinä siellä?” kuningas virkkoi.

“Herra”, hän sanoi, “minä en nähnyt muuta kuin veden väreilyä ja
laineiden loiskinaa.”

“Voi sinua epärehellinen petturi!” Arthur kuningas huusi, “kahdesti
olet sinä minun pettänyt. Kukapa olisi luullut että sinä, joka olet
ollut minulle niin rakas ja kallis, sinä, jota on nimitetty jaloksi
ritariksi, minut miekan kalliiden koristuksien tähden pettäisit!
Mutta mene nyt nopeasti takaisin, sillä sinun pitkä viivyttelysi
saattaa minun henkeni suureen vaaraan.”

Silloin Bedivere herra lähti ja nouti miekan ja vei sen rannalle ja
sitoi miekan hihnan kahvan ympärille ja heitti miekan niin kauas
veteen kuin saattoi. Silloin tuli käsivarsi ja käsi veden yläpuolelle
ja tarttui siihen ja pudisteli sitä kolmasti ja heilahutti sitä
ja sitten käsi ja miekka katosi veteen. Niin Bedivere herra tuli
takaisin kuninkaan luokse ja kertoi hänelle mitä hän oli nähnyt.

“Voi”, kuningas virkkoi, “auta minua täältä, sillä liian kauan
pelkään jo viipyneeni.”

Silloin Bedivere herra otti Arthur kuninkaan selkäänsä ja kantoi
hänet meren rannalle. Ja kun he saapuivat sinne, niin laiva ajautui
aivan kiinni rantaan, ja siinä oli monta kaunista ladyä; heillä
oli kaikilla mustat huput päässään, ja he itkivät ja huusivat, kun
näkivät Arthur kuninkaan.

“Aseta minut nyt laivaan”, kuningas sanoi, ja Bedivere herra teki
niin hellävaroen.

Ja siellä kolme kuningatarta otti hänet vastaan, suuresti valitellen,
ja niin he laskivat hänet alas, ja Arthur kuningas kallisti päänsä
yhden kuningattaren helmaan.

“Oi kallis veli”, tämä virkkoi, “miksi te olette viipynyt niin kauan
poissa minun luotani?”

Sillä tapaa he sitten soutivat pois rannalta, ja Bedivere herra
katseli kuinka he menivät hänen luotaan.

“Oi, herrani ja kuninkaani Arthur”, hän huusi, “kuinka minun nyt käy,
kun te lähdette luotani ja jätätte minut tänne yksin vihollisteni
joukkoon?”

“Älä sure”, kuningas virkkoi, “ja tee mitä parhaaksi näet, sillä
minusta ei sinulla enää ole apua eikä turvaa. Sillä minä menen
Avilionin laaksoon parantuakseni vaikeasta haavastani. Ja jollet sinä
enää saa kuulla minusta, niin rukoile minun sieluni puolesta.”

Sillä tapaa Arthur kuningas vietiin pois laivassa, jossa oli nuo
kolme kuningatarta: yksi oli Arthur kuninkaan sisar Morgan le Fay,
toinen oli Pohjois-Walesin kuningatar, kolmas oli Aution maan
kuningatar. Myös oli laivassa Nimue, Järven neito, ja tämä lady oli
tehnyt paljon Arthur kuninkaan hyväksi.

Ja muutamat sanovat, että Arthur kuningas kuoli ja että nuo kolme
kuningatarta veivät hänen ruumiinsa pieneen luostariin, joka oli
lähellä Glastonburyä, missä se haudattiin kappeliin. Mutta monet
ovat sitä mieltä että Arthur kuningas ei olekaan kuollut, vaan
asustaa nyt jossain kauniissa rauhan laaksossa, ja että hän kerran
vielä on palaava Englantia hallitsemaan. Sillä hänen haudallaan on
kirjoitettuna tämä säe:

_”Tässä lepää Arthur, joka kuningas oli ja joka kuningas on oleva.”_

Kun sanoma saapui Guinevere kuningattarelle, että Arthur kuningas oli
kaatunut ja kaikki jalot ritarit ja Mordred herra, niin hän läksi
salaa viiden ladyn keralla Amesburyyn. Siellä hän meni luostarin
turviin ja vietti loppupäivänsä paastoten, rukoillen ja tehden
laupeudentöitä.

Sillävälin Lancelot herra oli saanut Gawaine herran kirjeen, ja
niin kiireesti kuin suinkin saattoi hän riensi takaisin Englantiin
jaloine ritarijoukkoineen. Mutta kun he sinne saapuivat, niin he
näkivät tulleensa liian myöhään, Arthur kuningas ja Mordred herra
olivat molemmat kaatuneet. Lancelot herra lähti silloin etsimään
Guinevere kuningatarta, ja viimein hän löysikin hänet Amesburyn
nunnaluostarista. Kuningatar kertoi hänelle, ettei hän enää aikonut
palata maailmaan, ja kun Lancelot herra sen kuuli, niin hänkin päätti
vetäytyä luostariin.

Hän otti ratsunsa ja ratsasti isoon metsään, ja niin tapahtui,
että hän tuli siihen pieneen Glastonburyn luona olevaan kappeliin,
mihin Arthur kuninkaan ruumis oli haudattu. Bedivere herra oli
siellä vielä, ja Lancelot herra kysyi kunnon piispalta, joka oli
erakko, eikö hänkin saisi sinne jäädä. Tänne Bors herra seurasi
häntä, ja monet muut hänen jalot ritarinsa, joilla ei ollut halua
lähteä pois, nähdessään Lancelot herran antautuneen sellaiseen
hurskauden harjoitukseen. Sillä tapaa he elivät kuusi vuotta
katumusharjoituksissa, välittämättä vähääkään tämän maailman
rikkauksista ja ollenkaan surkeilematta omia vaivojaan, kun näkivät
maailman jaloimman ritarin niin suuressa kärsimyksessä.

Lancelot herra oli elänyt luostarissa noin seitsemän vuotta, kun
eräänä yönä haamu tuli hänen luoksensa, käskien hänen rientää
Amesburyyn, sillä siellä hän tapaisi Guinevere kuningattaren
kuolleena. Ja Lancelotin käskettiin ottaa mukaansa hevospaarit ja
mennä ritarikumppaneineen hakemaan Guinevere kuningattaren ruumista
ja haudata hänet puolisonsa, jalon Arthur kuninkaan, viereen.

Niin kaikki tehtiin, kuten haamu oli käskenyt, ja Guinevere
kuningatar tuotiin Amesburystä Glastonburyyn suurella komeudella
ja murheen osoituksilla. Satakunta soihtua oli palamassa paarien
ympärillä, ja Lancelot ja seitsemän hänen ritareistaan kulki alinomaa
sen ympäri laulaen ja lausuen pyhiä rukouksia ja suitsuttaen
suitsutusta. Sillä tapaa he tulivat Amesburystä Glastonburyyn, ja
aamulla Guinevere kuningatar haudattiin pieneen kappeliin, Arthur
kuninkaan hautaan.

Kun arkku oli pantu maahan, niin Lancelot herra pyörtyi ja makasi
pitkän aikaa hiljaa, kunnes tuo kunnon piispa, joka oli erakko, tuli
ulos ja herätti hänet.




“Moitetta ansaitsette”, hän virkkoi, “sillä te vihastutatte Jumalan
moisella murehtimisella.”

“Totisesti”, Lancelot herra sanoi, “uskon että en vihastuta Jumalaa,
sillä hän tuntee tarkoitukseni. Minun suruni ei lähtenyt eikä lähde
mistään synnillisestä syystä, mutta minun suruni ei saata ikinä
loppua. Sillä kun minä muistelen kuningattaren kauneutta ja sitä
jaloutta, mikä oli hänen ja kuninkaan olennossa, ja kun minä näin
heidän siten makaavan tässä yhdessä kuolleina, niin totisesti minun
sydämeni oli haljeta. Ja kun minä muistelin, kuinka minun ylpeyteni,
kopeuteni ja vikojeni tähden henkensä menettivät ne, joilla ei ollut
vertaa missään koko kristikunnassa, niin tietäkää”, Lancelot herra
virkkoi, “että tämä heidän hyvyytensä ja minun pahuuteni muisto
painoi niin raskaana mieltäni, että en saattanut pystyssä pysyä.”

Sen jälkeen Lancelot herra sairastui, söi ja joi vain vähän ja
kuihtui vähitellen pois, sillä ei kenkään voinut tehdä mitään, mikä
olisi häntä lohduttanut. Alinomaa, yötä ja päivää hän rukoili,
mutta silloin tällöin hän nukahti katkonaiseen uneen ja usein hänet
tavattiin makaamassa Arthur kuninkaan ja Guinevere kuningattaren
haudalla. Viimein hän kävi niin heikoksi, ettei hän jaksanut enää
nousta vuoteelta, ja silloin hän lähetti hakemaan tuota kunnon
piispaa ja kaikkia uskollisia kumppaneitaan ja pyysi että hänelle
annettaisiin viimeinen uskonnon pyhistä menoista. Kun kaikki oli
tapahtunut asianmukaisessa järjestyksessä, niin hän pyysi piispaa,
että kun hän oli kuollut, niin hänen toverinsa veisivät hänen
ruumiinsa hänen omaan linnaansa Ilojen puistoon, sillä hän oli
pyhästi luvannut tahtovansa tulla sinne haudatuksi.

Silloin itkivät ja vääntelivät käsiänsä hänen ritarikumppaninsa.

Sinä yönä, kun kaikki nukkuivat, tuo kunnon piispa näki kauniin unen.
Hän oli näkevinänsä Lancelot herran suuren enkelijoukon ympäröimänä
ja he kantoivat häntä taivasta kohden ja taivaan portit aukenivat
hänelle.

“Se on vain uni”, sanoi Bors herra. “Mutta en usko että Lancelot
herran käy muulla tapaa kuin hyvästi.”

“Se on hyvin luultavaa”, piispa virkkoi. “Mutta menkää hänen
vuoteensa ääreen, niin saatte tietää totuuden.”

Kun Bors herra ja toiset ritarit tulivat Lancelot herran vuoteen
ääreen, niin he huomasivat hänet aivan kuolleeksi, ja hän makasi
ikäänkuin olisi hymyillyt ja hänen ympärillään oli yltäänsä
suloisinta tuoksua, mitä he ikinä olivat tunteneet.

Aamulla sielumessun laulettuaan piispa ja ritarit asettivat Lancelot
herran samoille hevospaareille, joilla Guinevere kuningatar oli
viety Glastonburyyn ja veivät hänet hänen omaan linnaansa Ilojen
puistoon ja he pitivät lakkaamatta satakunnan soihtuja palamassa
hänen ympärillään; ja niin viidentoista päivän kuluessa he tulivat
Ilojen puistoon. Siellä he laskivat hänet kirkon kuoriin ja lauloivat
ja lukivat monta rukousta ja virttä hänen ruumiinsa ääressä; ja
hänen kasvonsa jätettiin peittämättä, jotta kaikki kansa saisi häntä
katsella, sillä se oli sen ajan tapa.

Ja silloin juuri, heidän pitäessään jumalanpalvelusta, tuli Marisin
Ector herra, joka seitsemän vuoden ajan oli etsinyt veljeänsä
Lancelotia kautta kaiken Englannin, Skotlannin ja Walesin. Kun hän
kuuli hälinän ja näki, että Ilojen puiston kirkonkuori oli valaistu,
niin hän astui alas ratsultaan ja tuli kuoriin ja siellä hän näki
ihmisiä laulamassa ja itkemässä. Ja he tunsivat kaikki Ector herran,
mutta tämä ei tuntenut heitä. Silloin Bors herra meni Ector herran
luo ja kertoi hänelle, kuinka siinä makasi hänen veljensä Lancelot
herra kuolleena. Ector herra heitti kilpensä, miekkansa ja kypärinsä
luotaan, ja kun hän katseli Lancelot herran kasvoja, niin vaikeata
olisi minkään kielen kertoa, kuinka haikeasti hän valitti veljensä
kuolemaa.

“Oi Lancelot”, hän sanoi, “sinä olit kaikkien kristillisten ritarien
pää. Ja nyt tohdin sanoa”, virkkoi Ector herra, “että sinulle,
Lancelot herra, joka siinä makaat, että sinulle ei kenkään maallinen
ritari konsanaan vertoja vetänyt; ja sinä olit kohteliain ritari,
mikä koskaan on kilpeä kantanut; ja sinä olit asetoverisi uskollisin
ystävä, mikä koskaan on noussut ratsulle; ja sinä olit uskollisin
rakastaja kaikkien syntisten miesten joukossa, jotka koskaan ovat
naista rakastaneet; ja sinä olit uljain urho, mikä koskaan on miekkaa
mitellyt; ja sinä olit komein mies, mitä koskaan on nähty ritarien
parvessa; ja sinä olit lempein mies ja ritarillisin, mikä koskaan
on aterioinut naisten seurassa; ja sinä olit verivihollisesi jäykin
vastustaja, mikä koskaan on peistä tanaan laskenut.”

Ja silloin oli itkua ja valitusta ylenmäärin.

Share